[_Milianan_ kaupunki Pohjois-Algeriassa on samannimisen piirikunnan
pääkaupunki ja ranskalaisen sotilasosaston asemapaikka. Daudet
oleskeli siellä talven 1861--62 terveyttään hoitamassa.]
Tällä kertaa vien teidät mukaani päiväkaudeksi pieneen kauniiseen
Algerian kaupunkiin, noin tuhannen virstan päähän myllystäni... Se
tuottaa vähän vaihtelua ainaisen tamburiinin soiton ja sirkkojen
laulun yksitoikkoisuuteen...
... Sade on tulossa, taivas harmaa, Zaccar-vuoren huiput peittyvät
sumuun. Ikävä sunnuntaipäivä... Minä koetan huvitella sytyttämällä
savukkeen toisensa perästä pienessä hotellikamarissani, jonka
avoimesta ikkunasta näkyvät arabialaisten linnoituksen vallit...
Minulle on jätetty käytettäväksi hotellin koko kirjasto; hyvin
seikkaperäisten veronkantohistoriain ja muutamien Paul de Kockin
romaanien seasta osuu käsiini yksinäinen osa Montaignen teoksia...
Avattuani kirjan arviokaupalta osuu siitä luettavakseni ihana kirje
Boëtiuksen kuolemasta... Se saa minut heti haaveellisemmaksi ja
synkemmäksi kuin koskaan ennen... Muutamia sadepisaroita jo vihmoo.
Pudotessaan ikkunalaudalle särkyy joka pisara laajaksi tähden
muotoiseksi pirskeeksi tomuun, jota on kasaantunut viimevuotisten
sateiden perästä... Kirja valahtaa pois käsistäni ja minä istun
pitkät ajat katsellen tuota tähteä surullisissa ajatuksissa...
Kello lyö kaksi kaupungin kellotornissa, entisessä _maraboutissa_,
jonka ohuet valkoiset muurit näkyvät ikkunaani... Kurja marabout!
Ken olisi osannut ennustaa kolmekymmentä vuotta sitten, että se
kerran saa kantaa ryntäillään ranskalaisen kaupunkiviraston suurta
kellotaulua ja että se joka sunnuntai, täsmälleen kello kaksi,
antaisi Milianan kirkolle merkin soittaa väkeä iltamessuun?... Pium!
paum! alkavat kellot soida... Sitä kestää kauan... Tämä kamari on
ehdottomasti ikävä. Nuo suuret aamuiset hämähäkit, joita sanotaan
filosofisiksi mietteiksi, ovat kutoneet verkkojansa joka nurkkaan...
Lähtekäämme ulos.
* * * * *
Saavun suurelle torille. Kolmannen linjarykmentin soittokunta,
jota ei pieni sade pelota, alkaa ryhmittyä johtajansa ympärille.
Erääseen divisioonarakennuksen ikkunaan ilmestyy kenraali tyttäriensä
seurassa; aliprefekti kävelee torilla edestakaisin rauhantuomarin
kanssa. Kuusi puoleksi alastonta arabialaista pelaa noppaa eräässä
nurkkauksessa julmasti kirkuen. Etäämpänä kömpii vanha rääsyinen
juutalaisukko kadulle lämmittelemään päivänpaisteessa, mutta
hämmästyy, kun ei sitä enää löydäkään... "Yks, kaks, kolme!"
Soittokunta kajahuttaa vanhan Talexyn masurkan, jota posetiivit
vinguttivat ikkunani alla koko viime talven. Tuo masurkka kiusasi
minua ennen aikaan ikävään asti; tänään se liikuttaa minut kyyneliin.
Oi, miten onnellisia ne ovat, nuo kolmannen rykmentin soittajat!
Katse kiintyneenä 16-osanuotteihin, soiton rytmistä ja pauhinasta
juovuksissa he eivät ajattele mitään muuta kuin tahdin laskemista.
Heidän sielunsa, koko heidän sielunsa riippuu kiinni tuossa kämmenen
levyisessä neliskulmaisessa paperiliuskassa, joka tärisee soittimen
toisessa päässä kahden messinkihampaan välissä. "Yks, kaks, kolme!"
Se on kaikki kaikessa noille kunnon miehille; eivätkä koskaan nuo
kansalliset sävelet, joita he soittavat, ole herättäneet heissä
koti-ikävää. Mutta minua, joka en ole lainkaan musikaalinen, tämä
soitto tuskastuttaa ja minä poistun... Missä voisin viettää tämän
harmaan sunnuntai-illan? Tosiaankin! Sid'Omarin kauppa on auki...
