Siinä heitä takaa ajavaa vallesmannia koskevassa asiassa oli tätä
sammumistansa ja sukupuuttoon häviämistänsä vastaan nyt taistelevaa
Sikasen-sukua suosinut hyvä onni. Vallesmanni ei näet ollut heitä vielä
yllättänyt.
Se johtui siitä, että he eivät, kuten aina ennen kaupunkimatkalla,
osuneet nyt majailemaan Pakarisen, vaan sen rikkaan Parviaisen tuvassa.
Pakarisen tuvassa sen sijaan majaili Kaisa.
Mutta vallesmanni etsi heitä vanhoilta jäliltä, eikä ottanut
uskoaksensa, vaikka Kaisa aivan vannomalla vakuutti, että Sikaset
eivät asu täällä. Hän arveli, että eiköhän tässä Kaisan
totuudenjulistamisessa tällä kertaa sattuisi onneksi olemaan pisara
parempaakin, eikä vain silkkaa ja paljasta totta. Ja hän päätti
sittenkin tuossa puoliyön aikana käydä varovaisuuden vuoksi
tarkastamassa tuvan.
* * * * *
No niin.
Pääasia siis, että Pekka ja hänen isänsä voivat nyt rauhassa
valmistautua tulevaa taistelua varten. Parviaisen tuvassa he nyt
istuksivat, kummankin povessa sama toisiltansa salattu tappeluaije.
Isä-ukkokin oli jo pienessä liehakassa, eikä siis ihme, jos hän
mielellänsä puhui äskeisestä henkisestä työstänsä, rippikoulusta.
"Niin jotta, Pekka!" tarjosi hän pulloa pojallensa. "Jotta oli se aika
ötäkkää se luku-meno... siellä koulussa..."
"Häh?" heräsi poikakin ja tenäsi:
"Niinkö tässä rippikoulussako?"
"Ka..."
Ja taas he ryyppäsivät. Ukko mietiksi: Pojan äskeinen tolkuton kysymys
häämöitti päässä epäselvänä. Sai hän siitä toki jotain tajuttavaa ja
tiedusti:
"Niin jotta mitä sinä äsken kysyit?... Jotta rippikoulussako?"
"Ka-aa!" oli Pekalla niin kovin suloinen olo. Hän tarjosi ukolle.
Ryypättiin. Alettiin jo juopua.
"Tää on niin pirun lystiä!" arveli jo poika, jatkaen:
"On... o-on kuin soutaisi veneellä ri... ip... rippikoulusta pois
taivaan i... ki... iloon!"
Miten ihanaa! Isä-ukko istua tuhjotti ääneti. Äkkiä alkoi silloin
kohota päähän joku ajatuspahainen. Aivan kömpimällä se sinne kömpi kuin
sammakko ja ukko koki sitä selittää, turisten ja tuhisten kuin yksin
puhuja:
"Ihanaa ja... Ja mutta se Johannes oli... se oli hyvä mies sillä se..."
"I-isä!" keskeytti Pekka. He ryyppäsivät. Mutta taas kömpi ukko
Johannes isä-ukon päähän ja niin jatkoi se puhella turisten tolkutonta:
"Se Johannes oli viisas mies, sillä se asetti... ka... asetti tään
maanviljelyksen ja ka-ar..."
Nikottamaan rupesi. Kaikki pyöri jo päässä. Hän koki jatkaa:
"... tään karjanhoidon kannattavaisuuden ja... asetti..."
Hän horjahti. Äly sekoittui. Hapuili hän toki taas sanat ja lopetti:
"... asetti sen se- ... eura... seurakunnallisuuden ja rippikoulun
kannalle..."
Ja kohta huomasivat he olevansa tappeluvalmiit ja niinpä työntyivät
ulos ja lähtivät kumpikin tahollensa etsimään Leskistä pieksettäväksi.
* * * * *
Mutta Leskisen onneksi ja terveydeksi olivat he ottaneet liika useat
voimaryypyt. Jalat kyllä vielä jotenkin kannattivat, mutta silmissä
pyöri kaikki kuin myllyssä. Ei siis ihme, jos he eivät Leskistä
löytäneet, ei isä, ei liioin poika.
Mutta sen sijaan löysivät he toisensa. Se tapahtui keskellä erästä
katua. Eivät he tosin enää toisiansa selvästi tunteneet kun silmissä
oli taivas ja maa jo sekalutta, mutta himmeästi kuvastui toki päässä
se, että he ehkä ovat vanhoja tuttuja... tiesherra sukulaisiakin.
"Ku- ... uka sinä olet?" tenäsi poika, tuskin jaloillaan pysyen.
Mutta ei ukko sitä nyt muistanut. Sen sijaan hän horjui ja omasta
vuorostaan tenäsi:
"Entäs si- ... i- ... sinä?"
"Si- ... i- ... ka- ... Sikasen poika!" tiesi Pekka toki ilmoittaa
syntyperänsä. Ukon päässä kuumotti jokin etäinen muisto, ja siksipä hän
jaloillansa jotenkuten pysytellen jaksoi kysyä, tenäten:
"He- ... eik- ... heik- ... Heikkikö Sikasen?"
"Ni- ... iin!"
Niin sai ukkokin hämärän tolkun ja aavistuksen siitä, kuka hän itse on
ja heiluen ilmoitti:
"Ja minä o- ... ol- ... olen pojan i- ... is- ... isä!"
Ja niin ilmestyi heidän päähänsä hämärä tieto siitä, että he ovat
jotain sukulaisia, jotain samoja Sikasia ja rennosti heiluen kehoitti
poika silloin isäänsä ottamaan kaulasta kiinni ja lähtemään...
