Viime päivät olivat heille olleet kovia. Lukkarin vaimo oli näet sen jo
ennen mainitun n.s. Johanneksen-saarna-ärtyisyytensä syytä miehellensä
selittäessänsä ollut pakoitettu sille ilmoittamaan sen ilosanoman, että
hän on taas toisillakymmenillä ja pienipalkkainen lukkari oli tietysti
siitä hermostunut. Ahkerasti purki se nyt vihaansa oppilaisiinsa,
heristäen vahinkonsa niille. Varsinkin Sikasia hän haukkui minkä
ilkesi. Lisäksi oli heidän korviinsa ehtinyt jo huhu Leskisen kosissa
käynnistä.
Tämä viime mainittu asia se antoi nyt heille päänvaivaa. Uskokin päästä
haihtui ja myös Johanneskin ja pieni mustasukkaisuus alkoi kehittyä.
Sillä pieni se vielä oli: tuskin alussaan. Tänään olivat he syöneet
navakasti ja lukkarin siinä selittäessä autuuden asioita mietiksivät he
molemmat samaa asiaa. Ja mikä ihmeellisintä siinä.
Ajatelkaas! Aivan samoilla ajatuksilla ja yhtä-rinnan!
Kummallista!
"Onkohan tuo niitä entisiä pitkäpartaisia Leskisiä... Tää josta ne
juttuavat Kaisan suhteen!" kokivat he miettiä. Lukkari luki kohtia
Davidista ja todisteli niiden avulla, että Johanneksen saarna ei voi
olla siitä.
"Vai niitäköhän mahtaa olla niitä salo-Leskisiä!" punnitsevat Sikaset
aivoonsa. Mutta asia ei tahtonut selvitä, sillä tuvan makea lämpö
rasitti ajatuselimiä. Pojan suussa jo riippui nysä aivan irrallansa.
"Sillä, jos se olisi Davidista niin", innostui lukkari ja selasi taas
auki monet kirjan kohdat.
"Niin... Että esimerkiksi Syyrakki ja Habakuk!"
"Ne parta-Leskiset ne kuuluvat olevan rikkaanpuoleisia", löyhähti kuin
tuvan lämmöstä uutta ajatusta Sikasen päähän. He eivät olisi suoneet
että se Leskinen on niitä rikkaita, sillä siitä voisi olla vastusta.
"Mutta niitäpä se toki tää Leskinen onkin... niitä!"
Niitä köyhiä Leskisiä. Tuvan unettava lämpö tuntui aivan makealta ja se
vaikutti, että ajatus-vähä päässä oli kuin imelä mämmi. Hätä-hätää
pysyivät vielä silmäluomet auki ja...
"Sillä ei piru vie se niitä rikkaita Leskisiä!"
Miten makealta se ajatus tuntui! Lukkarin ääni soi kuin ihana etäinen
unilaulu...
Tip!
Ei toki vielä. Se yritti vain pudota, piippu ikenestä, mutta herättikin
vain unesta. Taas mietittiin, taas nuokuttiin.
"Niitä se on... niitä!"
Niitä heille edullisia Leskisiä, nuokahtelivat he jo, kuin ollen
penkiltä pois tipahtaa. Lukkari vertaili nyt Syyrakkia ja Davidia...
"Niitä köyhiä Leskisiä niin että..."
Kops!
Pojan piippu se nyt tipahti ikenistä lattialle. Lukkari kuuli sen,
raivostui ja juoksi jo kirja iskuun kohotettuna uneen vaipujaa kohti
huutaen:
"Sikasen härkä!..."
"Nops!"
Se oli isä-ukon nysä, joka nyt tipahti, ja...
Tietysti alkoi silloin paukkua kirja päähän.
Eikä ainoastaan Sikasien päähän, vaan suuren joukon, sillä kauhuksensa
huomasi lukkari koko seurakuntansa vaipuneen synnin-uneen.
* * * * *
Nyt alkoivat mustasukkaisuuden vaikeat ajat, johtaen opintieltä
joksikin väliajaksi parempiin puuhiin.
Oli näet kulunut joku päivä. Siitä Kaisan ja Leskisen asiasta oli nyt
tullut lisävarmuutta. Olipa jo tuotu sekin huolestuttava tieto, että
Kaisa on lähdössä ja nyt siis jo lähtenytkin juuri näinä päivinä
alkaville Nurmeksen markkinoille, poiketaksensa samalla katsomaan
Leskisen taloa.
Ei siis ihme, että sekä isä että poika alkoi toisistansa salaa
varustella markkinoille lähtöä. Siellä voi pitää Kaisan suhteen
varansa, päättää kaupat ja sen tehtyä palata lopettamaan rippikoulun.
Sitä mietiksi nyt ukko. Olikin taas ollut ankara päivä koulussa.
