Nämä olivatkin taas oikeat ökä-markkinat Väkeä oli ylettömästi, olipa
myytäväksi tuotua tavaraakin, ainakin nimeksi ja haistiaisiksi. Niinpä
oli Juukastakin saapunut satoja miehiä, yhtä monta tyhjää
viinalekkeriä, pari pyttyä voita, joku hevoskoni ja lisäksi muutamia
lampaan nahkoja.
Ja niin sitä nyt myötiin ja kehuttiin. Väki oli markkina-mielellä.
Pekka oli nyt joutunut eroon Kaisastansa, sillä jollain tekosyyllä oli
se nyt isä-ukon ja Leskisen tuloa peläten erottautunut hänestä.
Eräässä paikassa keskellä katua kinasi joukko miehiä. Lieksan Antti
Kettunen kaupitteli näet mustinsa nahkaa mustan ketun nahkana ja jotkut
kinasivat että se on koiran nahka.
"Mutta se nyt on perhana!" vannoi siihen Kettunen ja todisti lujasti
vannoen:,
"Vaikka ei yksikään enää tältä paikalta pois järähtäisi, niin mustan
ketun nahka se vaan on!"
Kokoontui yhä enemmän väkeä. Pekkakin siinä jo toimi asiantuntijana.
Hölistiin. Ostaja, joka oli tullut pettämään ihmisiä nahkakaupassa
syytti Kettusta petosyrityksestä ja epärehellisyydestä. Ja miten
olikaan niin sukeutui yleinen riita, johon sotkeutui Pekkakin.
Asiantuntijan tavoin haisteli hän koirannahkaa visusti ja ilmoitti:
"Ka... Nahka kuin nahka!"
* * * * *
Mutta silloin työntyi utelias isä-ukkokin joukkoon, ja ihan odottamatta
tapasivat poika ja isä toisensa.
Sitä omituista jälleensnäkemisen-tunnetta! Kummastakin tuntui, että
hänet on toinen tavannut luvattomilta jäliltä.
"Ka... Pekkako se!" hölmistyi isä. Pekka oli pulassa.
"Ka-a!" tapaili hän ikäänkuin niskaansa raapaisten ja muun puutteessa
tokasi:
"Tää nahan ostaja tää vaan on nostanut tässä joutavasta kinan!"
Mutta ei ollut siitäkään nyt apua. Myöjä, Kettunen, näet luikki ääneti,
nahka kainalossa pois, joukko hajaantui ja isä ja poika jäivät
kahden-kesken keskelle katua:
"Tuota noin... Ka... että tuota", tapaili luvattomilta poluilta
yllätetty isä.
"Ka... Mitäpäs siinä!" hapuili samassa asemassa oleva poika, hapuili
sanoja ja tokasi lopulta umpimähkään:
"Niin jotta... Tässä ostajassa se oli vilppi..."
* * * * *
Mutta selviytyi siitä toki Pekka. Hän näet muisti sen vaa'an ja alkoi
oitis, ilmoittaen:
"Tässä kun kertovat torilla olevan semmoisen ihme-mitan, jotta se on
vähä toisenlainen puntari!"
Älysi isä mitä puntaria se tarkoitti, mutta hölmistyneenä ollen ja
asiaa, sitä Kaisan punnitsemista peitellen, tekeytyi tietämättömäksi ja
kysyi:
"Niin jottako puntari?"
"Ka... Sittepähän näkee, jos käydään katsomassa!" vilpisteli poika
vuorostansa, Ja vaikeasta asemastansa pelastaakseen lähtivätkin he
katsomaan tuota ihmettä, tulivat paikalle ja Pekka kysyi joukolta:
"Onkohan se tää nyt se ihme-puntari?... Se joka punnitsee niin herran
kun narrinkin?"
"Ka-a... Näkyihän tässä äskettäin yhtä isoakin akkaa punnittaneen!"
tokasi eräs laiskasti. Pekka alkoi suinailla vaakaa, oli löytävinänsä
raha-aukon ja ilmoitti isällensä:
"Siinä näkyy tuossa olevan reikä".
"Se on raha-reikä", ilmoittaa tokasi eräs hölmö poika.
"Häh?... Jotta raha-reikäkö?" uteli isä, kähräten tarkastelupuuhissa
hänkin ja ihan muka tosissaan. Pekkakin jatkoi suinailua ja ilmoitti
äkkiä ihmetellen:
"Vehe se piru vaan näkyy olevan!"
Suinailtiin. Ihmeteltiin taas maailman viisautta. Lopuksi ehdoitti
Pekka isällensä rutosti:
"No!... Mikäpäs siinä!... Niin jotta koeta punnituttaa, niin sittepehän
on paino sitä myöten selvä!"
Mutta ei isä nyt. Omituinen esimaku siinä kiusasi. Hän esteli:
"Mitäpäs tästä minusta... Ei tää... tää leivästä laitettu punniten
parane!"
Poikaansa hän sen sijaan kehoitti koettamaan.
"Että näkee ruojan konstit", selitteli hän kavalasti, suostutellen
vuorostaan Pekkaa.
"No!" suostuikin se, lisäten:
"Eipähän tuossa mies kepene, jos ei jykenekään!"
Ja kaikki kuin ihan tosissaan. Hän nousi laudalle ja raha maksettiin.
"Yhdeksänkymmentä kiloa!" kuului joku tylsästi tokaisseen.
