-- Maistakaapa tätä, hyvä naapuri; ja sanokaa sitten, eikö se ole
hyvää.
Ja pisara pisaralta kaatoi Gravesonin pappi minulle lasiin kahden
sormustimen verran viheriätä, kullalle kimaltelevaa, tulista nestettä
yhtä suurella tarkkuudella kuin jalokiviseppä, joka lukee helmiä...
Mainiota! Tuntui kuin olisi aurinko lämmittänyt vatsaani.
-- Se on isä Gaucher'n elämänvettä, meidän Provencemme riemun ja
terveyden lähde, virkkoi tuo kelpo mies minulle loistavin silmin; --
sitä tehdään Prémontrén luostarissa, noin kahdeksan kilometrin päässä
teidän myllyltänne... Eikö totta, se vetää hyvinkin vertoja kaikille
maailman chartreuse-viineille?... Ja jospa tietäisitte, kuinka
hupainen on tämän elämännesteen historia! Kuulkaahan nyt...
Ja niin aloitti apotti kertomuksensa pappilan hiljaisessa ja
aurinkoisessa ruokasalissa, jonka seinillä oli pienissä kuvatauluissa
esitettynä Kristuksen kärsimyshistoria ja jonka kauniit valkoiset
uutimet olivat kovetetut niin jäykiksi kuin papin messupaita. Hän
kertoi tuon hiukan skeptillisen ja yliolkaisen jutun näkemättä siinä
mitään pahanilkistä piikkiä, aivan naiivisti, niin kuin Erasmus
Rotterdamilainen olisi sen kertonut:
* * * * *
-- Noin kaksikymmentä vuotta takaperin olivat Prémontrén luostarin
munkit eli Valkoiset isät, niin kuin provencelaiset heitä nimittävät,
joutuneet suureen kurjuuteen. Jos olisitte silloin nähneet heidän
asumuksensa, olisi teidän käynyt heitä sääliksi. Suuri Pakomioksen
torni oli kaatumaisillaan raunioiksi. Luostarin pihamaat kasvoivat
ylt'yleensä pitkää heinää, sirot patsaat alkoivat halkeilla
ja pyhimysten kivikuvat luhistua kumoon nurkkakomeroissaan.
Ristikäytävissä ja rukouskappeleissa puhalteli Rhône-virran tuuli
vapaasti niin kuin Camarguen kentillä, sammutti kynttilät, särki
lyijyiset ikkunakehykset ja läikytti vihkivettä maahan altaasta.
Mutta kaikkein surullisin oli luostarin kellotornin kohtalo. Se
seisoi äänetönnä kuin tyhjä kyyhkyslakka, pyhillä isillä ei ollut
varaa hankkia siihen kelloa, vaan heidän oli pakko ilmoittaa
aamumessun alkaminen kalistelemalla mantelipuita vastakkain!...
Valkoiset isäparat! Minä muistan vieläkin ilmielävästi, kuinka he
kulkivat Kristuksen ruumiin päivänä juhlasaatossa ohitseni surullisen
näköisinä, paikattu kaapu päällään, kalpeina ja laihtuneina, sillä
heidän ainoana ravintonaan olivat sitruunat ja vesimeloonit. Ja
heidän perästänsä tuli kunnianarvoisa herra apotti, pää painuksissa,
häveten näyttää selkeällä päivällä koukerosauvaansa, josta kultaus
oli karissut pois, ja koinsyömää, valkeata villaista hiippaansa.
Luostarin naisväki itki säälistä juhlasaaton riveissä kulkiessaan,
ja pyylevät lipunkantajat virnistelivät hiljaa keskenänsä viitaten
munkkiparkoihin:
-- Kottaraiset laihtuvat, kun ne kertyvät suuriin parviin.
Totta olikin, että onnettomat Valkoiset isät olivat viimein alkaneet
miettiä mielessään, eiköhän olisi parasta lähteä lentämään halki
avaran maailman ja kunkin hankkia elatuksensa omalta taholtaan.