Mustaapenkkiä istumaankin oli jo lukkari uhkaillut panna.
Kotoa oli heille tänä aamuna tuotu iso korvo maitoa ja he aterioivat.
Pekka koki kavaluudella houkutella isänsä karkaamaan pois koulusta:
solahtaman sinne Polvijärvelle hierotuksilleen. Sillä aikaa voisi hän
pistääntyä Nurmeksen markkinoilla ja kosasta siellä Kaisan lopulliseen
varmaan talteen ohi Leskisen suun. Samaa asiaa hautoi isäkin
mielessänsä. Polvijärvellä käväsyn varjolla aikoi hänkin pistääntyä
Nurmeksessa.
* * * * *
He, kuten sanottu, aterioivat ja hautoivat sitä kavalan puheen alkua.
Siinä piimäkupissa oli eräs tavattoman iso ja herkullisen näköinen
sileä kokkeli. Kumpikin pani sen silmälle, aikoi säästää sen maukkaaksi
viime palaksi ja kavalasti varoi, ettei toinen saisi sitä sitä ennen
hotaista. Mikäli muistan, alkoi poika, Pekka, ensiksi asiasta puheen,
arvellen siinä syödessänsä:
"Niin kuin jo sinulle sanoin, niin sinulla sitä ei enää ole akan otosta
huolta... Niin ikämiehellä".
"Ka", yritti ukko, mutta ei joutanut jatkamaan. Sitä herkkukokkelia
piti näet lusikalla haparoida suojaan omalle puolelle kuppia.
"Aikookohan tuo tuon kokkelin", hoksasi jo Pekka itseksensä, työnsi
suun leipää täyteen ja hapasi lusikalla maitoa niin ovelasti, että
kokkeli joutui hänen reunallensa. Sen tehtyänsä hän palaa pureksien
jatkoi:
"Kun sitä minäkin olisin ennättänyt tuossa iässä ja aviossa niin
pitkälle, jotta minullakin olisi näin iso poika niin..."
Taas häntä huolestutti se kokkeli. Isä haparoi sen taas reunallensa.
"Niin en minä enää viitsisi tätä ajallista ruumistani näillä lukutöillä
vaivata", jatkoi hän ja harasi taas kokkelin viekkaasti puolellensa.
"Ka!" yritti ukko, mutta keskeytti. "Paholaistakohan se tuosta
kokkelista haroi!" hoksasi hän siinä jo itseksensä.
"Vaikka luitani sen sijaan hierotella lykkyyttäisin!" riensi poika jo
likemmä sitä isän hierotusmatkalle lähtöä. Päässä häämöitti aavistus,
että isäkin vaani sitä isoa kokkelia ja siksi hän kiersi nyt kuppia
niin että oikea reuna joutui häneen päin. Suu ruokaa täynnä selitti hän
samalla:
"Sillä ei se enää tunnu miltään olla eukolle velvollinen sillä iällä
kuin nyt sinä!"
"Niin jotta", tapaili taas isä. Häntä jo harmitti tää pojan
kokkelikuje.
"Aikookohan tuo, piru, sen hotaista itse!" mietti hän jo itseksensä.
"Varsinkin kun sinullakin jo on tätä perettäkin... Niin jotta ei jää
kontu kuoltua vieraille", ahtoi Pekka leipää suuhunsa ja...
"Ka... Tuota..."
Ajatus sotkeutui. Siitä kokkelista alkoi näet pakata pieni hätä:
"Lotkaiseekohan tuo sen suuhunsa!" hätäili hän jo salassa. Aivan jo
tavallaan hermostutti ja suututti.
Taas se pyörrytti kupin kokkelireunan puolellensa.
"Kehnon vietävä!" nousi jo salainen harmi ukon päähän. Ahmittiin ruokaa
kuin kilpaa.
"Vai mitä sinä arvelet?" tiedusti Pekka pala suussa.
"Ka... Eipä tässä..."
Mutta ei siinä joutanut nyt näinkään tärkeään asiaan. Huolestutti jo
aivan:
"Syö se piru tuon kokkelin!" harmistui hän siinä jo ja hapasi kiireessä
kokkelia lusikalla niin varomattomasti, että se hajota valahti.
"Tuota paholaista!" äänsi siitä lopen harmistunut ukko puoli-itsekseen.
"Ka-a!" yritti poika lisätä, mutta suu oli ihka täysi. Kiireesti
lusikoivat he sen hajonneen kokkelin suuhunsa ja niin oli ateria
vihdoinkin lopussa.
* * * * *
Erinomaista se piimä olikin. Poika nuoleksi lusikkansa, pisti sen
seinänrakoon ja ukko käväsi sylkäsemässä piimänloput likakorvoon. Sen
tehtyänsä hän nyt puolestansa meni asiaan, kysästen:
"Niin jotta, sitäkö sinä tässä taannoin... syödessä arvelit, jotta minä
voisin lähteä Polvijärvelle hierottamaan?"
