Tänä aamuna oli lukkarilla ollut vaimonsa kanssa ankara riita siitä
oliko Johanneksen saarna profeetoista vaiko Davidista. Vaimo oli
väittänyt sen olleen Davidista, mutta lukkari itse oli tiukannut, että
se oli profeetoista. Kuten luonnollista, kehkeytyi tästä asiasta
aviopuolisoiden välillä ensin pieni ja sitten vähitellen iso riita.
Oli näet eräs syy joka vaikutti sen, että asia rupesi aviopuolisoista
näyttämään tavallista tärkeämmältä, semmoiselta, josta maksaa vaivan
riidellä. Eräästä luonnollisesta syystä, jonka saamme piakkoin tietää,
oli rouva näet taas viime aikoina ollut hyvin ärtyisä. Se ei sietänyt
kerrassaan mitään, ja kaikkein vähimmin hän saattoi kärsiä omaa
miestänsä.
Ei ihme, jos oli sukeutunutkin kerrassaan ankara riita. Vaimo oli
lopulta menettänyt malttinsa, haukkunut miehensä pahanpäiväiseksi ja
loppujen lopuksi jo lähestynyt iso maitokapusta kädessä niin uhmaavana,
että lukkari oli nähnyt paraaksi peräytyä pois koko talostaan.
Mutta hän ei heittänyt itse asiaa. Se kyti hänessä, ja niinpä hän
päätti nyt ottaa tuon samaisen kysymyksen selityksensä ja opetuksensa
aiheeksi. Sitä asiaa hän nyt koki näiden kirjanoppineiden kanssa
ratkaista.
Huh! Aivan jo löyhähteli tuvassa lämpö. Lukkari selitteli nyt
Johanneksen saarnan henkeä voidaksensa sitten vertailla sitä sekä
profeettain että Davidin kirjoituksiin.
* * * * *
Oltiinkin jo istuttu ja pohdittu tovi. Ukko Sikanen torkkui
uuninnurkassa tamineissansa ja laski omia laskujansa. Rakkaus s.o.
Saastamoisen Kaisa ja Kaisan kontu kiinnittivät mieltä. Etenkin kiusasi
se, kun hän ei muistanut oliko Kaisan nurmella kolme vai neljä
heinäpielestä. Hän koki muistella ja laskea:
"Ensimäinen on ihan siinä nurmelle tullessa..."
Sen hän muisti. Se oli iso, neli-puuvälinen pieles. Mutta jo toista
ajatellessa alkoi uni päätä nyökyttää ja huiputtaa. Kolmi-puuvälisen
hän muisteli sen olevan...
"Vai onkohan siinä neljä?..."
Ei tahtonut saada selvää. Uni veti jo silmäluomia alas. Lukkari selitti
nyt kohtia profeetta Jesaijasta. Jostain kuuluu hiljainen kuorsuun
hyminä ja se ja lukkarin ääni tuuditti ukkoa kuin taivaallinen laulu.
Vaivoin muisteli hän:
"Neljä siinä taitaa olla!"
Mutta silloin nuokahti hän syvään. Se neljäs puuväli ikäänkuin tipahti
pois päästä. Hän heräsi hieman ja koki taas pysytellä pystyssä. Nyt hän
laski samaa pielestä uudestaan.
"Jos nyt vertaamme Johanneksen saarnaa... esimerkiksi... esimerkiksi
niin", hymisi lukkarin ääni ja erään kuulijan makea kuorsuu.
"Niin, ei piruvie siinä ole kuin kolme puuväliä", oli ukko saavinansa
selvän jo.
Tups! oli hän luiskahtaa lattialle nenällensä, havahtui siihen ja
kohentautui istumaan niin, että nojasi selin uunin kupeeseen.
"Niin meidän täytyy tulla siihen päätökseen, että Johanneksen saarna
oli profeetoista!" todisti lukkari kirjaansa syventyneenä. Ukko Sikanen
oli saanut selällensä tukevan taustan ja koki nyt sen nojassa syventyä
siihen puuvälikysymykseen, mutta ei se tahtonut selvetä, sillä uni
hämmensi taaskin.
"Paholainenkohan siinä sotkee!" oli hän jo harmistuakin koko asialle,
mutta silloin nuokahti pää taaksepäin uunia vasten ja...
Niin... Kyllä hän taisi silloin jo torkahtaa koskapa...