Kun nyt eräänä päivänä pohdittiin tätä painavaa kysymystä kapitulin
kokouksessa, tultiin priorille ilmoittamaan, että veli Gaucher
pyysi, että häntäkin kuultaisiin yhteisessä neuvottelussa... Teidän
varallenne olkoon mainittu, että tämä veli Gaucher oli luostarin
karjapaimen, se on: hän vietti päivät päästänsä pyöriskellen
luostarin tienoilla yhden kaarisarjan luota toisen luokse ja ajaen
edellänsä kahta lehmänrankeloa, jotka haeskelivat heinänkorsia
pihamaalta kivien koloista. Kaksitoistavuotiseksi asti oli häntä
elättänyt Baux'n seuduilla muuan puolihullu eukko, jota sanottiin
täti Bégoniksi. Sitten olivat munkit ottaneet hänet hoitoonsa, mutta
tuo poloinen karjapaimen ei ollut oppinut koskaan mitään muuta
kuin kaitsemaan karjaansa ja laskettelemaan ulkoa _Pater nosterin_
(Isämeidän), ja senkin provencen kielellä, sillä hänellä oli kova pää
ja muisti tylsä kuin tinasapeli. Muuten hän oli innokas kristitty,
vaikka vähän uneksiva, viihtyi hyvin jouhipaita päällään ja ruoski
itseänsä täydestä miehen vakaumuksesta. Ja miten vahvat kourat
hänellä sitten oli!...
Kun nähtiin hänen astuvan kapitulin saliin yksinkertaisen ja kömpelön
näköisenä ja tervehtivän läsnäolevia kaapaisten toisella jalallansa,
niin priori, kaniikit, rahastonvartija, kaikki tyynni pyrskähtivät
nauramaan. Semmoisen ilon synnytti joka kerta ilmestyessään
tuo hyväntahtoinen harmaantuva naama, tuo pukinparta ja vähän
tyhmännäköiset silmät; eikä veli Gaucher ollut siitä millänsäkään.
"Kunnianarvoisat isät", sanoi hän sävyisällä äänellä pyöritellen
käsissään oliivinluista rukousnauhaansa, "totta tuntuu olevan
vanha sananparsi, että tyhjät tynnyrit ne paraiten kumahtelevat.
Ajatelkaahan, että kaivamalla pääkoppaani, joka ennestäänkin jo
on niin ontto, luulen keksineeni keinon, millä pääsemme pahoista
päivistä.
"Asianlaita on tämmöinen. Tunnettehan täti Bégonin, tuon kunnon
vaimon, joka hoiti minua piennä ollessani. (Herra armahtakoon
tuon vanhan velhon sielua! hän lauloi hyvin jumalattomia lauluja
juovuksissa ollessaan.) Sanonpa siis teille, kunnianarvoiset isät,
että täti Bégon tunsi eläessään vuoriston yrtit yhtä hyvin ja
paremminkin kuin joku vanha korsikalainen kerskuja. Nähkääs, hän
oli vähää ennen kuolemaansa valmistanut verrattoman ihmelääkkeen
sekoittamalla yhteen viisi kuusi lajia yrttejä, joita me kävimme
yhdessä poimimassa Pikku-Alpeilta. Siitä on jo monta vuotta
vierähtänyt; mutta luulenpa, että pyhän Augustinuksen avulla ja
kunnianarvoisen isä apottimme suosiollisella luvalla vielä voisin
keksiä tuon salaperäisen ihmelääkkeen kokoonpanon, jos oikein
koettaisin. Meidän ei tarvitsisi silloin muuta kuin panna se
pulloihin ja määrätä sille kutakuinkin korkea hinta, niin voisi
yhdyskuntamme rikastua pikkuhiljaa, niin kuin ovat tehneet veljemme
Trappe- ja Grande-luostareissa..." Hän ei ehtinyt edes lopettaa.
Priori oli noussut häntä syleilemään. Kaniikit pudistivat hänen
käsiänsä. Rahastonhoitaja, joka oli enemmän liikuttunut kuin kukaan
muu, suuteli kunnioittaen hänen levättinsä repaleista lievettä...
Sitten kaikki asettuivat taas istuimilleen neuvottelemaan. Ja
kapituli päätti viipymättä, että lehmät uskottaisiin tästä lähin veli
Thrasybuluksen paimennettaviksi, jotta veli Gaucher voisi antautua
kokonaan ihmelääkkeensä keksimiseen.
