Tänä aamuna päivän sarastaessa herätti minut yhtäkkiä hirveä rummun
pärinä... tara ram! tara ram!...
Rummun pärrytystä männistössäni näin varhain aamulla!... Sepä
merkillistä.
Minä kiireimmän kaupalla vuoteeltani avaamaan ovea.
Ei ketään näkyvissä. Pärrytys on tauonnut... Keskeltä aamukasteisia
villiviiniköynnöksiä pelmahtaa lentoon pari kolme suokurppaa,
siipiänsä liekutellen... Vieno tuulenhenki humisee puissa... Idässä
päin kertyy Pikku-Alppien huipuille kultapölyä, josta aurinko nousee
hitaasti esiin... Sen ensimmäinen säde hipaisee jo myllyni kattoa.
Samassa tuo näkymätön rumpu alkaa lyödä marssin tahtia... tara ram,
tam tam.
Hitto vieköön koko tuon aasinnahkaisen kapineen! Olin sen jo melkein
unohtanut. Kuka lieneekään tuo raakalainen, joka keskellä rauhallista
metsää tervehtii aamuruskoa rummunpärinällä?... Turhaan saan häntä
tähystellä, ei näy mitään... ei mitään muuta paitsi laventelipensaita
ja mäntyjä, joita kasvaa ylhäältä alkaen aina maantien laitaan
saakka... Kenties on tuonne pensikkoon piiloutunut joku haltia
tekemään pilkkaa minusta... Niin, epäilemättä se on Ariel tai Puck.
Tuo veitikka on arvellut kulkiessaan myllyni ohitse:
-- Tuolla pariisilaisella on siellä sisällä liian hiljaista,
annetaanpa sille pieni aamusoitto. Sen sanottuaan hän on temmannut
suuren rumpunsa ja alkanut lyödä... tara ram, tam tam!... tara
ram!... Ole hiljaa, sinä veijari Puck! Ihanhan pärrytyksesi herättää
minun sirkkani yöunestaan.
* * * * *
Ei, se ei ollutkaan Puck.
Se oli Gouget François, liikanimeltä Pistooli, kolmannenkymmenennen
ensimmäisen linjarykmentin rummunlyöjä, joka nykyisin oleskelee
kesälomalla. Pistoolille käyvät päivät pitkiksi täällä maaseudulla,
häntä vaivaa koti-ikävä, tuota rummunlyöjää, ja -- kun hänelle
hyväntahtoisesti annetaan kunnan yhteinen rumpu käsiin -- niin hän
menee raskasmielisenä metsään sitä pärryttämään uneksien olevansa
Prinssi Eugènen kasarmissa.
Tänään hän on saapunut minun pienelle vihreälle kukkulalleni
uneksimaan... Hän seisoo siellä nojaten mäntyyn, rumpu jalkojen
välissä, huvitellen sillä itsekseen sydämensä pohjasta...
Pelästyneitä pyyparvia lähtee lentoon hänen jalkainsa juuresta, eikä
hän huomaa niitä ollenkaan, nielukukat tuoksuvat hänen ympärillään,
hän ei sitä tunne.
Hän ei myöskään näe hienoja hämähäkinverkkoja, joita heiluu
auringonpaisteessa puiden oksilla, eikä kuusenneulasia, joita
putoilee hänen rummullensa. Hän on kokonaan vaipunut unelmiinsa ja
musiikkiinsa, hän katselee kuin hurmaantunut rakastaja palikoiden
hyppelyä, ja hänen suuri tyhmä naamansa loistaa tyytyväisyydestä joka
kerta kun hän tapaa oikean tahdin.
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!...
"Miten kaunis on tuo suuri kasarmi, sen laajoilla kivilaatoilla
laskettu piha, sen suorat, sopusuhtaiset ikkunarivit, sen asukkaat
pieni sotilaslakki päässään ja sen matalat kaarikäytävät täynnä
ruoka-astioiden kalinaa!..."
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!
"Oo, miten sen portaat kaikuvat, miten sen valkeiksi kalkitut
eteiskäytävät hohtavat, makuusuojat tuoksuvat ja miekankantimet
kirkkaasti kiiltävät! Miten tutunomaisilta näyttävät sen leipähyllyt,
vaha-astiat, pienet rautasängyt harmaine peitteineen ja välkkyvät
kiväärit telineillä!"
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!
"Oi ihania vartiopäiviä, kun kortit takertuvat pelatessa kiinni
sormiin, patarouva prameilee inhottavan näköisenä sulkakoristeineen
ja sotavanhus Pigault-Lebrun loikoilee raajarikkona telttasängyssä..."
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!
"Oi pitkiä öitä vartiossa ministerin oven edustalla, kun vanhan
vahtikojun katto ei pidä vettä ja jalkoja paleltaa!... Juhlavaunuja
vierii ohitse räiskyttäen likaa pyöristään!... Oi noita ylimääräisiä
vartiovuoroja ja raskaita päiviä vankikopissa tai pahalta löyhkäävän
pesusaavin ääressä ja kolkkoja öitä puisella pieluksella; yhtäkkiä
sydämetön hyökkäys sateisena aamuna, kotiintulo iltasumussa, juuri
kun kaasulyhtyjä sytytetään ja kun kajahtaa iltahuuto, johon
saavutaan aivan henki kurkussa!"
Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!
"Oi Vincennesin metsiä, suuria valkoisia sotilashansikkaita,
kävelymatkoja linnanvalleilla... Oi kasarmialueen aitauksia,
sotamiesten mielitiettyjä, pistonginsoittajia Salon de Marsissa,
absinttiryyppyjä nurkkaravintoloissa, tuttavallisia sydämenpurkauksia
kahden kulauksen välillä, vihanvimmassa paljastettuja miekkoja ja
haikeakielisiä romansseja, joita lauletaan käsi sydämellä!..."
* * * * *
Uneksi vain, uneksi vain ihmisparka! Minä en suinkaan tule sinua
siitä estämään... iske vain rohkeasti rumpuasi, hakkaa sitä kaikin
voimin. Eikä minulla ole oikeutta nauraa sinun hommiasi.
Sillä kenpä tietää, eikö minua vaivaa samanlainen kasarminikävä kuin
sinuakin.
Minun Pariisini ei ole jättänyt minua täälläkään rauhaan enempää kuin
sinua kasarmisi. Sinä lyöt rumpuasi petäjän juurella, sinä. Entäpä
minä! Minä seuraan sinun esimerkkiäsi... Olemmepa me tosiaankin
kunnon provencelaisia. Siellä Pariisin kasarmeissa me kaipasimme
siintäviä Pikku-Alppejamme ja laventelin villiä tuoksua; täällä
keskellä Provencea me taas ikävöimme kasarmia, ja kaikki mikä vain
sitä mieleemme muistuttaa, on meille kallista!...
* * * * *
Kello lyö kylässä kahdeksan. Pistooli on lähtenyt paluumatkalle kotia
kohti hellittämättä silti rumpupalikoitaan... Kuulen hänen painuvan
alamäkeä metsään, yhä rummuttaen... Mutta minä makaan heinikossa
sairaana koti-ikävästä, ja kuullessani tuota loittonevaa rummun
pärinää olen näkevinäni koko Pariisin kulkevan siitä silmieni ohi,
vilkahdellen männyn oksien lomitse...
Oi Pariisi!... Pariisi! Aina vain Pariisi!