Ihan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen
jokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu
vartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on
tyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen
taas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa
kalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa
isoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet
lukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki
on liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen
ilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole
mikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja
valkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.
Sain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia,
enkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo
päivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt
auringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan
niiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä
salamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat
itselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi
häilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista.
Vartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja
oli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita
luonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja
nuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta
tuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa
kuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on
tuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset
luonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä
suota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin
oikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin
käsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista
palmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon
kolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista,
jotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja
sen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän
omituisen asumuksensa.
Mies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on
jonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää
rahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa
alle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven
edessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella
tuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä,
johon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee
hevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen
eikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin
lähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan
karttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin
vaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle
juhlallisen vakavana:
-- Me olemme eri puoluetta... Hän on punainen ja minä olen valkoinen.
Siis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän
ihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä
tyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta,
jotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin
pienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin
oikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa
valtiollisten vakaumustensa nimessä!
V