"Ja vaikka Habakukkia katsomme... pienistä profeetoista niin näemme...
minä vaan etsin Habakuk... näemme että... e-että... Esai... Hesekiel",
selaili hän etsien Habakukia... "Hese... Hesekiel... Näemme, että se on
profeetoista..."
"Krhoo-oo!" kuului silloin mahtava jyrinä. Lukkari kiivastui:
"Kuka piru siellä kuorsaa!" huusi hän.
"Krhoo-oo!"
"Sikasen poika... tuo piru!" hoksasi hän nyt. Pekka, joka istui aivan
suoraan vastapäätä seinänvieruspenkillä, veti sikeää unta, selin
seinään nojautuneena.
"Ylös sieltä!" raivostui lukkari ja löi kirjalla pöytään että jysähti.
"Kro-hoo-oo!" kuului yhä mahtavampi jyrinä.
Ja silloin täyttyi lukkarin mitta. Kiirein askelin hän riensi iso kirja
aseenaan tuvan halki Pekan eteen. Se vain kuorsata jyrytti.
"Pumps!" pamahti silloin kirja otsaan. Pekka kimposi hereille,
hölmistyi.
"Paholaisen härkä!" huusi lukkari.
"Mikä härkä?" hölmistyi Pekka tyyten. Unenpöpperössä ollen hän luuli
olevan kysymyksen jostain muusta härästä, ja katsoi silmät pyöreinä
lukkariin. Lukkari raivostui ja huusi:
"Härkä!... Mulli-härkä sinä olet!... Lautapää sonni!"
"Mutta se nyt on toki pirun vale!" heräsi Pekka, ja kimposi aivan
seisaalleen.
"Jotta minä nyt olisin sonni!" tenäsi hän. Lukkari huusi ja käänsi jo
kiukkunsa isä-ukkoon.
"Ja semmoinen poikako sinulla on?" Se ei vastannut.
"Uk-ko!... Vai nukkuuko se sekin piru!" huusi lukkari ja riensi luo.
Ja totisesti se nukkui lämpimään uuninnurkkaan painautuneena.
"Uk-ko!... Nous' ylös!" repi hän sitä kauluksesta.
"Ka!" heräsikin se ja kun lukkari yhä ravisteli ja haukkui, selvisi hän
ja jo käski:
"Ka!... Elä nyt revi!... Jotta tässä saa rauhan!"
Hänestä tuntui kuin olisi herännyt suloisissa kotioloissa. Unta
silmistänsä hieroessaan hän puhelikin:
"Oli tuossa niin lämmin ja hyvä olo, jotta arvelin jotta jos tuossa
torkahtaisi!"
Lukkari huusi, haukkui ja sätti. Tapaus oli herättänyt koko tämän
hartaan seurakunnan. Jotkut haukottelivat laiskasti. Toiset hieroksivat
unen-tihrua pois silmistään ja niin oli herätys käynyt koko joukon
läpi.
* * * * *
Alkoi se työ jo luistaa.
He jättivät toisensa siihen väärään uskoon, että vallesmanni on muka
heidät tavannut tieltä ja tuonut tänne väkisin. Kaisasta he vaikenivat,
ja salasivat visusti toisiltansa koko rakkautensa.
Nyt he olivat vastikään syöneet tukevasti. Lukkari oli pakottanut
heidät ostamaan katekismuksen ja määrännyt, että heidän pitää opetella
siitä ulkoa ainakin kuudes käsky ja vaivaisesta syntisestä vähintäin
ensimäinen lause. He olivatkin jo ryhtyneet työhön. Pekka selaili
kirjaa. Ensi kerran elämässään hän moisen ihmeen oli käteensä ottanut.
"Näkyykö sieltä mitä?" kysäisi tupakoiva isä.
"Ka-a!" tapaili poika ja ilmoitti:
"Näkyy täällä ainakin kaikenlaista kommervenkkiä!"
"Mhyy!... Vai sitä siellä on!"
"Ka-a!" myönteli Pekka, jopa selittikin arvellen:
"Eivätkö nuo liene niitä kirjanpuustaimia!"
Ja ikäänkuin esiintyäkseen asiantuntijana, kohentautui isä silloin
lähemmä, kurkisti kirjaan ja ilmoitti:
"Näytäppäs!... Jos minä hyvinkin tuntisin".
Miten juhlallista. Aivan hän käväsi pankon luo sylkäisemässä, kuten
tärkeään toimeen varustautuva ainakin ja puheli sieltä pöydän luo
palatessansa:
"Niin, jos minä vanhempana miehenä saisin heistä paremmin tolkun".
