Vielä eräs muistelma Algeriasta ja sitten palaamme takaisin
myllylle...
Ensimmäisenä yönä tähän Sahelin uudisasuntoon tultuani en saanut
unta silmiini. Vieras maa, matkan rasitus, sakaalien ulvonta, ja
sitten herpaiseva, painostava kuumuus, joka uhkasi kerrassaan
tukahduttaa, ikään kuin eivät hyönteisverkon silmät olisi päästäneet
pienintäkään ilmanhengähdystä lävitsensä... Kun päivän hämärtäessä
avasin ikkunani, aaltoili ilmassa kesäinen sumu raskaasti ja hitaasti
vivahtaen reunoiltaan punaiselle ja mustalle, niin kuin ruudinsavu
taistelutantereella. Ei yksikään lehti liikahtanut, ja edessäni
leviävissä kauniissa puutarhoissa näyttivät päivänpaisteisille
rinteille harvaan istutetut viiniköynnökset, joista toivottiin
makeata viiniä, erääseen varjoisaan nurkkaukseen istutetut Euroopan
hedelmäpuut, pienet oranssi- ja mandariinipuun taimet pitkissä, töin
tuskin näkyvissä riveissä, kaikki tyynni niin synkännäköisiltä ja
jäykistyneiltä, että saattoi pelätä ukkosta. Banaanipuutkin, nuo
suuret hennonvihannat ruokopensaat, joiden hienoa kevyttä latvatupsua
pieninkin tuulenhenki muulloin aina häilyttää, nekin seisoivat nyt
suorina, liikahtamatta kuin mitkähän kypäritöyhdöt.
Vaivuin hetkiseksi katselemaan tuota ihmeellistä istutusmaata,
jossa olivat edustettuina kaikki maailman puulajit, joista
jokainen ajallansa kukkii ja kantaa hedelmän näissä vieraissa
oloissa. Viljavainioiden ja korkkitammimetsien välissä kimalteli
virtaavaa vettä, jota oli virkistävää katsella tukahduttavassa
aamuhelteessä. Ihaillessani tätä loistoa ja järjestystä, tämän
kauniin uudisasumuksen maurilaisia holvikaaria, pengermiä, joita
aamuaurinko valaisi, tallirakennuksia ja aperuuhia ympärilläni,
ajattelin mielessäni, että kun nämä uljaat miehet parikymmentä
vuotta sitten tulivat tähän Sahelin laaksoon asumaan, tapasivat he
vain kurjan tienvartijan töllin ja viljelemättömän, vaivaispalmuja
ja mastiksipuita kasvavan tasangon. Kaikki oli luotava tyhjästä,
kaikki oli rakennettava. Alituisesti olivat arabialaiset kapinassa.
Piti jättää aurankurki ja tarttua tuliluikkuun. Sitä paitsi sairaus,
silmätaudit, kuume, katovuodet, haparoiva kokemattomuus ja taistelu
ahdasmielistä, alituisesti häilyvää hallitusta vastaan. Millaisia
ponnistuksia ja miten paljon työtä aina nääntymykseen asti! Ja
alituista varuillaanoloa!
Vielä nytkin, vaikka onneton aika jo oli ohi ja varallisuus kalliisti
ostettu, olivat molemmat, mies ja vaimo, aamulla aina ensinnä
jalkeilla uudisasumuksessa.
Tänäkin varhaisena aamuhetkenä minä kuulin heidän liikkuvan
maakerroksen suurissa keittiöhuoneissa valvoen kahvinkeittoa
työmiehille. Kohta kuului kellonsoittoa, ja tuokion kuluttua
saapuivat työmiehet perätysten maantietä pitkin. Bourgognelaisia
viinitarhureita, rääsyisiä kabyylilaisia maatyömiehiä, punainen
tupsumyssy päässä; mahonelaisia ojankaivajia paljain jaloin;
maltalaisia; luccalaisia -- joukko sangen erilaista väkeä, jota on
vaikea pitää komennossa. Jokaiselle heistä määräsi isäntä oven edessä
päivätyön jyrkällä, hiukan raa'alla äänellä. Sen tehtyään hän nosti
päänsä ja tutkiskeli taivasta levottoman näköisenä. Sitten hän,
nähtyään minut ikkunassa, virkkoi:
-- Huono ilma peltotöille... Sirokkotuuli on tulossa.
