Mutta taas meidän täytyy hajoittaa kertomusta, s.o. poiketa asian
tärkeyden ja selvyyden vuoksi pois varsinaisesta juonesta.
Tällä välin oli näet Kaisa yhdestä asiasta selvinnyt, mutta samalla oli
toinen asia sotkeutunut.
Hammaslahden Samuel Ruusunen oli näet innokas karjanhoitaja ja suuri
hyvän karjan kasvattaja, siis todellinen karjalainen. Nytkin hän oli
tullut vaimonsa Liisan kanssa Nurmeksen markkinoille ostamaan
rotukarjaa.
Hän tulikin oikeaan aikaan. Nyt näet oli jo hänenkin korviinsa osunut
kertomus Kaisan ihme-härästä, josta tarjottiin niin tuhottomia. Oitis
etsi hän Kaisan käsiinsä, sillä hän oli varma, että kun härästä on
tarjottu niin isoja rahoja niin se on jotakin silloin.
"Tästä on jo tarjottu puoli-kolmattasataa!" valehteli ja kehui Kaisa
hänelle ihan tosissaan puhuen, hyvitteli mullikkaa maireilla
hyväilysanoilla ja taputteluilla ja muistettuansa Leskisen puhuneen
jostain "Jehusta", ilmoitti varmasti:
"Tää on alkuaan sen entisen... sen Liperin rovastin härän... sen Jehun
peruja!"
Ruusunen kopeloi härkää jos mistä ja suinaili ja syleksi.
"No?... Ka?" kysyi hän jo eukoltansa lupaa ja selitti sille asian
edullisuutta tolkuttaen:
"Kun ovat kerran muutkin jo tarinneet saman niin... Tottapahan se on
silloin tavara hintansa väärti!"
Ja suostuihan se Liisa. Tietysti. Ruusunen luki rahat Kaisan kouraan ja
niin oli hänellä nyt taattu, juhlallisesti rotu häräksi korotettu
härkä.
Eikä hän kauppojansa katunutkaan, sillä luullen härän olevan jonkun
ihme-eläimen, syötti hän sitä kuin kuningas keisaria. Härkä siis
voimistui, lihoi ja pulskistui kuin pappi isossa pitäjässä. Ja niinpä
polveutuukin tästä samasta Jehusta koko Hammaslahden kuulu, Suomen
paras karjakanta.
* * * * *
Sitä myöten oli siis Kaisan asia selvä. Mutta nyt sattui sotkevaakin.
Samaisen ostajan, Samuel Ruususen vaimo, oli lähimäistänsä koskevissa
asioissa vähintään yhtä suorasuinen kuin Leskinen asiassansa. Hän
tiesikin kaikki, varsinkin rakkaus-asiat. Kotoisin hän oli Pielisjärven
Vuonislahdelta, joten tunsi Leskisen ja tiesi lisäksi sen monet
rakkausjutut, jopa senkin, että Leskinen oli kosinut kaikkia sekä
Vuonis- että Hammaslahden vapaita vaimoja.
No niin. Häneltä osui nyt Kaisa varovaisuuden vuoksi, tai saadaksensa
vihiä sulhasensa avuista, kysäsemään, tunsiko hän Leskisen:
Ja silloin sitä alkoi Liisalta tulla:
"Leskinen!... Joka nyt on semmoinen peto akkojen perään jotta!..."
Aivan hän oli kauhistuvinansa sitä pahuutta ja jatkoi Kaisalle,
vannoen:
"Ei ole enää Vuonisen- emmänkuin Hammaslahdellakaan akkaa, joka
uskaltaisi sen miehen suhteen mennä takuuseen omasta itsestänsä!"
"Hyi tuo ruoja!" inhoili siihen jo Kaisa. Liisa sai siitä
kielimyllyynsä oivaa vettä. Nyt hän jo supatti Kaisan korvaan erään
suuren salaisuuden. Ja kun Kaisa näytti siitä kauhistuvan, vannoi hän
sen todeksi, aivan reiteensä lyöden kehuen:
"No vaikka sormet pitäisi panna kirjan päälle, niin totta on asia!"
Ja eikä hän malttanut sitä äsken korvaan suurena salaisuutena
supattamaansa olla nyt muidenkin ihmisten kuullen sanomata. Viisaasti
ja silmää salaperäisesti linkuttaen hän näet kehui:
"Niin jotta niin on asia... Jotta jos ei vaan tää minun ukko Ruusunen
olisi akastaan niin tiukka ja nuuka mies kuin on, niin ei tiedä!... Eh,
Kaisa!" linkkaili hän salaperäisesti silmää ja vannoi Leskisen
pahuudesta aivan ilkkuen:
"Niin... niin!... Niin jotta huhuilla saisi meidänkin ukko Leskisen
vuoksi akkansa perään, jos ei vaan itse olisi älynnyt olla asiassa
tiukka mies!"
Ei siis ihme, että Liisa alkoi epäröidä Leskisen suhteen. Hän toivoi,
että ainakin osa Sikas-sukua pääsee ripille ja lykkäsi lopullisen
ratkaisun siksi. Leskistä hän päätti kuitenkin pitää vieläkin
toistaiseksi hätävarana.
* * * * *
Alkoi jo lähetä illan tulo. Ilma viileytyi sitä mukaa.
Ja silloin alkoi avojaloin nukkuvasta Sikasen-suvusta tuntua
ikäänkuin olisi peite valahtanut pois jaloilta. Pariin kertaan oli
isä-ukko jo siinä tuhjakassa koettanut haroa sitä takaisin, mutta ei
ollut onnistunut löytämään ja niin oli taas vaipunut uneen. Se
Johannes-uteliaisuus oli vain silloin, horroksissa nukkuessa
elelehtänyt päässä kuin pieni, kuoleva hiirenpoika pesässänsä.