* * * * *
Miten tuon kunnon veljen onnistui uudelleen keksiä täti Bégonin
resepti? millaisia ponnistuksia siihen vaadittiin? ja miten monta
unetonta yötä? Tarina ei tiedä niistä kertoa. Varmaa vain on,
että puolen vuoden kuluttua Valkeiden isien ihmelääke oli jo
hyvin yleisesti tunnettu. Koko Komitaatissa [Paavin omistamaa
maa-aluetta Avignonin ympärillä sanottiin Komitaatiksi], koko Arlesin
ympäristössä ei ollut sitä taloa, ei sitä mökkiä, jonka ruokakaapin
hyllyillä, kotoisten viinipullojen ja oliivisäilykeruukkujen
seassa, ei olisi ollut pientä ruskeata savipulloa, jonka suulle oli
suljettaessa painettu Provencen vaakuna ja jonka hopeinen leima
kuvasi munkkia pyhän innostuksen hetkellä. Ihmelääkkeen saavuttama
maine hankki Prémontrén luostarille pian suuria rikkauksia.
Pakomioksen torni rakennettiin uudestaan kuntoon. Priori sai uuden
hiipan, kirkko kauniit, lasimaalauksilla koristetut ikkunat, ja
kellotornin hienosta huipusta helähti eräänä kauniina pääsiäispäivänä
soimaan kokonainen kuoro suuria ja pieniä kelloja, kilisten ja
kaikuen ympäri seudun.
Veli Gaucher'sta, tuosta poloisesta maallikkoveljestä, jonka kömpelö
esiintyminen oli niin suuresti huvittanut kapitulia, hänestä ei enää
mainittu luostarissa halaistua sanaa. Tästä lähin tunnettiin vain
kunnianarvoisa isä Gaucher, teräväpäinen ja syvästi oppinut mies,
joka eli kokonaan erillään luostarin moninaisista vähäpätöisistä
toimista sulkeutuneena koko päiväksi tislaushuoneeseensa, sill'aikaa
kun kolmekymmentä munkkia kapusi pitkin vuorenrinteitä hakemassa
hänelle tuoksuvia yrttejä... Tämä tislaushuone, johon ei kellään,
ei edes priorilla, ollut oikeutta tunkeutua, oli entinen, autioksi
jätetty rukouskappeli aivan kaniikkien puutarhan takalaidassa. Noiden
yksinkertaisten kelpo isien mielestä siinä oli jotakin salaperäistä
ja kammottavaa; ja jos joku rohkea ja utelias munkkipoikanen
sattumoisin oli kiivennyt seinää pitkin luikertelevia viiniköynnöksiä
myöten oven yläpuolella olevaan ruusuikkunaan asti, niin hyvin pian
hän sieltä tuikahti maahan pelästyneenä nähtyään isä Gaucher'n
pitkine velhonpartoineen seisovan kumarassa uuniensa ääressä
pitäen väkiviinavaakaa kädessään; ja sitten ylt'ympäri punaisesta
hiekkakivestä koverrettuja jäähdytysastioita, suunnattoman suuria
tislauspulloja ja kiemurtelevia kristalliputkia, kaikki omituisessa
epäjärjestyksessä, joka välkkyi aavemaisesti ikkunoiden läpi
punervassa valossa...
Kun auringon laskiessa kellot kutsuivat viimeiseen Angelukseen
(iltarukoukseen), avautui tuon salaperäisen huoneen ovi varovaisesti
ja kunnianarvoisa isä läksi kirkkoon iltajumalanpalvelukseen. Maksoi
vaivan nähdä, miten hänet otettiin vastaan, kun hän kulki läpi
luostarin! Veljet väistyivät molemmin puolin kunnioittavasti syrjään
hänen ohimennessään. Kuiskailtiin:
-- Hiljaa!... hän tietää salaisuuden!...
Rahastonvartija seurasi häntä ja puheli hänen kanssaan pää alas
taivutettuna... Keskellä näitä suosionosoituksia kulki isä Gaucher
pyyhkien hikeä otsaltaan, leveälierinen kolmikulmainen hattu
takaraivolla niin kuin pyhimysten sädekehä, katsellen tyytyväisenä
ympärilleen laajoja pihamaita, joihin oli istutettu oranssipuita,
sinisiä kattoja, joiden harjalla uudet tuuliviirit kääntelehtivät,
ja luostarin häikäisevän valkoisia sisäosia, missä uusiin pukuihin
puetut kaniikit kävelivät parittain sirojen kukkamaalauksilla
varustettujen pylväiden välissä, juhlallisen näköisinä.