Johonkin... vaikka minne! Hei vain!
"Hih!" hihkasi hän heiluen kuin heiluri.
"Ih!" yhtyi siihen isä-ukko ja kaulatusten ja kamalasti horjuen
lähtivät he painamaan keskikatua pitkin umpimähkään, samalla laulaa
hoilaten aivan tolkutonta:
"Ja me sitä ollaan reiluja poikia...
Ja reiluja... rei-- ei- ... reiluja poikia!"
Niin painuivat he horjuen ja hoiperrellen ulomma kaupungin reunoja,
johon saakka poikajoukko oli saattanut heitä.
* * * * *
Mutta eräässä paikassa teki tie äkki-mutkan. Siitä huolimatta päättivät
nämä kaulatusten vaeltavat tuttavukset astua ihan suoraan, mutta tie ei
ottanut sitä mukaa ojentuaksensa.
Mutta ei isänsä kanssa kaulatusten hoilaava Pekkakaan nyt hellittänyt
ja taipunut tanssimaan tien oikkujen mukaan.
"Tuosta... su- ... uoraan!" rynnisti hän umpimähkään.
"U- ... suoraan!" uljastui isäkin ja niin painoivat kaulatusten päätä
suoraa ja...
Ka. Arvaahan sen! Yli maantieojan pääsivät he sen rynnistyksen
voimalla, mutta oitis sen yli päästyä jo tupertuivat kuusen juurelle,
pehmeälle sammalikolle.
"Tää on niin su- ... uloista!" alkoi siinä jo poika oitis vaipua
autuaaseen uneen. Isä pysyi vielä jonkun aikaa puoli-hereillä kuin
horroksissa, sillä hänen sekavassa päässänsä elelehti taas se epäselvä
Johannes-ajatus kuin joku hämähäkki ja hän koki siinä nukkuessaan saada
siitä jotenkin kiini.
Mutta ei. Ei hän voinut. Uni voitti ja kohta alkoi samalta paikalta
kuulua sikeästi nukkuvan suvun voimakas kuorsuu.
Ja juuri niinä aikoina lähti Pellisen vävy veljensä Hermanni Moilasen
kanssa kaupungista kotimatkalle. Kovasti heitä harmitti se, että eivät
olleet löytäneet Pekkaa, että olisivat voineet hivenisen, vaikkapa vain
pintapuolisin, rikkoa viidettä käskyä vastaan.
"Koko markkinareissu meni hukkaan!" pahoitteli Moilanen, jonka mieltä
tuo vanha kauna nyt kaiveli tavallista enemmän.
Ja surkeatahan se olikin! Menettää sillä tavalla kokonainen päivä! Ei
ihme, jos hän suuttui hevoselle, ärjäsi sille, riuhtasi ohjaksista ja
vetäen selkään antoi sen ravata, että kärrit keikkuivat kuoppapaikoissa
koholla. Hih!
* * * * *
Mutta mikä onni! Hevonen aivan säikähti ja pysähtyi täydestä
hurja-juoksusta niin äkkiä töksähtämällä, että molemmat ajajat lensivät
sitä vauhtia kärrin sevän yli nenällensä maantielle. Kiroillen kömpivät
he ylös ja ärjyttyänsä ensin hevoselle, ryhtyivät tarkastamaan mitähän
se niin äkkiä säikähti.
Ja silloin löysivät he kokonaisen Sikas-suvun, joka nukkui sikeästi
kuin pölkky.
"Ka!... Kaksi humalaista!" hoksasi sen ensin Pellisen vävy, mutta
lähemmin tarkasteltuansa älysi Moilanen ja ilmoitti:
"Ka!... Tässähän ne nyt ovat!"
Mikä riemu! Mutta oitis huomasivat he myös, että tässä tapauksessa ei
olisi heille lyönnistä mitään hyötyä, koska se ei sikahumalaiseen
kuitenkaan koskisi ja siksipä he...
Niin... Ajatelkaas mikä pirun metku niiden riettaiden päähän pisti.
Moilanen sen ensiksi keksi ja ilmoitti jo:
"Tää on hyvin houkutteleva tilaisuus!"
Ja todellakin! Miten se nyt veti mieltä. Eikä se lisäksi ollut mitään
uutta, vaan tavallista, kansallista, n.s. maantapaa. Siispä kehoittikin
Moilanen jo aivan empimättä:
"Mitäs siinä!... Riisutaan vain housut pois ja..."
Se ajatus viehätti Pellisen vävyäki. Heilläkin oli näet hienoinen
liehakka päässä.
"Lämmin iltahan nyt on", selitti vielä Moilanen.
Riettaat!
Ja niin oli pirun juoni valmiiksi punottu. He riisuivat nukkujien
jalasta kaikki housut ihan paljasta ihoa myöten, ja veivät ne
mukanansa, jättäen nukkujien ylle ainoastaan paidan ja lyhyet takit ja
sukat ja pieksut siihen viereen. Ja niin ajaa laskettelivat riemuiten
kotiinsa.
Ja niin suuri oli heidän riemunsa, että Pällisen vävy aikoi peruuttaa
lautamiehelle ukko Sikasta vastaan jo antamansa haasteen.
Mutta sikeästi nukkuivat väsyneet vaeltajat taivas-alla, kintut
paljaina. Leuto, milt'eipä hautovan lämmin harmaa syyspäivän iltapuoli
siinä vain heidän yllänsä äidillisesti hymyili ja pehmeähavuisien
kuusien oksat seisoivat hiljaa nuokullansa, ikäänkuin jotain säälin ja
hartauden hetkeä viettävät lempeät tädit.