"Ka-a", hapuili poika tupakka-vehkeitänsä. Miten mielissänsä olikin nyt
ukko, kun poika oli sattunut moista ehdottamaan.
"Vai muutenko sinä siinä syödessä juttusit?" tiedusti ukko kun pojan
lopullinen vastaus viipyi, Pekka työnsi jo piipunvartta ikeniinsä ja
myönteli:
"Ka eipähän se pahaa tekisi kennenkään luille... hierominen!"
"Ka eipä se..."
Ja aivan hän alkoi nyt jo valitellakin miten suuressa hieromisen
tarpeessa hän on ja miten...
"Varsinkin nivuslihoja kivistää!" valitti hän vaivojansa ja jo
seuraavana aamuna lähti tämä rippikoulukarkulainen taivaltamaan
Nurmesta kohti ja tuossa puolenpäivän korvissa lähti samaa tietä
painamaan poika, joka uskoi isänsä lähteneen etelää kohti,
kiertääksensä sitä tietä Polvijärvelle.
Mutta jo samana iltana huomasi lukkari, että häneltä on kadonnut kaksi
opetuslasta. Ne oli määrätty ruunun kyydillä tuotaviksi, eivätkä siis
saaneet omin lupinsa poistua.
Ja niinpä ilmoittikin lukkari oitis asian nimismiehelle ja sen oli
virkansa puolesta lähdettävä ottamaan kiini näitä karkureita.
* * * * *
Muinaisina aikoina oli ukko Sikanen Nurmeksessa käydessään joutunut
kavalan petoksen uhriksi. Tässä tienvarrella olevan Kylälahden Simpson
Pellisen talon vävy oli myynyt hänelle viinana pullollisen silkkaa
vettä ja hän oli pannut sen asian hampaankoloonsa.
Nyt tällä matkalla osui samainen vävy Yrjö Jeremias tulemaan vastaan
siinä talonsa lähettyvillä. Se oli metsäistä seutua ja oitis alkoi ukko
hakea riitaa. Toinen kyllä koetti vältellä ja sovitella, mutta ukko ei
hellittänyt, vaan kaiken lopuksi antoi petturille pienen selkäsaunan.
"Elä lyö kuule!" huusi piestävä ja uhkasi oikeudella.
"Vaikka kuvernyöriin pane!" ähki ukko Sikanen ja mukiloi vain allansa
rimpuilevaa miestä nyrkillä niskaan. Alkoi toki kuulua paikalle
rientäviä ääniä, joten ukon täytyi lopettaa ja luikkia tiehensä.
Mutta onnettomuudeksi oli joku ehtinyt jo nähdä. Piestyllä oli siis
vierasmies ja oitis jätti hän asian lautamiehelle.
Eikä sillä vielä hyvä. Nyt pani hän vuorostaan asian hampaankoloonsa.
Ja eikä se tarvinnutkaan siellä kauvan hautua. Jo seuraavana aamuna
osui näet Pekka kontti selässä polkemaan siitä ohi ja kun Pellisen
vävyn apuna sattui olemaan hänen veljensä, niin he lyhyessä, mutta
ankarassa tappelussa voitolle päästyänsä pieksivät miestä sen verran,
että Pellisen vävy voi kehua maksaneensa velan korkojen kanssa.
Mutta sen suurempaa seikkailua ei sulhasmiehillemme matkanvarrella
tapahtunut ja verrattain ehein nahoin saapui siis Pekkakin Nurmeksen
markkinoille.
Yksi vahinko oli hänelle toki osunut juuri siinä tappelussa: Hän oli
näet rynnistellessä sattunut tappelun alkupuolella onnettomuudeksensa
saamaan joltisenkin voiton: Pellisen vävyn veljeltä oli hän onnistunut
vääntämään sormen sijoiltansa. Vamma ei kyllä ollut vaarallinen
voitetulle itsellensä, mutta sormi rupesi toki turpoamaan ja oli kipeä
sen verran, että voitto voi myöhemmin käydä epäedulliseksi Pekalle,
s.o. voittajalle itsellensä ja olikin sillä, kuten vielä tulemme
näkemään, suuri vaikutus hänen markkina- ja rakkauskohtaloihinsa.
* * * * *
Niinä aikoina oli Nurmeksen kaupunkiin ilmestynyt jo erikoisempiakin
nähtävyyksiä: Pakarisen konttoristi se, Antti Viinanen, joka
oli juopottelutovereiltansa saanut kultaisen ryyppylasin
palkkioksi väkijuomien pitkäaikaisesta ahkerasta ja nuhteettomasta
väärinkäyttämisestä, oli muodostanut yhtiön, joka kaupungin
liike-elämää vilkastuttaaksensa oli ostanut automaattisen vaa'an ja
asettanut sen markkinatorin reunaan yleisön käytettäväksi. Tarvitsi
vain pistää kymmen-pennisen aukosta vaakaan ja itse nousta laudalle,
niin vaaka näytti painon.