Lähtekäämme Sid'Omarin luokse.
Sid'Omar ei ole suinkaan kauppias, vaikka hänellä on puoti. Hän
on syntyänsä prinssi, Algerian entisen deyn poika, jonka isän
janitsaarit kuristivat kuoliaaksi... Isänsä kuoltua Sid'Omar pakeni
Milianaan äitinsä kanssa, jota hän jumaloi, ja hän eli täällä
muutamia vuosia kuten suuri filosofi-ylimys vinttikoiriensa,
metsästyshaukkojensa, hevostensa ja vaimojensa seurassa, kauniissa
viileissä palatseissa, joissa oli paljon oranssipuistoja ja
suihkukaivoja. Tulivat sitten ranskalaiset. Sid'Omar, joka oli
alkuaan meidän vihamiehemme ja Abd-el-Kaderin liittolainen,
riitaantui lopulla emiirin kanssa ja antautui ranskalaisille. Emiiri
tuli kostamaan Milianaan Sid'Omarin poissa ollessa, hävitti hänen
palatsinsa, tuhosi hänen oranssipuistonsa, ryösti hänen hevosensa
ja vaimonsa ja käski nujertaa hänen äidiltänsä kaulan poikki suuren
kirstun kannen alla... Sid'Omar suuttui hirmuisesti: hän astui heti
Ranskan armeijan palvelukseen, eikä meillä ollut parempaa eikä
hurjempaa sotilasta kuin hän, niin kauan kuin kesti taistelumme
emiiriä vastaan. Sodan loputtua palasi Sid'Omar Milianaan,
mutta vielä nytkin hän kalpenee, jos hänen kuultensa mainitaan
Abdel-Kaderin nimi, ja hänen silmänsä alkavat säihkyä.
Sid'Omar on kuudenkymmenen vanha. Iästä ja rokonarvista huolimatta
ovat hänen kasvonsa vielä kauniit: pitkät silmäripset, naisellinen
katse, ihana hymy, ruhtinaallinen ilme kasvoilla. Sodan tuhojen
jälkeen ei hänelle jäänyt entisestä varallisuudestaan muuta jäljelle
kuin maakartano Shellif-joen tasangolla ja talo Milianassa, jossa hän
elää vaatimattomasti kolmen poikansa kanssa, jotka ovat kasvaneet
hänen omassa hoidossaan. Syntyperäiset algerialaiset päälliköt
pitävät häntä suuressa kunniassa. Kun syntyy riita, hänet otetaan
mielellään sovintotuomariksi, ja hänen päätöksensä ratkaisee asian
melkein aina. Hän käy aniharvoin ulkona: iltapäivällä nähdään hänet
aina puotihuoneessa, joka on hänen talonsa yhteydessä ja jonka ovi
on kadulle päin. Tämän pikku huoneen kalusto ei ole komea: valkeaksi
kalkitut seinät, puinen ympäryspenkki, muutamia lepotyynyjä,
pitkävartisia piippuja, kaksi hiiliastiaa... Se on Sid'Omarin
vastaanottohuone ja siinä hän harjoittaa tuomarin tointaan, tuo
Salomo, jonka oikeusistuimena on puoti.
* * * * *
Tänään sunnuntaina on väkeä lukuisasti koolla. Kaksitoista päällikköä
kyyröttää ympäri huonetta, pukeutuneina valkeaan villavaippaan.
Jokaisella on vieressään pitkä piippu ja pieni kahvikuppi
hienossa kultalankakehyksessä. Minä astun sisään, ei kukaan
liikahda... Sid'Omar lähettää istuimeltaan minulle mitä suloisimman
tervetuliaishymyn ja pyytää kädenliikkeellä minua istumaan viereensä
suurelle keltaiselle silkkityynylle; sitten hän, sormi huulilla,
antaa minulle merkin, että kuuntelisin.
