Oltiinkin jo ihan lähellä kaupunkia. Siinä he nyt pysähtyivät odottamaan
varsinaisen pimeän tuloa ja tarkastaaksensa mikä vaikutus kaupungin
yleiseen elämään on äsken pelästyneiden naisten huudolla ja
palaamisella.
Ja niin se kävi kun ukko jo oli ennustanut: Naiset kertoivat nähneensä
ihmeitä. Asia juoksutettiin poliisin tietoon monin kerroin
suurennettuna ja kuten luonnollista on, pani poliisi komennuskunnan
liikkeelle. Yleisimmin uskottiin miesten olevan ihmiselle vaarallisia,
jostain hullujenhuoneesta tai muualta karkuun päässeitä mielipuolia.
Niitä tiettiinkin nyt jo olevan vähintään kuusi. Ei siis ihme jos
kiinni ottajiakin oli tarpeeksi suuri joukko.
"Paholaiset!... Niin jotta siinä ne nyt jo tulla huitovat!" ilmoitti
ukko jo huomionsa.
"Ka... mikäpäs siinä poliisinkaan auttaa!... Virastansahan sen on
senkin pidettävä vaari!" otti poika asian taas tyynemmin vastaan.
Mutta pois, pimeän metsän suojiin he nyt kuitenkin peittäytyivät ja
antoivat komennuskunnan mennä menojansa ohi.
"Sittepähän näkevät, kun turhaa etsivät!" mietiksi siitä asiasta ukko
ja niin istahtivat he kyykyllensä kuusikon suojiin.
* * * * *
Yö joutui.
Ja mikä ihmeellinen ihana ja leuto syysyö: Kuin lempeä morsian nousi
kaino kuu Pielisen hämärien selkävesien takaa. Harrasta kuutamoansa
levitteli se uinuville vesille ja öisille rauhaisille saloille. Metsot
ja koppelot ne kai siellä nyt jo rauhassa nukkuvat oksillansa ja orava
lempeän armaansa vieressä sammalpesässä. Ei ääntä, ei tuulta. Pielisen
rauhalliseen syvyyteen kuvastui korkea taivaanlaki. Yöhämärä hymyili
kaiken yli äidillistä hymyilyänsä, ja rannalla nukkui kaupunki,
Pohjois-Karjalan ihana neitsyt: Nurmes.
"On tää toki ihana ilta!" arveli ukko siinä kyykyllänsä.
"Ka-a... Onhan tässä tuota luojan antamaa ihanuutta", todisti poikakin
ja lisäsi: "Kun nyt olisi vielä käki!..."
Aivan se sykäytti jo ihaninta suonta. Ajatella että tuossa syysyön
yö-ihanuudessa nyt käki pudotteleisi hellävaroen hopeoitansa. Ukko jo
ihan suli:
"Niin jotta käkikö sinä sanoit?... Jotta jos kukkuisi?" tiedusti hän
siinä kintut paljaina, tovin mietittyänsä.
"Ka-a!" myönteli poika.
Sitä aatosta! Ukko vaikeni. Housuttomuuskin jo unohtui ja tuntui vain
raittiilta. Ja...
Niin... Nyt hän äkkiä muisti miten hän oli nuorena sitä entistä
eukkoansa kosiessa yötä ihaillut ja kuunnellut sen nuoren tytön kanssa
käkeä, ja...
Se olikin hänestä ollut hiton nätti tyttö ja hyvänä oli hän sitä
pitänyt kuolemaan asti, vaikka se ei ollutkaan ripillä käynyt eikä
vihitty vaimo. Mieli heltyi.
"Hyvähän se olisi jos olisi nyt käki!" arveli hän siinä.
Ja mitenkä olikaan, niin heräsi heissä taas se lemmenkaipuu, joka oli
koko näiden matkojen ajan povessa hiljaa kaiken alla piillyt,
värjötellyt siellä kenenkään huomaamatta kuten yksinäinen kotivarpunen
värjöttelee pakkasen paukkuessa jossain savutorven juurella, sieltä
edes jotain vähäistä lämpöä hakien.
"Menisihän tässä käki", toisti Pekka. Se toivottomana värjötellyt
kotivarpunen oli herännyt heissä. Lempi sai taas vallan.
Mustasukkaisuus kiihdytti sitä ja lujasti päättivät he, että sittenkin
valloittavat Kaisansa Leskiseltä heti kun on vaan housut saatu. Vielä
tänä yönä päättivät he mennä Kaisan luo yöjalkaan vaikkapa olisi housut
tehtävä itsensä paholaisen selästä nylettävästä nahasta.