"Ka... Niinkuin ennen ja aina", tokasi joku edellisen punnitsemisen
nähnyt lisää ja Pekka ilmoitti isällensä tyytyväisenä:
"No!... Niin jotta onhan sitä jo siinäkin... yhdeksässäkymmenessä
kilossa sinulle tätä... tätä nyt ainutta poikaa kerraksensa".
Ja vähitellen siitä se ensi hölmistys hälvenikin. Ukko valehteli
saaneensa vapaan hevoskyydin ja siksi lähteneensä kiertämään Nurmeksen
kautta Polvijärvelle ja poika puolestansa päästi sen valeen, että
rippikoulusta on muka annettu markkina-lupa.
* * * * *
Parta-Leskinen ei ollut vieläkään onnistunut myömään sikaansa. Joku oli
kyllä kysäissyt jo sen hintaa, mutta sitten ilmoittanut, että ei hän
ole ostaja, vaan muuten vain kyselee. Eräs mustalainen oli sensijaan
yrittänyt tosikauppaa, mutta ei sekään osto- vaan vaihtokauppaa. Olisi
oman imisänsä vaihtanut Leskisen urosaan, eikä Leskinen siihen
suostunut, varsinkin kun selvästi huomasi, että hän olisi kaupassa
hävinnyt.
Niinpä etsiä touhusi hän nyt Kaisaa, sikaa nuorajukosta perässänsä
talutellen. Lujasti oli hän päättänyt ajaa näillä markkinoilla
naimakaupan päätökseen asti.
Ja pian hän löysikin Kaisan ja yhä sillä oli härkä myömättä. Rajusti
nyhti hän sikansa siihen yhteen joukkoon ja tervehti, kehaisten:
"Tässä se on possu!"
Ja rentonaan alkoi hän sitä kehua ja ylistää, Suorasuisen miehen
rehellisyydellä kehui hän mitä ylettömiä hintojakin siitä muka on jo
tarjottu:
"Mustalainenkin olisi äsken lyönyt likoon koko sielunsa autuuden!"
rehenteli hän jo nyt, ja huomasi jatkaa varsinaista tervehdystänsä,
kysäisten ilmiselvää:
"Ja härkäkös se on tämä sinun elävä?"
"Ka-a... Sen-sorttinenpa tää vain!" vilkui Kaisa, olisiko Sikasia
näkynyt. Ei niitä näkynyt. Leskinen kiirehti pääasiaan, kysäisten jo:
"Ja näitkö taloa katsomassa käydessäsi sen meidän talon ison
syöttiläshärän?... Niin jotta miltä tuo se poika silmiin pisti?"
Ei siitä päässyt. Vastata sille täytyi. Mutta koki hän toki sen
ylpeilemistä masentaa, vastaten kuin sen ison härän arvoa polkien:
"Ka-a... Härkä on aina härkä... Niin jotta siinä on nahka päällä ja
lihat nahan sisässä".
Vai ettäkö sitä nyt ei ole moista ennen nähty! sitä hän tahtoi vain
kierrellen sanoa. Mutta ei Leskinen siitä talttunut.
"Niin!... Siinä se on jussi... siinä härässä!" kehui hän, ja kysäsi
äkkiä:
"Ja entäs muu kontu?... Niin jotta eikö siinä semmoisella konnulla
kelpaa partas-Leskisen akkana elää leipoa?"
"Ka-a!" tapaili Kaisa yhä vaan epäröiden. Mieluummin hän olisi jäänyt
sinne omaan kylään, kuten jo sanottu, mutta ei toiselta puolen ollut
vieläkään varma Sikasien ripille pääsystä.
"Ja miehen saat sitten tästä Leskisestä, kuule, semmoisen jotta... niin
jotta et siinä tunne tyhjissä valjaissa vaeltavasi!" kehui Leskinen yhä
rennommin. Ihan se oli panna jo pään pyörälle.
Ja miten olikaan huomasi Leskinen silloin Kaisan jo olevan niin kypsän,
että voi viedä sen karuselliin. Ei ollut, niin hän luuli, enää pelkoa,
että karusellirahat menevät hyödyttömästi.
"Niin jotta mitäs siinä sitten onkaan!... Tule pyöräytetään kerta vaan
karusellissa ja siitäpä se sitten alkaa asia mennä mötkötellä..."
Ja suostuikin se Kaisa. Sattui vielä pari Mulon akkaa olemaan
karusellin luona. Niistä myöntyi toinen pitelemään Kaisan härkää,
toinen Leskisen sikaa sillä aikaa, kun kosiskelijat panivat
karuselliksi. Pitkävartiseen pieksuun puettu Leskisen jalka retkotti
rentona, kun hän itse istui jökötti karusellihevosen selässä ja Kaisa
siinä edessä lasketteli keinuvassa veneessä.
Suurenmoista. Karusellin kellot vain helisivät.
"Niin jotta Kaisa!" vahvisteli jo Leskinen ikäänkuin asia olisi ollut
jo ihan varma.
"Niin jotta minä julistankin tään asian sitä myöten päättyneeksi ja
ottaa höyräytän sinut akakseni".
Mutta koko karusellissa pyörimisajan oli väkijoukossa seissut yhtäällä
ukko Sikanen ja toisaalla Pekka. Sattumalta ne olivat osuneet paikalle
ja oitis arvasivat asian. Leskistä he, omituista kyllä, eivät
tunteneet, mutta kun olivat kuulleet sillä olevan tuhottoman ison
mustan parran, arvasivat he siitä, että se se nyt on.
"Kehnon vietävä!"
Ja hiljaisuudessa vannoi nyt kumpikin heistä, että vaikka verinen
tappelu tulisi, niin pois pitää Kaisan lähteä Leskiseltä.