Asia on tämmöinen: -- Zugzug-heimon caid (kuvernööri) on joutunut
Milianassa asuvan juutalaisen kanssa riitaan jonkin maakaistaleen
omistamisesta. Molemmat riitaveljet ovat suostuneet lykkäämään
asiansa Sid'Omarin ratkaistavaksi ja ilmoittaneet tyytyvänsä hänen
tuomioonsa. He ovat päättäneet kokoontua juuri tänään, ja todistajat
ovat kutsutut paikalle; yhtäkkiä on juutalainen muuttanutkin mieltään
ja saapuu yksin, ilman todistajia, selittämään, että hän mieluummin
haluaa vedota ranskalaiseen rauhantuomariin kuin Sid'Omariin... Sillä
kannalla on asia minun tullessani.
Juutalainen -- vanha ukko, jolla on likaisenharmaa parta,
kastanjanruskea takki, siniset sukat ja samettilakki -- nostaa
nenänsä kohti taivasta, pyörittelee rukoilevasti silmiään, suutelee
Sid'Omarin tohveleita, painaa päänsä alas, polvistuu, panee kätensä
ristiin... En ymmärrä arabian kieltä, mutta juutalaisen kasvojen
ilmeestä ja sanasta: rauhantuomari, rauhantuomari, joka yhtä mittaa
kertaantuu, arvaan koko tuon kauniin puheen:
-- Emme laisinkaan epäile Sid'Omaria; Sid'Omar on viisas, Sid'Omar
on oikeuden mies... Mutta rauhantuomari selvittää sittenkin asiamme
paremmin.
Kuulijat pysyvät järkähtämättömän tyyninä niin kuin arabialaisten
sopiikin, vaikka he ovat harmissaan... Loikoillen tyynyllään,
katse uneliaana, merenvahainen piipunluu huulillaan hymyilee
Sid'Omar -- tuo ivan jumala -- kuunnellessaan esitystä. Äkkiä
katkaisee juutalaisen puheen keskellä kauneinta lausekäännettä
voimakas: _caramba!_ (espanjalainen kirous), joka lyö häneltä heti
suun lukkoon; samassa muuan espanjalainen siirtolainen, joka on
saapunut sinne caidin todistajaksi, nousee paikaltansa ja lähestyen
Iskariotia syytää hänen päällensä koko korillisen kaikenkielisiä
ja kaikenmielisiä kirosanoja -- muiden muassa erään ranskalaisen
lauseparren, joka on liian raaka tässä toistettavaksi... Sid'Omarin
poika, joka ymmärtää ranskaa, punastuu kuullessaan semmoisen sanan
isänsä läsnäollessa ja lähtee pois salista. -- Tämä piirre on
arabialaisessa kasvatustavassa merkille pantava. -- Kuulijakunta
pysyy yhä järkähtämättömän vakavana, Sid'Omar yhä hymyilevänä.
Juutalainen on noussut seisoalleen ja vetäytyy takaperin ovelle
vapisten pelosta, mutta laverrellen yhä innokkaasti iankaikkista
"rauhantuomariansa"... Hän menee ulos. Espanjalainen syöksyy vihan
vimmassa hänen peräänsä, saavuttaa hänet kadulla ja kaksi kertaa
-- loiskis! läiskis! -- lyö häntä vasten naamaa... Juutalainen
vaipuu polvilleen, käsivarret ristissä... Espanjalainen palaa vähän
häpeissään takaisin puotiin... Heti hänen mentyään nousee juutalainen
ja vilkaisee salakavalasti kirjavaan väkijoukkoon, joka seisoo
hänen ympärillään. Siinä on kaikenvärisiä ihmisiä -- maltalaisia,
mahonilaisia, neekerejä, arabialaisia -- jotka kaikki yksimielisesti
vihaavat juutalaista ja iloitsevat nähdessään jonkun häntä pahoin
pitelevän... Juutalainen epäröi hetken, sitten, tarttuen erästä
arabialaista viitan liepeeseen hän huutaa:
-- Sinä näit hänet, Ahmed, sinä näit hänet... sinä olit saapuvilla...
Kristitty löi minua... Sinä olet todistajani... niin... niin... sinä
olet todistajani.
Arabialainen tempaa viittansa irti ja työntää juutalaisen luotaan.
Hän ei tiedä mitään, ei ole nähnyt mitään: hän sattui juuri sillä
hetkellä kääntämään päänsä toisaalle...
-- Mutta sinä, Kaddour, sinä näit hänet... sinä näit kristityn lyövän
minua... huutaa onneton juutalainen eräälle suurelle neekerille, joka
parhaillaan puhdistaa Berberian viikunaa...
