Kauneinta Camarguessa on Vaccarès-järvi. Usein minä, kyllästyneenä
metsästykseen, tulen istuskelemaan tuon suolaisen järven rannalle.
Se on kuin suuresta merestä lohkaistu pieni palanen, jonka ympärille
maa on kasvanut ja joka on muuttunut juuri tuon pakonalaisuutensa
vuoksi niin kodikkaaksi. Sen kuivuuden ja kuumuuden sijasta, joka
tavallisesti tekee semmoisten järvien rantamat kolkon näköisiksi,
ovat Vaccarèsin korkeahkot rannat ylt'yleensä vihreän, sametinhienon
nurmen peitossa ja niillä rehottaa omituinen ja silmää hurmaava
kasvillisuus: tuhatkaunokkeja, vesiapiloita, katkeroita ja noita
ihania saladelleja, jotka ovat talvella sinisiä ja kesällä punaisia,
jotka muuttavat väriänsä ilmanvaihdosten mukaan ja, keskeyttämättä
koskaan kukkimistaan, osoittavat eri vuodenaikoja erilaisella
värisävyllä.
Kello viiden tienoissa iltaisin, kun aurinko alkaa painua mailleen,
tarjoaa tuo alun toista peninkulmaa laaja järvenselkä, jossa ei
ole yhtään venettä, ei yhtään purjetta avaruutta rajoittamassa tai
häiritsemässä, ihmeteltävän näyn. Se ei ole enää noiden pienten
vesilammikoiden ja kanavien pikkusievää suloutta, joita päilyy
siellä täällä mehukkaansavisten painanteiden välissä ja joiden
ympärillä tuntee kaikkialla mättäiden alta tihkuvan vettä, valmiina
pienimmästäkin painaisusta purskahtamaan esiin. Täällä on vaikutelma
päinvastoin suuri ja avara. Aaltojen välke houkuttelee kaukaa
parvittain telkkiä, haikaroita, kaulushaikaroita ja valkorintaisia,
punasiipisiä flamingoja jotka järjestyvät riveihin kalastamaan
pitkin rannikkoa muodostaen erivärisine höyhenpeitteineen pitkän,
yhtäjaksoisen kirjavan nauhan. Ja sitten siellä on iibislintuja,
oikeita Egyptin iibiksiä, jotka ovat kuin kotonaan tässä kirkkaassa
auringonpaisteessa ja hiljaisessa seudussa. Paikaltani en tosiaan
kuule muuta kuin laineiden loisketta ja vartijan huutoa, kun
hän kutsuu rannikolle hajaantunutta hevoslaumaansa. Niillä on
kaikilla kaikuvat nimet: "Cifer!... (Lucifer)... L'Estello!...
L'Estournello!..." Kuullessaan nimeänsä huudettavan juoksee jokainen
eläin, harja tuulessa hulmuten, vartijan luokse syömään kauroja hänen
kourastaan.
Kauempana, samalla rannalla, on suuri lauma härkiä, jotka käyvät
vapaina laitumella niin kuin hevosetkin. Tuon tuostakin näkyvät
tamariskipensaston ylitse niiden kaarevat selkäpiit ja niiden
puolikuun muotoiset sarvet, jotka kohoavat ilmaan. Useimmat näistä
Camarguen häristä ovat kasvatetut kylien juhlia, härkätaisteluja
varten; ja muutamilla niistä on jo kuuluisa nimi kaikissa Provencen
ja Languedocin sirkuksissa. Niinpä juuri naapurimme härkälaumassa
on muuan hirveä tappelupukari, nimeltä _le Romain_ (roomalainen),
joka on sarvillaan seivästänyt ties kuinka monta miestä ja hevosta
Arlesin, Nimesin ja Tarasconin kilpakentillä. Sen vuoksi ovatkin sen
toverit valinneet sen päällikökseen; noissa omituisissa laumoissa
eläimet näet itse hallitsevat itseänsä järjestyen jonkin vanhan
sonnin ympärille, jonka ne ottavat johtajakseen. Kun rajumyrsky
puhkeaa Camerguessa ja pääsee hirvittävään valtaan tuolla suurella
tasangolla, jossa ei mikään sitä estä eikä hillitse, silloin maksaa
vaivan nähdä, miten lauma tunkeutuu yhteen kasaan päällikkönsä
taakse, kaikki päät painettuina alas ja leveät otsat, joihin
härkien koko voima keskittyy, puskien vasten tuulta. Provencelaiset
paimenet nimittävät tätä liikettä: _vira la bano au giscle_ --
(kääntää sarvi tuulen mukaan). Ja onneton se lauma, joka ei siihen
mukaudu! Pakenevassa laumassa kääntyvät härät sateen sokaisemina
ja rajumyrskyn lennättäminä toinen toistansa vastaan, hajautuvat
pelästyneinä mikä millekin taholle ja juosten kauhistuksissaan
myrskyä pakoon syöksyvät Rhône-virtaan, Vaccarès-järveen tai mereen.