Tosiaankin, sikäli kun aurinko nousi ylemmäksi, alkoi tulla
tuulenpuuskia etelästä, polttavia ja tukahduttavia, niin kuin
uuninsuulta, kun sitä avataan ja suljetaan. Ei tiennyt mitä tehdä,
mihin ryhtyä. Niin kului koko aamupäivä. Joimme kahvia salongin
pehmeillä matoilla, jaksamatta puhua tai liikahtaa. Pitkään hihnaan
kytketyt koirat ojentautuivat raukeina pitkin maanpintaa viillytellen
ruumistansa kivilaatoilla. Aamiainen virkisti meitä hiukan. Se oli
omituinen, tukeva aamiainen, johon kuului karppeja, forelleja,
villisikaa, siiliä, Staouëlin voita, Crescian viinejä, intialaisia
päärynöitä ja banaaneja -- kokonainen valikoima eriskummaisia
ruokalajeja, jotka sopivat hyvin yhteen meitä ympäröivän rikkaan
luonnon kanssa... Meillä oli juuri aikomus nousta pöydästä, kun
yhtäkkiä lasioven takaa, joka oli suljettu suojaamaan meitä puutarhan
tuliselta helteeltä, alkoi kuulua kovia huutoja:
-- Heinäsirkkoja! Heinäsirkkoja!
Isäntäni muuttui kalman kalpeaksi niin kuin ihminen, jolle tuodaan
sanoma onnettomuudesta. Me riensimme ulos. Kymmenen minuutin ajaksi
syntyi talossa, joka vastikään oli ollut niin äänetön, suuri melu:
riennettiin juoksujalkaa, huudettiin sekavia sanoja, jotka hukkuivat
hälytyksen pauhinaan. Palvelijat ryntäsivät ulos varjoisista
etuhuoneista, missä olivat torkkuneet, ja alkoivat rämistellä
kepeillä, haarukoilla ja varstoilla kaikkia metalliastioita, mitä
vain käsiin sattui, kuparikattiloita, vesikannuja, paistinpannuja.
Paimenet puhalsivat torviinsa. Toisilla oli näkinkengän kuoria
ja metsästystorvia. Siitä nousi hirvittävä, korvia vihlova melu,
jossa kuului ylinnä läheisestä duarista, telttakylästä, paikalle
rientäneiden arabialaisten naisten kimeät "Yjuu! yjuu! yjuu!" huudot.
Usein ei kuulu tarvittavan muuta kuin kovaa melua, ankaraa räminää
ilmassa, ennen kuin heinäsirkat kaikkoavat uskaltamatta laskeutua
maahan.
Mutta missä ne sitten olivat, nuo pelottavat hirviöt? Taivaalla,
joka värisi kuumuuttaan, en huomannut muuta kuin pilvenlongan,
joka kuparinvärisenä ja synkkänä kuin raepilvi nousi kohisten
kuin tuhannet puunoksat metsässä myrskyn raivotessa. Siinä ne
heinäsirkat nyt olivat. Kannattaen toinen toistaan kuivien, levälleen
pingotettujen siipiensä varassa ne muodostivat tiheän lentävän
massan, ja huolimatta meidän huudoistamme ja ponnistuksistamme kiiti
pilvi yhä eteenpäin luoden eteensä tasangolle hirvittävän suuren
varjon. Kohta se oli aivan päämme päällä; pilven reunoihin ilmestyi
tuokioksi jonkinlainen rimsu, repeytymä. Ikään kuin rankkasateen
ensimmäiset pisarat irtaantuivat muutamat toisista erilleen, selvästi
näkyvinä, punertavina. Sitten särkyi koko pilvi ja sakean raekuuron
tavoin ryöpsähti hyönteisparvi kohisten maahan. Silmänkantamattomiin
olivat vainiot suunnattoman suurten, sormenpituisten heinäsirkkojen
peitossa.