Neekeri sylkäisee inhon merkiksi ja menee matkoihinsa, hän ei ole
nähnyt mitään... Ei hänkään ole nähnyt mitään, tuo pieni maltalainen,
jonka sysimustat silmät kiiluvat ilkeästi hatunreunan alta; ei ole
mitään nähnyt tuo ruskeaihoinen mahonilaisnainen, joka pelastautuu
tiehensä nauraen, granaattiomenakori päälaella...
Juutalainen saa turhaa huutaa, rukoilla, raivota... ei ilmaannu
todistajaa! Kukaan ei ole mitään nähnyt... Onneksi kulkee sillä
hetkellä kaksi hänen uskonveljeänsä kadulla allapäin pitkin muurien
sivua hiipien. Juutalainen huomaa heidät:
-- Joutuin, joutuin veljeni! Heti asianajajan luokse! Heti
rauhantuomarin luokse... Te näitte, te siellä... te näitte, miten he
löivät vanhaa miestä!
Tokko muka näkivät! Näkivätpä tietenkin.
... Suuri hälinä Sid'Omarin puodissa... Tarjoilija täyttää kahvikupit
ja sytyttää piiput. Keskustellaan, nauretaan täyttä kurkkua. On
niin hauskaa nähdä juutalaista höyhennettävän!... Keskellä melua ja
tupakan savua minä hiivin hiljaa ovelle: mieleni tekee pistäytyä
vähän israelilaisten leirissä ottamassa selkoa, mille kannalle
juutalaiset ovat asettuneet kuullessaan, kuinka heidän uskonveljensä
on joutunut pilkan alaiseksi...
-- Tule illalliselle tänään, herra, huutaa minulle kunnon Sid'Omar.
Minä suostun kiittäen tarjoukseen. Tuossa tuokiossa olen ulkona.
Juutalaiskorttelissa ovat kaikki tyynni liikkeellä. Asia herättää
jo suurta melua. Puodit ovat typö tyhjinä. Koruompelijat, räätälit,
satulasepät -- koko Israel on kadulla... Miehet -- samettihattu
päässä, siniset villasukat jalassa -- keskustelevat suurissa
joukoissa huitoen kiivaasti käsillään... Vaimot, jotka ovat kalpeita,
pönäköitä ja jäykkiä niin kuin puujumalat sileissä, kultarintaisissa
pukimissaan, mustat myssyt sidottuina nauhalla leuan alle, siirtyvät
joukosta joukkoon maristen... Sillä hetkellä kun saavun väkijoukon
luokse, syntyy siinä melua ja liikettä. He tunkeilevat ja sysivät
toisiaan kiireissään... Nojaten todistajiinsa kulkee juutalainen --
tämän seikkailun sankari -- kahden hatturivin välitse, ja hänelle
satelee kehotuksia:
-- Kosta, veli, kosta meidän puolestamme, koko Juudan kansan
puolesta. Älä pelkää mitään, sinulla on laki puolellasi.
Inhottava pikku kääpiö, joka haisee pielle ja vanhalle
anturanahkalle, lähestyy minua säälivän näköisenä, syvään huokaillen:
-- Siinä sen näet! sanoo hän minulle, -- miten meitä juutalaisparkoja
kohdellaan. Katso tuota vanhusta! Ne ovat lyöneet hänet melkein
kuoliaaksi.
Tosiaankin näyttää Iskariot poloinen pikemmin kuolleelta kuin
elävältä. Hän menee ohitseni, -- katse sammuneena, kasvot revittyinä;
hän ei kävellyt, hän laahasi itseänsä... Runsas vahingonkorvaus vasta
pystyy hänet parantamaan; senpä vuoksi häntä ei viedäkään lääkärin,
vaan asianajajan luokse.
* * * * *
Algeriassa on paljon asianajajia, melkein yhtä paljon kuin
heinäsirkkoja. Se toimi näyttää kannattavan hyvin. Joka tapauksessa
sillä on se etu, että siihen pääsee suoraa päätä ilman tutkintoja,
ilman takuita, ilman koevuosia. Niin kuin meillä Pariisissa päästään
kirjailijaksi, niin ruvetaan asianajajaksi Algeriassa. Sitä varten
riittää, että vain osaa solkata vähän ranskaa sekä espanjan ja
arabian kieltä, kantaa aina lakikirjaa kainalossaan ja ennen kaikkea,
että on virkaan tarpeellinen temperamentti.