* * * * *
Iltapimeää se vasta oli, ei varsinaista yötä. Väkeä oli tietysti vielä
kaduilla. Vasta varsinaisen yöpimeän ja hiljaisuuden tultua päättivät
he hiipiä kortteritaloonsa, Parviaisen tupaan.
"Tottapahan sitten sieltä jostain saa housut?"
Olla kökötettiin. Ukko alkoi taas ajatella rakkauttansa. Leskisestä se
ajatusmeno lähti alkuun.
"Sillä sehän se on kaiken tämän aiheuttaja!"
Se oli kietoutunut siihen ja niin oli hän joutunut menemään Nurmekseen,
pelastaman Kaisaansa ja...
"Taisi tulla siinä vähän ryypityksi", muisteli hän. Muurahainen oli
osunut paljaalle kintulle ja hapuili siinä ees-taas.
"Ryypityksi ja..."
Ei hän jaksanut enempää muistaa, sillä välillä oli joku epäselvä
erämaa. Hän muisti vaan kuinka oli kironnut ja huomannut että
välttämättömät oli poissa.
Ja silloin alkoi häntä taas vaivata tavallinen uteliaisuus. Hän
pinnisti ajatusta mutta ei se auttanut. Ja valitti hän pojallensakin:
"Sitä minä yhäkin tässä vielä mietin, jotta kuka kehnohan tuo älysikin
tehdä koko tään!"
Mutta ei se selvinnyt. Hän muisteli nyt asiaa syvemmältä ja muisti
jotain ja ihmetteli Pekalle:
"Minä jo siinä nukkuessakin arvelin ja tunsin jotta minnekähän se peite
on jaloilta solahtanut... kun se on vilu!"
Pekka tupakoi ääneti ja hautoi yöjalkaan menoa. Taas koki uteliaisuuden
kiusaama ukko pinnistää ajatusta mietiksien.
"Niin jotta olikohan tuo oikeita pielisjärveläisiä... Se joka tään
pelin piti?"
Ei selvinnyt. Muurahainen tunnusteli tuntosarvillaan ihokarvoja. Ukosta
tuntui kuin sitä kohtaa syyhyttäis, mutta ei hän malttanut
uteliaisuudelta, vaan miettiä pinnisti käymitellen:
"Kehno kun minä en saa siitä selvää."
Siitä välttämättömien viejästä. Uteliaisuus kiihtyi.
"Kun se ruoja hoksasi vielä molemmilta viedä", ihmetteli hän.
"Niin jotta..."
Mutta nyt kirpasi muurahainen hyvin ilkeästi ja pahasti. Ukko aivan
kirosi ja niin oli koko uteliaisuus-asia äkkiä varissut pois päästä.
* * * * *
Tulikin jo yö. Kadulla oli vain jokusia liikkeellä. Hyvänä apuna oli
myös Nurmeksen ihanan kaupungin tähän tarkoitukseen sopiva
katuvalaistus. He varustautuivat jo lähtöön ja ukko siinä nyt niistä
takaa-ajavista poliiseista arveli:
"Saa nähdä mitenkähän etää tuo se meitä etsivä ja takaa ajava joukko
nyt jo tätä yhtä rysyä mennä huuhtoo!"
Ja hyvin se matka tuntuikin luonnistuvan. Kadut olivat tyhjiä.
Vetäytyipä vielä hetkiseksi pieni pilviräsykin kuun eteen. Varovasti
vilkuillen pyrkivät he Parviaisen tupaa kohti.
Mutta eikös ihan viime tingassa lähetä taas onnettomuutta! Ne kaksi
äskeistä pelästynyttä naista siellä taaskin ja...
"Voi!... Ne!" kuului parahdus ja huuto. Miehet syöksyivät täyttä ravia
pakoon. Väkeä alkoi rientää hätäpaikalle. Kyseltiin. Naiset
selittelivät. Alettiin etsiä väkijoukolla.
Ja niin oli isä siinä kiireessä joutunut eroon pojastansa. Hän onnistui
pääsemään erään talon heinävajaan ja peittäytyi sinne. Rauhaan
päästyänsä hän siinä taas voi miettiä. Alkoi jo suututtaa koko asia.
Varsinkin ne kirkuja-akat nyt suututtivat. Mokomatkin hyvät!