-- Minua he saavat kiittää tuosta kaikesta! mietti kunnianarvoisa isä
mielessään; ja tämä ajatus nosti hänen sielussaan joka kerta ylpeyden
puuskan...
Hän sai siitä kyllä rangaistuksensa. Saattepa nähdä...
* * * * *
Ajatelkaahan, että hän saapui eräänä iltana jumalanpalveluksen
aikana kirkkoon tavattoman kiihtyneessä tilassa: punoittavana,
hengästyneenä, munkinkaapu nurin päällä, ja niin hajamielisenä, että
hän vihkivettä ottaessaan kasteli siinä hihansa aina kyynärpäätä
myöten. Alussa luultiin, että hän oli levoton myöhästymisensä vuoksi;
mutta kun nähtiin hänen kumartelevan syvään uruille ja lehtereille
sen sijaan, että hän olisi polvistunut pääalttarin eteen, kun nähtiin
hänen rientävän tuulispään tavoin läpi kirkon, harhailevan kuorissa
viisi minuuttia etsien istuintansa, ja kerran päästyään istumaan
nyökkäilevän oikealle ja vasemmalle hymyillen autuasta hymyä, niin
kuului hämmästyksen huminaa kirkon joka puolelta. Kuiske kulki
rukouskirjan takaa rukouskirjan taakse:
-- Mikähän nyt on tullut meidän isä Gaucher'lle?... Mitähän hänelle
on tapahtunut?
Priori kolautti pari kertaa tyytymättömänä koukerosauvaansa
kivilattiaan vaitiolon merkiksi... Ja kuorin takaosassa jatkuikin
virrenveisuu keskeytymättä; mutta vastaveisuulta loppui vauhti...
Yhtäkkiä, kun _Ave verum_ oli paraillaan meneillään, käännähtää isä
Gaucher istuimellaan ja puhkeaa kaikuvalla äänellä laulamaan:
Pariisissa on munkki
sun fralilali lallallallei.
Yleinen ällistys... Kaikki nousevat seisoalleen. Huudetaan:
-- Viekää hänet pois... hän on päissään!
Ja kaniikit tekevät ristinmerkkejä. Hänen korkeutensa priorin
koukerosauva huitoo turhaan ilmassa... Mutta isä Gaucher ei näe
mitään, ei kuule mitään; ja kahden väkevän munkin on pakko kantaa
hänet pois kuorin pienestä ovesta, vaikka hän potkii vastaan kuin
vimmattu ja rallattaa täyttä päätä sunfralilaliansa...
* * * * *
Seuraavana päivänä aamun hämärtäessä oli tuo onneton polvillaan
rukoussalissa priorin edessä ja tunnusti syntinsä vuodattaen kuumia
kyynelvirtoja:
-- Ihmeneste, armollinen herra priori, se se vei minusta voiton,
sanoi hän lyöden rintaansa. Ja nähdessään hänet niin murtuneena, niin
katuvaisena, joutui hyväsydäminen priori itsekin liikutuksen valtaan.
-- No no, isä Gaucher, rauhoittukaa toki, kyllä se kaikki pian
haihtuu niin kuin aamukaste päivän tultua... Eikä häpeä kaiken
kaikkiaan ollut niin suuri kuin miksi te sen kuvittelette. Laulu
tosin oli vähän noin... hm! hm!... Mutta toivokaamme, etteivät
noviisit ole sitä kuulleet... Ja nyt, kuulkaa, kertokaapa minulle,
miten vahinko oikeastaan tapahtui... Koetellessanne elämännestettä,
eikö niin? Kätenne sattui vähän vavahtamaan... Niin, niin, minä
ymmärrän... Teidän laitanne on niin kuin veli Schwartsin, ruudin
keksijän: te olette molemmat joutuneet oman keksintönne uhriksi...
Mutta sanokaapa minulle, hyvä ystävä, onko nyt ihan välttämätöntä,
että te itse kokeilette tuota kauheata elämännestettä?
-- Valitettavasti se on välttämätöntä, arvoisa herra priori...
koelasi näyttää kyllä alkoholin voiman ja astemäärän; mutta
viimeistelyssä, tunnustellessani onko sillä sametin hieno maku, minä
en luota mihinkään muuhun kuin omaan kieleeni...