Asianajajan tehtävät ovat hyvin moninaiset: hänen täytyy olla milloin
oikeudenkäyntiapulaisena, milloin asianvalvojana, sovittajana,
asiantuntijana, tulkkina, kirjanpitäjänä, toimimiehenä tai julkisena
kirjurina.
Siirtomaassamme heitä on yli tarpeen. Yksistään Milianassa
heitä on tusinoittain. Ylipäänsä nämä herrat, välttääkseen
konttorikustannuksia, ottavat avunanojia vastaan suuren torin
varrella kahvilassa ja antavat neuvojansa -- jos antavat! -- absintin
ja puolikuppisten ääressä.
Tätä suuren torin laidassa sijaitsevaa kahvilaa kohti astelee nyt
kelpo Iskariot, kaksi todistajaa kummallakin puolellaan suojelemassa.
Mutta jättäkäämme heidät.
* * * * *
Lähtiessäni juutalaiskorttelista kuljin arabialaisen toimiston ohi.
Ulkoapäin sitä luulisi tuomarinvirastoksi, jonka liuskakivikatolla
liehuu Ranskan lippu. Minä tunnen tulkin, astukaamme polttamaan
savuke hänen kanssaan. Savuke toisensa perästä, niin saan viimeinkin
kulumaan loppuun tämän auringottoman sunnuntain!
Pihamaa toimiston edessä on täpösen täynnä ryysyisiä arabialaisia.
Heitä on siinä puolisen sataa odottamassa vuoroansa, kyyristyneinä
seinustan viereen pitkä villavaippa yllään. Tämä beduiinien etuhuone
löyhkää hyvin vahvasti ihmisnahkalle, vaikka onkin paljaan taivaan
alla. Kuljemme nopeasti sen läpi... Toimistossa tapaan tulkin
kinastelemassa parin isoäänisen kirkujan kanssa, jotka ovat ilki
alastomia, ainoastaan muutamia tahraisia riepuja päällä, ja he
kertovat kiihkein elein jostakin varastetusta rukousnauhasta. Minä
istuudun matolle nurkkaan katselemaan... Kaunis on tuo tulkin puku,
ja miten hyvästi se sopii Milianan tulkille! Ne näyttävät olevan
kuin luodut toisiansa varten. Puku on taivaansininen ja siinä on
musta rinnuslieve ja loistavat kultanapit. Tulkki on vaaleaverinen,
punakka mies, hiukset hyvin kiharassa: kaunis sininen husaari,
luonteeltaan vilkas ja leikkisä; hiukan suulas tosin -- ilmankos
hän puhuu niin monia kieliä! -- hiukan epäilijä myös -- hän on
tuntenut Renanin orientalistikoulussa; -- suuri urheilun ystävä, joka
viihtyy yhtä hyvin arabialaisessa sotaleirissä kuin aliprefektin
illanvietoissa, tanssii masurkkaa paremmin kuin kukaan ja osaa
valmistaa kusskussia, lihajauholimppuja, paremmin kuin kukaan.
Sanalla sanoen: pariisilainen. Semmoinen on tämä mies, eikä siis
ihme, että naiset ovat häneen hullaantuneet... Hienostelussa hänellä
ei ole muuta kuin yksi kilpailija: arabialaisen toimiston kersantti.
Viimeksi mainittu -- puettuna hienosta verasta tehtyyn tunikaansa
ja helmiäisnappisiin säärystimiin -- herättää koko varusväessä
epätoivoa ja kateutta. Arabialaiseen toimistoon komennettuna hän on
vapaa vahtipalveluksesta, ja hän esiintyy aina kaduilla valkoiset
hansikkaat käsissä, vastikään käherrettynä ja suuri pöytäkirjapinkka
kainalossa. Häntä ihaillaan ja pelätään. Hän on auktoriteetti.
Totta tosiaan tuo kertomus varastetusta rukousnauhasta uhkaa venyä
liian pitkäksi. Hyvästi! En viitsi odottaa loppua.