Sitten alkoi teurastus. Murskaantuessaan ne rusahtelivat ilkeästi,
ikään kuin olisi rouhittu olkia. Karhilla, kuokilla ja auroilla
hämmennettiin tuota liikkuvaa maata; mutta kuta enemmän niitä
tapettiin, sitä enemmän niitä ilmestyi. Ne ryömivät kerroksittain
esiin, pitkät koivet toisiinsa takertuneina. Päällimmäiset
ponnahtelivat tuskissaan hypäten niiden hevosten kuonolle, jotka
olivat valjastetut tähän omituiseen työhön. Uudistalon ja duarin
koirat juoksentelivat pitkin peltoja, hyökkäsivät niiden kimppuun
ja rusentelivat niitä vimmatusti. Samassa saapui kaksi komppaniaa
turkmeeneja, torvisoittajat etunenässä, onnettomien siirtolaisten
avuksi, ja heinäsirkkojen metsästys sai toisen käänteen.
Sen sijaan että niitä siihen asti oli murskattu kuoliaaksi,
sytyttivät sotamiehet niitä nyt palamaan, sirottaen niiden päälle
ruutia pitkiin jonoihin. Kun olin väsynyt niitä tappamaan ja kun
tunsin ruudin ilkeän hajun kääntävän sydäntäni, palasin takaisin
sisään. Talon sisällä niitä oli melkein yhtä paljon kuin ulkonakin.
Niitä oli tunkeutunut sisään ovista ja ikkunoista uunin savutorvien
kautta. Sisävuorilautojen reunalla ja uutimissa, jotka olivat jo
melkein repaleiksi syödyt, niitä kiipeili ja putoili. Niitä lenteli
ylt'ympäri huonetta ja kapusi ylös valkeita seiniä myöten synnyttäen
viereensä jättiläisvarjon, joka teki ne kahta kauheamman näköisiksi.
Ja kaikkialla sama inhottava haju. Päivällispöydässä ei käynyt
vettä maistaminenkaan. Vesisäiliöt, altaat, kaivot, kalalammikot,
kaikki oli saastutettu. Kamarissani, jossa niitä sentään oli tapettu
runsaat määrät, kuulin vielä iltasella kuhinaa huonekalujen alta, ja
kovien peitesiipien ratina synnytti melkein samanlaisen äänen kuin
herneenpalot, kun ne halkeilevat kovassa helteessä. Tänäkään yönä ei
tullut unta silmiini. Muuten oli kaikki tyynni uudistalon ympärillä
valveilla. Liekit leimahtelivat pitkin maanpintaa tasangon toisesta
laidasta toiseen. Turkmeenit jatkoivat yhä teurastustaan. Kun minä
seuraavana aamuna taas avasin ikkunani kuten eilenkin, olivat
heinäsirkat jo menneet matkoihinsa. Mutta millaisen hävityksen ne
olivat jättäneet jälkeensä! Ei yhtään kukkaa, ei yhtään ruohonkortta:
kaikki oli mustaa, paljaaksi syötyä, ikään kuin palanutta. Banaani- ja
aprikoosi-, persikka- ja mandariinipuut saattoi erottaa toisistaan
vain oksanrankojen erilaisesta asennosta. Ne olivat kadottaneet
kaiken viehätyksensä ja eloisuutensa menettäessään lepattavat
lehtensä. Vesiastioita ja -säiliöitä pestiin puhtaiksi. Työmiehet
kaivoivat kaiken maan nurin saadakseen hyönteisten jättämät munat
tapetuiksi. Joka multapaakku käännettiin ja väännettiin ja hakattiin
huolellisesti palasiksi. Ja sydäntä ahdisti nähdessä tuhansien
valkeiden, elinvoimaa uhkuvien juurien paljastuvan, kun muheva multa
lapioitiin päältä pois.