-- Niin, se on oikein... Mutta kuulkaahan vielä vähän, mitä
minä teille sanon... Kun te nyt sillä tavoin pakosta joudutte
tunnustelemaan elämännestettä, niin maistuuko se teistä hyvältä?
Viehättääkö se teitä?...
-- Paha kyllä, se viehättää minua, virkkoi isä parka punastuen
korviaan myöten. -- Kahtena viimeisenä iltana siinä on ollut minusta
semmoinen kukkastuoksu, semmoinen aromi!... Mutta varmaankin on
itse paholainen minut ilkeästi vietellyt... Ja minä olenkin lujasti
päättänyt, etten tästä puoleen käytä muuta kuin koelasia. Sääli
vain, ellei neste ole kyllin hienomakuista, ellei se ole kyllin
helmeilevää...
-- Älkäähän toki, keskeytti hänet priori innokkaasti. -- Ei saa
antaa ostajille syytä tyytymättömyyteen... Teidän on tästä lähtien
vain oltava varuillanne, kun kerran ennakolta tiedätte, miten siinä
saattaa käydä... Kuulkaa, paljonko te sitä sitten tarvitsette
voidaksenne tuntea maun?... Viisitoista tai kaksikymmentä tippaa,
eikö niin?... sanokaamme kaksikymmentä tippaa... Saapa paholainen
koettaa kaikki keinonsa, jos se tavoittaa teidät, kun vain pysytte
kahdessakymmenessä... Muuten, valmistautuaksemme joka tapauksen
varalle minä vapautan teidät tästä lähin velvollisuudestanne,
niin ettei teidän tarvitse tulla kirkkoon, vaan voitte suorittaa
iltajumalanpalveluksenne tislaushuoneessa... Ja nyt, menkää Herran
rauhaan, hyvä isä, ja muistakaa laskea oikein pisarat.
Ah! Turhaa oli isä raukan laskea pisaroita... paholainen oli jo
saanut hänet kynsiinsä eikä enää hellittänyt.
Mutta tislaushuone se vasta kuuli kummallisia kirkonmenoja!
* * * * *
Päiväiseen aikaan vielä kaikki kävi hyvin. Isä pysyi kyllin
tyynenä; hän laitteli kuntoon hiilipannujaan ja tislausastioitaan
ja valikoi huolellisesti yrttejään, kaikenlaisia Provencen yrttejä,
hienotuoksuisia, harmahtavia, nirhalaitaisia, auringon paahtamia,
meheviä... Mutta iltasella, kun yrtit olivat jo keitetyt ja
elämänneste jäähtymässä suurissa kuparisäiliöissä, alkoi miesparan
kidutus.
-- ... Seitsemäntoista... kahdeksantoista... yhdeksäntoista...
kaksikymmentä!...
Pisarat putoilivat ruokopillin nenästä kullattuun pikariin. Nuo
kaksikymmentä isä Gaucher nielaisi yhdellä siemauksella, tuntematta
tuskin minkäänlaista nautintoa. Vasta yhdeskolmatta häntä himotti!
Oo, tuo yhdeskolmatta tippa!... Välttääkseen kiusausta hän meni
ihan toiseen päähän laboratoriota, laskeutui polvilleen ja syventyi
isämeitäänsä. Mutta tuosta vielä lämpimästä nesteestä nousi hiukan
höyryä, täynnä ihania tuoksuja, ja se leijaili hänen ympärillänsä
vetäen häntä vastustamattomasti säiliöiden luokse... Neste kimalteli
kauniisti kullalle ja viheriälle... Kumartuneena altaan yli sieraimet
levällään isä Gaucher hämmenteli sitä hiljalleen ruokopillillänsä,
ja pienet säteilevät täplät, joita kohoili sen smaragdinväriselle
pinnalle, näyttivät hänestä täti Bégonin silmiltä, jotka hymyilivät
ja vilkkuivat häneen katsoessaan...
-- No niin! vielä yksi pisara!
Ja pisara pisaralta oli tuo onneton viimein saanut pikarinsa täpö
täyteen. Silloin oli koko hänen vastustuskykynsä mennyttä ja hän
heittäytyi raskaasti suureen leposohvaan ja loikoen siinä, ruumis
hervottomana ja silmät puoleksi ummessa, hän maisteli syntinsä
makeutta pienissä erissä, samalla kun hän tuntien suloisia omantunnon
nuhteita itseksensä hiljaa mutisi:
-- Ah, minä syöksyn kadotukseen... ikuiseen kadotukseen...