Poistuessani tapaan odotushuoneen suuressa jännityksessä. Väkijoukko
tunkeilee pitkäkasvuisen, kalpean ja ylpeännäköisen alkuasukkaan
ympärillä, joka on pukeutunut mustaan villavaippaan. Tämä mies on
viikko sitten painiskellut Zaccarissa pantterin kanssa. Pantteri
kyllä sai surmansa; mutta se ehti purra mieheltä puolet käsivartta
pois. Illoin ja aamuin hän käy sidottamassa sitä arabialaisessa
toimistossa, ja joka kerta hänet pysäytetään pihalla, jotta saadaan
kuulla hänen uudelleen kertovan seikkailunsa. Hän puhuu hitaasti,
kauniilla kurkkuäänellä. Tuon tuostakin hän leväyttää vaippansa
auki ja näyttää rinnalla kannettavaa vasenta käsivarttaan, joka on
kääritty verisiin siteihin.
* * * * *
Tuskin ehdin kadulle, kun rajumyrsky puhkeaa. Sadetta, jyrinää,
salamoita, sirokkotuulta. Kiiruhtakaamme pian sateen suojaan. Minä
riennän umpimähkään sisälle eräästä ovesta ja joudun keskelle
mustalaisten pesää, jotka ovat sulloutuneet päällekkäin erään
maurilaisen pihan kaarien alle. Tämä piha kuuluu Milianan moskeijaan;
se on musulmaanikurjaliston tavallinen turvapaikka ja sitä sanotaan
"köyhien pihaksi".
Suuria laihoja vinttikoiria, täynnä syöpäläisiä, tungeskelee
ympärilläni inhottavan näköisinä. Nojaten selin muuatta pilaria
vastaan koetan tekeytyä iloisen näköiseksi ja virkkaamatta sanaa
kenellekään katselen sadetta, joka rapisten valuu pihan monivärisille
kivilaatoille. Mustalaisia makaa röykkiöittäin maassa. Lähelläni
istuu nuori, jotenkin kaunis nainen, kaula ja jalat paljaina,
suuria rautaisia rannerenkaita kalvosimissa ja nilkoissa, ja laulaa
omituista laulua, jossa on vain kolme surumielistä, nenän kautta
soinnahtavaa nuottia. Laulaessaan hän imettää pientä, ihan alastonta
pronssinruskeata lasta, ja vapaalla kädellään hän survoo ohria
pienessä kivihuhmaressa. Kauhean tuulen ajamana huuhtoo sade välistä
imettäjän jalkoja ja imetettävän koko ruumista. Mustalaisnainen
ei ole siitä millänsäkään, vaan laulaa laulamistaan, sadekuuron
kestäessä, survoen ohria ja antaen lapselleen rintaa.
Myrsky heikkenee. Käyttäen hyväkseni tyynempää lomahetkeä kiiruhdan
matkoihini tältä kurjien kartanolta ja suuntaan askeleni Sid'Omarin
illallisille; onkin jo aika... Kulkiessani suuren torin poikki
kohtaan vielä äskeisen juutalaisukon. Hän nojaa asianajajansa
käsivarteen; todistajat marssivat iloisesti hänen perästänsä;
joukko vallattomia juutalaispoikia hyppelee hänen ympärillään.
Kaikkien kasvot loistavat ilosta. Asianajaja on luvannut ottaa
asian huolekseen: hän aikoo vaatia oikeudessa kaksituhatta frangia
vahingonkorvausta.
* * * * *
Uhkeat illalliset Sid'Omarin luona! -- Ruokasalista vie ovi
kauniiseen maurilaiseen pihaan, jossa solisee pari kolme
suihkukaivoa... Mainio turkkilainen ateria, jota sopisi suositella
itse paroni Brisselle.
Muiden ruokalajien joukossa huomaan kananpaistia mantelien kanssa,
kusskuss-limppuja vaniljan kera, kilpikonnanlientä lihan kera --
vähän vaikeasti sulavaa tosin, mutta maultaan mitä parasta -- ja
mesikakkuja, joita sanotaan "kadin suupaloiksi"... Pöytäviininä
pelkkää samppanjaa. Huolimatta Muhammedin laista maistaa Sid'Omar
sitä hiukan -- milloin palvelijat ovat kääntäneet selkänsä...
Illallisen jälkeen menemme isäntämme kamariin, johon meille tuodaan
hedelmähilloa, piiput ja kahvia... Tämän huoneen kalustus on sangen
yksinkertainen: leposohva ja muutamia mattoja; perällä suuri, hyvin
korkea sänky, jonka päällä on pieniä, kultaompeluksilla koristeltuja
tyynyjä... Seinälle on ripustettu vanha turkkilainen maalaus, joka
kuvaa jonkun amiraali Hamadin urotöitä. Näyttää siltä kuin eivät
turkkilaiset maalarit käyttäisi muuta kuin yhtä väriä kuhunkin
tauluun: tähän tauluun on käytetty pelkkää vihreätä. Meri, taivas,
laivat, itse amiraali Hamadi, kaikki tyynni on vihreätä, ja millaista
vihreätä sitten!...