Mutta nyt hän heräsi jo viluun. Aluksi hän hölmistyi, eikä muistanut
mitään. Hoksasi toki poikansa siinä nukkuvan ja huomattuansa siltäkin
olevan peitteen jaloilta pois, alkoi nykiä.
"Pekka!... Pekka hoi!"
Heräsihän se lopulta ja nyt voi ukko kysyä:
"Niin jotta eikö sinullakaan ole niitä... välttämättömiä?... Ka niitä
housuja?"
"Saatana!" kirosi Pekka ja kavahti istualleen. Tuossa paikassa selvisi
humalan jäännös. Molemmat tajusivat, että tässä on tapahtunut
Pielisjärvellä ynnä muualla Suomessa tavallinen, mutta ilkeä ihme ja
istuivat noloina, ääneti, paljaita kinttujansa syyhytellen.
"No en minä paremmin sano!" tapaili ja oudosteli isä-ukko lopulta ja
kummeksi:
"Niin jotta kenenkähän paholaisen työtä tämä on!"
"Ka-a!" tapaili Pekka. Turhaan etsivät he kadonneita välttämättömiänsä
metsästä. Eivätpä ne olleet niitä sinne jättäneet. Neuvottomina
palasivat he siis paikallensa ja ukko todisti harmitellen:
"No nuo paholaisen peijuonit!... Niin jotta jokohan nuo veivät housut
myötä-möisin!"
Siltä se ainakin näytti. Pekka virutteli paidan helmaa alemma, mutta ei
siitä riittänyt pitkälle.
"No en minä ennen eläissäni ole yhtynyt mokomaan ihmeeseen!" jatkoi
ukko taas harmitteluansa.
* * * * *
Lähestyi jo ilta. Ilma kylmeni. Ei siinä auttanut muu kuin vetää
pieksut jalkaan ja lähteä paljain kintuin polkemaan kaupunkia kohti.
"Tämä ei ole nyt oikeaa kristillistä peliä!" suuttui silloin jo Pekka.
Mutta mikäpäs siinä auttoi. Ukko koki apuna myönnytellä ja päivitellä.
"Ka... Eihän tämä mitä kristillistä... mutta. Niin jotta mikäpäs tässä
enää auttaa!" tokasi hän äkkiä.
Ei mikään! Ääneti polkivat he kaupunkia kohti. Alkoi toki hämärtää.
Taas oudosteli ukko, ihmetellen ja harmitellen:
"No en minä, kehnovie, olisi uskonut!... Niin jotta kenen paholaisen
ilvettä tää peli pitää olla!"
Sitä hän koki päässänsä hautoa. Poika astui kuin ynseä härkä. Vaiettiin
pitkä taival. Ukkoa alkoi jo kiusata uteliaisuus, kuten aina. Taas
ihmetteli ukko, toistellen:
"Kenen... kenen pirun peliä pitää vaan olla tää mokoma hylky!"
Ja silloin jo tuli Pekkakin hieman katkeraksi ihmisille yleensä ja hän
paheksui:
"Ka... Niitä on aina maailmassa ihmisiä, joilla ei ole sitä omaatuntoa
senkään vertaa kuin vanhalla saappaalla".
"No on hylkyjä!... On, en paremmin sano!" vahvisti päivittelevä isä ja
niin lähestyttiin kaupunkia. Ihmeen tyhjää nyt olikin tiellä. Onneksi
ei siis ollut kiusaa kulkijoista.
* * * * *
Mutta nyt osui tulemaan vastaan kaksi naista. Ne olivat markkinoilta
palaavia. Höljäkän Turusen tyttö Siveä ja Pennasen leski Maija.
Tienpolvesta ne tupsahtivat eteen aivan yht'äkkiä.
Arvaa sen kauhistuksen ja parahduksen! Suinpäin syöksyivät naiset
takaisin kaupunkiin huutaen apua minkä voivat.
"Mitä hittoa te turhia pelkäätte!" koki ukko heitä rauhoitellen huutaa.
"Emme me teitä syö!"
Mutta ne vaan juoksivat ja kirkuivat.
"Paholaiset!... Herättävät vielä koko kaupungin!" harmitteli jo ukko.
Asia tuntui jo rupeavan pimenemään. Siinä kiiruussa hän taas huusi:
"Ei me olla muuta kuin paljaita housuttomia miehiä vain!... Niin jotta
elkää joutavia pelätkö!"
Mutta ei! Kuin siivillä lentää ryöhöttäen laskettelivat tietä pitkin
kaupunkia kohti ja parkuivat kuin piestävät kanat. Ukko hätäytyi:
"Juuttaat... Herättävät vielä koko poliisikomennon tänne!" harmitteli
hän. Mutta poika otti asian nyt jo tyynemmältä kannalta: Kuin kohtalon
alle alistuen arveli hän:
"Ka... Minkäpäs sille silloin enää osaa!... Jos nimittäin
poliisikomentoon asti asia pääsee!"
Hän vetäsi vain paidan helmaa taas alemma ja lisätä tokasi:
"Saahan silloin toki poliisilta valtion ja esivallan puolesta
ruununhousut!"
Oli jo hieman painostavaa. Asia tuntui synkistyvän sitä mukaa kuin ilta
pimeni ja pää sekaisin päivitteli jo ukko harmitellen että:
"No osaapas paholainen sotkea ihmisen tien ja vaelluksen kun se
niikseen rupeaa!... Osaa tuo hylky, en häntä mokomaa jo paremmin sano!"