Hän yskäsi vieläkin, sylkäsi jälleen, oli siten valmis, katsahti, näki
mustia rivejä ja ilmoitti kuten asiantuntija:
"Ka... Niitä kai ne ovat... puustaimia!" Ja siihen varmuuteen he jäivät
iäksensä ja sillä kirjatiedolla ja sillä uskollansa kuuluu heidän
täytyvän kerran autuaaksikin tulla.
* * * * *
Useina päivinä oli lukkari jo tutkituttanut ja mietityttänyt sitä samaa
tärkeää asiaa: Kummastako Johanneksen saarna oli, Davidistako vai
profeetoista. Ei ollut siis ihme, että ukko Sikasen uteliaisuus oli
alkanut herätä ja kiihtyä. Usein hän oli jo itseksensä arvellut:
"Mikähän ihmeen mies se tuo Johannes on?"
Mutta ei se asia hänelle selvinnyt, ja uteliaisuus alkoi häntä jo
hieman vaivata. Niinpä hän tänään ruuan jälkeen tupakoidessaan äkkiä
kysäsi pojaltaan:
"Mistähän ihmeen Johanneksesta se niin monena päivänä peräkanaa puhuu?"
Pekka imeksi piippuansa ja sattui mietiksimään rakkausasiaansa: sitä
että mitähän silloin kerran tarkoittikaan sillä "olisihan siinä":
akkaako vaiko kontua. Se oli pälkähtänyt nyt taas päähän aivan
sattumalta eikä hän siis siinä mietiskellessään tajunnut isänsä
kysymyksestä muuta kuin äänen. Piippu siinä vain lerppasi suussa ja
sylkikin oli itse-aikojaan valahtaa pois suupielestä. "Kumpaakohan
paholaista minä ajattelin?" se miete kierteli unisissa aivoissa
laiskana, aivan nukuksissa.
"Niin jotta. Osutko sinä tietämään, kuka mies se yletön Johannes oli?"
kiihtyi jo isän uteliaisuus.
"Ka-a?" heräsi nyt poika, sylkäsi sylen pois ja tiedusti:
"Niin mitä?"
"Ka se". Ja ukko toisti taas kysymyksensä. Poika kuunteli taiten,
imeksi savuja, näytti punnitsevan asiaa, ja kun se ei ottanut
selviytyäkseen ja ruokaunikin jo painosti, vääntäytyi hän penkille
mahalleen samalla valehdellen:
"Ka sitäpä minä tässä juuri itsekin ajattelin, jotta on se mahtanut
olla vähän eriskummallinen Jaska se Johannes... Kun sen saarnakin on
niin kovin sokkeloinen, jotta ei lukkarikaan siitä selvää saa".
Ukko joutui ymmälle. Pekan vastaus kiihdytti vain uteliaisuutta.
Vaiettiin. Ukko tupakoi kumarassa ja mietiskeli Johannes-kysymystänsä.
Poika haparoi joitakin risoja päänsä alaiseksi ja siinä aikoen jo
painautua uneen, tuli taas miettineeksi rakkausasiaansa. Laiska ajatus
johtui siitä rippikouluvaivoihin ja hän arveli isällensä:
"Sinulle se oli toki hyvä, jotta satuit elämään sen hyvän papin
aikana... Niin jotta sait ja ilman rippikouluakin ottaa eukon!"
"Ka" yritti isä, mutta Johannes-ajatus sotki. Poika loikoili, punnitsi
asiaa ja oloja ja hetken kuluttua arveli:
"Nää nykyajat ovat tässä lukuasiassakin tiukkoja aikoja kuten kaikessa
muussakin. Jos nuo eivät sitten ajanoloon hellittäne..."
"Niin mitkä?" heräsi isä Johannes-mietteistänsä, sillä hän oli ollut
taas nukahtamaisillaan.
"Ka-a" tapaili poika, mutta ajatus uupui siihen, sillä unen maukas
esi-maku sulki jo kaiken. Pää oli kuin lyijyä. Ukkokin huomasi, että
häntä torkutti. Hän kopisteli piippunsa, pani porot suuhunsa, pisti
nysänsä pieksun varteen, vääntäytyi penkille, ja kohta alkoi taas
kuulua tämän sulhasissa vaeltavan Sikas-suvun tasainen sovinnollinen
kuorsaus.