Arabialainen tapa vaatii, että vieraat lähtevät kotiinsa hyvissä
ajoin. Juotuani kahvin ja poltettuani piipullisen toivotan
isännälleni hyvää yötä ja jätän hänet vaimojensa seuraan.
* * * * *
Missä viettäisin loput illasta? On liian aikaista mennä nukkumaan,
turkkilaisen ratsuväen torvet eivät ole vielä kutsuneet joukkoja
paluuretkelle. Sitä pitsi Sid'Omarin kultaiset sohvatyynyt vielä
tanssivat ympärilläni hullunkurisia farandolejaan, jotka veisivät
minulta unen... Osun teatterin eteen, pistäytykäämme tuokioksi sisään.
Milianan teatteri on entinen rehuaitta, joka on mitenkuten
muodosteltu näyttämöhuoneeksi. Suuret Quinquet-lamput, jotka pannaan
väliajalla öljyä täyteen, toimittavat kattokruunujen virkaa.
Permannolla seisotaan, orkesteripaikoilla istutaan penkeillä.
Parvekkeet ovat hyvin komeita, sillä niissä on ruokotuoleja... Salia
ympäröi joka taholta pitkä, pimeä käytävä, jossa ei ole siltaa...
Luulisi olevansa kadulla, ei ole mitään eroa. Kappale on jo alussa,
kun minä saavun. Suureksi ihmeekseni eivät näyttelijät ole huonoja,
nimittäin miehet, heissä on elämää ja vauhtia... Melkein kaikki
he ovat tilapäisiä taiteenharrastajia, kolmannen linjarykmentin
sotilaita; rykmentti on pojistaan ylpeä ja käy taputtamassa heille
joka ilta.
Naiset sen sijaan säälittävät... He ovat kaikki tyynni tuota
iänikuista pientä maaseututeatterien naistyyppiä, vaateliaita,
liioiteltuja ja teeskenneltyjä... Heidän joukossaan on kuitenkin
kaksi naista, jotka kiinnittävät mieltäni, kaksi Milianan
juutalaistyttöä, hyvin nuoria ensikertalaisia näyttämölavalla
kumpikin... Heidän vanhempansa ovat katsomassa ja näyttävät
ihastuneilta. He ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tyttärensä
pian ansaitsevat tuhansia duroja sillä toimella. Legenda Rachelista,
tuosta juutalaistytöstä, joka kohosi miljonääriksi huvinäytelmien
esittäjänä, on jo ehtinyt levitä Itämaiden juutalaisten keskuuteen.
Ei ole mitään niin koomillista ja liikuttavaa kuin nuo kaksi pientä
juutalaistyttöä lavalla. He pysyvät arasti eräässä näyttämön
nurkassa, puuteroituina, maalattuina, avokaulaisina ja suorina
kuin seiväs. Heillä on vilu ja heitä hävettää. Tuon tuostakin he
sopertavat lauseen ymmärtämättä siitä mitään, ja puhuessaan heidän
suuret heprealaiset silmänsä tuijottavat saliin hämmästyneinä.
* * * * *
Lähden ulos teatterista... Keskellä yöllistä pimeyttä, joka ympäröi
minua, kuuluu huutoja eräästä torin kulmasta. Arvatenkin ovat jotkut
maltalaiset parhaillaan ratkaisemassa riitaansa puukoniskuilla...
Palaan hotelliin verkalleen pitkin linnoituksen valleja. Ihanaa
oranssi- ja tuijapuun tuoksua nousee tasangolta. Ilma on niin
lauhaa, taivas melkein pilvetön... Etäällä tien päässä kohoaa
vanha aavemainen muuri, jonkin entisen temppelin rauniot. Tämä
muuri on pyhä: joka päivä tulee arabialaisia naisia ripustamaan
siihen uhriantimiaan: kappaleita arabialaisista villapeitteistä ja
kankaista, pitkiä ruskeita hiuspalmikkoja, jotka ovat sidotut yhteen
kultalangalla, ja vaipan liepeitä... Kaikki ne häilyvät nyt kuun
vienossa valossa lämpimän yötuulen henkäillessä.