Ja paljon sitä olikin käytetty jo ennen markkinoitakin. Ravintoloista
palaavat herrat olivat iloisella tuulella ollessansa punnituttaneet
itseänsä tuon aamuyön seuduissa, lapset pitkin päivää, palvelusväki
sunnuntaisin ja...
Ukko Sikanen oli oitis tultuansa löytänyt tämän ihmepuntarin, sillä sen
ympärillä kihisi aina väkeä. Hän oli jo tutkinut sen, ihmetellyt
maailman viisautta, jopa punnituttanutkin itsensä.
Ja nyt löysi hän Kaisansakin. Härkä-mullikkaa se talutteli nuorasta
torilla.
"Härkääkö sinä myöt?" tervehti ukko.
"Hä-ärkääpä pä tässä", virautti Kaisa sylen suustansa. Puheltiin. Ukko
arveli, että pitää sitä nyt Kaisalle markkinaisiakin näin sulhasmiehenä
ja arveli muka karusellia.
Mutta silloin muistikin hän vaa'an. Sehän oli aivan uutta ja lisäksi
huokeampaa, sillä karusellissa kiskoivat viisikolmatta penniä. Hän
alkoi jo Kaisalle selitellä sitä uutta ihmettä ja kärtti koittamaan
sitä ihmettä. Ja yhdessä siunailivat he nyt ja ihmettelivät tään
maailman viisautta.
"Tässähän se ruoja on!" ilmoitti ukko vaa'an luo päästyä ja kehoitti:
"Ei siinä muuta kuin kohottaudut sille laudalle niin... Kyllä minä
pidän rahansuorituksesta huolen".
Ja miten hyvältä tuntuikin olla nyt antelias, maksaa Kaisan puolesta!
Tuntui aivan nuoren miehen ololta.
"No jo on pirun ihmeet!" ihmetteli Kaisa, nyhti härkää likemmä ja
kömpien jo vaakaan kainosteli:
"Ja vieläkö tässä nyt minunkin pitää!... Vanhan akan!"
Tuntui aivan juhlalliselta, siinä keskellä väkijoukkoa ja härkänuora
kädessä.
"No?... Joko se mittaa?" tiedusti hän äkkiä.
Ja mittasikin se jo. Ukko oli pujottanut rahan aukkoon ja onneksi
ilmoitti vielä joku lukutaitoinen poika:
"Sata kiloa!"
"Häh?" oli Kaisa epäselvillä, mutta eräs laiska mies tokasi:
"Ka... onhan sitä siinäkin painossa jo akkaa kerrakseen..."
Kaisan pää tahtoi mennä näissä luvuissa pyörälle. Hän tapaili kuin
ymmällä:
"Sata kiloa... Eihän se ole vielä!... Onko se täyttä neljää vanhaa
puutaakaan?"
Ukko Sikanenkin sotkeutui siinä. Hän tiedustella hapuili joukolta:
"Niin jotta onko tässä räkninkismiestä... joka osaisi sanoa puudan
päälle?"
Mutta ei sitä ollut. Onneksi rupesi härkä toki juonittelemaan, kokien
päästä nuorasta irti ja sitä asetellessa pelastuttiin enemmästä pulasta
tässä laskuasiassa.
* * * * *
Hyvät kotvaset oli ukko Sikanen jo Kaisan mukana kuleksinut, sen
niskoittelevaa härkää takapuolesta lykkien eteenpäin avitellen. Siinä
lomassa oli hän jo puhunut taas asiastakin ja vakuuttanut, että
rippikoulu tulee käydyksi onnellisesti:
"Niin jotta hyvästihän tää naimiskauppa rupeaakin lykästämään",
hyvitteli hän jo Kaisaa. Se punnitsi asiaa, vertaili iso-partaista
Leskistä ja sen taloa tähän toiseen ja ollen yhä kahdenvaiheilla,
päätti pitää molemmat, jopa Pekankin kaiken varalta.
"Vai mitä Kaisa?" tenäsi jo ukko vastausta.
"Häh?" joutui Kaisa pulaan.
"Niin jotta... Pannaan tää kauppa, järkiään umpilukkoon!" selvensi
ukko.
Ja silloin ei pulaan joutunut Kaisa voinut pelastua muulla kuin
rupeamalla ihan syyttä torailemaan härälle, kun se muka ei kule.
"Pahanhengen mulli!" soimaili hän ja koki nyhtää nuorasta. Härkä siitä
juristautuikin ja alkoi harata vastaan. Ukon täytyi siis ruveta
lykkimään takaapäin apuna ja niin sotkeutui asia vielä tällä kertaa.