_Edelliset_ paitsi Heikkinen.
_Heinonen._ No Loviisani! Mitäs nyt arvelet tuosta mallikelpoisesta
miehestä?
_Loviisa._ Älä puhu minulle!
_Heinonen_ (ivallisesti). Ei vähääkään mustaa pilkkua sen miehen
luonteessa! Synti sitä sanoa!
_Loviisa._ Ole puhumatta minulle, johan sen sanoin!
_Heinonen._ Ehkä mieluummin kuulisit minun puhaltavan...?
_Loviisa._ Pois silmieni edestä!
_Emma_ (itseks.). Jotain on tekeillä talossani, josta en ole oikein
selvillä... Mutta siitä pitää saada selvä! (Ottaa hatun tuolilta ja
näyttää sitä Henriksonille). Onko tämä sinun hattusi?
_Henrikson._ Kummallinen kysymys!... Tietysti se on minun! Unhotin sen
tänne saliin eilen illalla.
_Emma._ Ja kuitenkin siinä on *von Wiftenin* nimi.
_Henrikson._ Wiftenin?... Piru vieköön!... (its.) Olen yöllä vaihtanut
hattuakin.
_Emma._ Kuinka se voi olla sinun hattusi? Tunnetko sinä von Wiftenin?
_Henrikson._ Kyllä nimeltä, enkelini! En sen enempää... Vaihdoin sen
erehdyksessä teaatterissa ja sain tuon resun sijaan... Se on ikävää,
mutta mitäpä sille mahtaa? Panempahan kaappiin siksi kun... (menee ja
avaa kaapin oven, mutta pelästyy Hellosen nähdessään ja paiskaa oven
kiinni). Häh! Mitä nyt?
_Toiset._ Mitä se on?
_Henrikson_ (itseks.). Saamiel auttakoon!... Olen hukassa!... Poliisi on
kaapissa!
_Emma._ Mikä sinulla on? Miksi olet niin pelästyneen näköinen?
_Hellsten._ Onko kaapissa jotain, joka...
_Heinonen._ Pelkäätkö kummituksia?
_Emma._ Avaa kaapin ovi!
_Henrikson._ Ei, älä liikuta! Ala tule tänne!
_Emma._ Ei, nyt tämä käypi hullusti! Avaa kaapin ovi!
_Henrikson._ En voi!
_Heinonen._ Mikä hitto vaivaa veli Henriksonia?
_Emma._ Sitten avaan minä itse!
_Henrikson._ Anna olla!... (laskeutuu polvilleen). Emma! Puolisoni!
Eukkoseni! Anna minulle anteeksi!
_Emma._ Mitä sinä sillä tarkoitat?
_Henrikson._ Minä olen pettänyt sinua... Olin viime yönä ravintolassa,
vaikka kielsit minua menemästä. Tulin vähän juopotelleeksi ja sitten
lauloimme vähän kadulla ja nyt on poliisi päässyt jälilleni...
_Toiset._ Poliisi!
_Henrikson._ Niin! Hän on kaapissa!
_Emma._ Ah, tämä menee liian pitkälle!... Minä pyörryn... (vaipuu
tuolille).
_Loviisa._ Niin, ja minä sanon samat sanat (vaipuu hänkin tuolille).
_Henrikson_ (avaa kaapin). Sanokaa pian, herra konstaapeli, sill'aikaa,
kun vaimoni on pyörryksissä, mitä te tahdotte, että asia jäisi silleen?
_Hellonen_ (astuu esille ja tekee kunniaa). Nöyrin palvelijanne! --
(Itsekseen). Tämäpä oli hullunkurinen erehdys!
_Henrikson._ Älkää vaatiko kovin paljoa, jos suinkin on mahdollista!
Olen perheenisä...
_Hellonen._ Totisesti sanoen, ei poliisi anna lahjoa itseään ja
sentähden en pyydäkään mitään -- ellei ehkä kumminkin vähän myynin apua
morsiamelleni häihin.
_Henrikson._ Morsiamellenneko? Kuka hän on?
_Hellonen._ Tuossa hän tuleekin!