"Kehnon vietävät!"
Tavattomasti hän nyt jo harmistuikin, varsinkin niille akoille!
"En heitä jo paremmin sano!"
Niitä kirkuja-akkoja hän sitten soimaili. Vähitellen hän toki taas
tyyntyi, kun huomasi olevansa turvassa ja miten olikaan, juohtui
taaskin mieleen Kaisa ja sitä vaaniva Leskinen. Mustasukkaisuus sai
vallan ja aivan sokeana uhmaten päätti hän sittenkin vielä tänä yönä
kaikkien nukuttua lähteä yöjalkaan, vaikka paljain kintuin.
* * * * *
Paljo edullisempaan asemaan oli pelastunut poika, Pekka. Se oli näet
onnistunut pujahtamaan Pakarisen tallin heinäsuojaan ja oitis älysi hän
joutuneensa samaan taloon morsiamensa kanssa. Ei siis ihme että
yöjalka-ajatus heräsi ihan kuin itsestänsä. Mustasukkaisuus se näet
häntäkin nyt ajoi vaikka suoraan pedon kitaan.
Ja samaan aikaan istuksikin Leskinen tuvassa Kaisan luona Pakarisen
tuvassa, joka oli aivan maalaisia varten. Kai silläkin oli tavalliset
aikeensa, mutta hän luopui niistä eräästä syystä:
Kaisa näet siinä naimakaupoista puhuessa ja tinkiessä vihjaili
hänelle, että hän on kuullut kerrottavan Leskisen huonoista puolista,
liiallisesta rakastamisesta. Leskinen silloin yltyi ja kehui siveyttään
ensin kohtalaisen oikeissa rajoissa, mutta innostui sitten jo niin
tyyten, että koko kehuminen oli pelkkää vertauskuvallisuutta jossa ei
ollut suolaksikaan totta.
"Vai minä akkojen perästä!" ynseili hän niin että hänen vankka
häränniskansa aivan hytkähti. Aivan häntä oli harmittaa se välejä
sotkemaan tuppautuva Ruususen eukko. Sen osalle s.o. sille kostaaksensa
hän nyt siitä kehui:
"Ja vielä niitä Vuonislahden akkoja sitten!... Joista omat Vuonislahden
miehetkin sanovat jotta mailmassa on vain kaksi kauheaa, nimittäin
ijäinen kadotus ja Vuonislahden akka-väki!"
Kaisa laski ja mietti. Leskinen oli rentonaan, heilutteli vankkaa
pieksujalkaa isäntämäisesti polven päällä ja nyt jo yltyi kehumaan
tosimpiansa, ynseillen viattomuudellensa:
"Että vielä ihan minusta ilkeää Ruususen akka!..."
_Minusta_ joka... Hän jatkoi: "Koko siinä asiassakin olen vielä niin
lapsenhousuissa, jotta entinen eukko-vainajakin sai minua iltikseen
narrata, jotta lapsikin saadaan saunankarsinassa ja siinä väärässä
uskossa olla jökötän vielä tänäkin päivänä."
Hän oli valmis aivan vannoen vannomaan sen todeksi.
"Niin jotta joko lyödään kauppa lukkoon?" tenäsi hän reilusti jalkaa
polvella heiluttaen.
"Ka... Jos nyt siinä uskossa olet ja pysyt niin..." tapaili Kaisa ollen
aivan sekasin.
Niin jatkettiin. Leskinen vannoi viattomuutensa moneen kertaan.
Mutta siitä oli hänelle nyt se vahinko, että hänen ei sopinut jäädä
Kaisan yövieraaksi. Pois piti lähteä että siveys olisi ihan todistettu.
Kartanolla mennessään hän vielä puhua huuteli.
Ja sen huutelun kuuli Pekka. Mustasukkainen veri kuohahti. Näin,
paljain kintuin oli hän juosta piilostansa Leskisen niskaan.
"Niin jotta maltahan sinä Leskinen!... Kunhan minä vaan ennätän päästää
luonnon irti!" puri hän synkkänä hammasta. Sitä pukuasiaansa hän lie
sillä luonnon irtipäästämisellä siinä itse asiassa tarkoittanut.
Mutta malttoi hän toki siinä tappeluasiassa nyt mielensä. Sen sijaan
hän kiihkeämmin halusi nyt lähteä yöjalkaan.
Sokea oli hänkin jo rakkautensa tähden.