Kaikkein kauheinta oli, että kun hän vain oli nauttinut enemmälti
tuota paholaisen nestettä, hänen mieleensä ikään kuin jonkin
taikavoiman avulla aina muistuivat täti Bégonin jumalattomat laulut:
Kolme iloista juomaveikkoa
oli kerran päättänyt huilata
tai:
Se mestari Antin Annaliisa
meni kerran metsästä marjaan.
ja yhä palasi tuo munkkilaulun kuuluisa kertosäe: sun fralilali
lallallallei.
Ajatelkaapa, miten hän aamulla hämmästyi, kun seinän takana asuvat
naapuriveljet sanoivat hänelle pisteliäästi:
-- He, he, isä Gaucher, teillä oli sirkkoja päässä eilisiltana
mennessänne maata.
Siitä seurasi kyyneleitä, epätoivoa, paastoa, jouhipaitaan
pukeutuminen ja itsensä ruoskiminen. Mutta mikään ei enää auttanut
ihmenesteen paholaista vastaan; ja se koppoi uhrin kouriinsa aina
joka ilta samaan aikaan.
* * * * *
Samaan aikaan sateli tilauksia runsaasti apottikuntaan, niin että
siitä koitui oikea taivaallinen siunaus. Niitä tuli Nimesistä,
Aixsta, Avignonista, Marseillesta... Päivä päivältä muuttui luostari
yhä enemmän pienen tehtaan näköiseksi. Siinä hääri veljiä pakkaajina
ja nimilipun liimaajina, toiset pitivät huolta kirjeenvaihdosta,
toiset tavaran lähettämisestä; jumalanpalveluksesta jäi tosin
siellä täällä pois joku kellon läppäys, mutta ympäristöläiset eivät
kärsineet pienintäkään vahinkoa, sen vakuutan teille...
Ja sittenkin eräänä kauniina sunnuntaiaamuna, kun rahastonhoitaja
oli parhaillaan lukemassa vuositilin päätöstä ja kun kelpo kaniikit
kuuntelivat häntä silmät säteillen ja hymy huulilla, ryntää isä
Gaucher äkkiä keskelle kokousta huutaen:
-- Nyt se on lopussa... Minä en enää puutu siihen... Päästäkää minut
takaisin karjapaimeneksi!
-- Mikä nyt on hätänä, isä Gaucher? kysyy priori aavistaen mistä oli
kysymys.
-- Mikäkö hätänä, arvoisa herra priori?... Sehän tässä hätänä, että
minä olen menemässä päistikkaa iankaikkisuuden liekkimereen ja
syöksymässä helvetin tulisiin hankoihin... Se tässä hätänä, että minä
juon, ja juon niin kuin hurja...
-- Mutta neuvoinhan minä teitä laskemaan tipat.
-- Niin kyllä; laskemaan tipat! Pikarillisittain sitä nyt saisi
laskea... Niin, arvoisa isä, siinä sitä ollaan. Kolme pulloa
illassa... Käsitättehän, ettei sitä voi jatkua... Teettäkää siis
elämänneste kenellä tahansa... Mutta iskeköön minuun taivaan tuli,
jos siihen tämän päivän perästä vielä puutun!
Nyt ei kapituli enää nauranut.
-- Mutta tehän saatatte meidät perikatoon, onneton! huudahti
rahastonhoitaja pudistaen suurta kirjaansa.
-- Tahdotteko sitten mieluummin, että minä joudun kadotukseen?
Silloin nousi priori seisoalleen.
-- Kunnianarvoiset veljet, sanoi hän ojentaen valkoisen kätensä,
jossa kiilsi piispan sormus, -- on olemassa eräs keino, jonka avulla
voimme kaikki järjestää... Eikö totta, iltasellahan se pahahenki
teitä kiusaa, rakas poikani?...
-- Niin, herra priori, säännöllisesti joka ilta. Nytkin kun näen yön
lähestyvän, alan minä -- luvallanne sanoen -- hikoilla niin kuin
Capitoun aasi, kun se huomaa tuotavan satulaa.
-- No, rauhoittukaa... Tästä lähtien me luemme joka ilta
jumalanpalveluksen yhteydessä teidän puolestanne pyhän Augustinuksen
rukouksen, johon on yhdistetty täydellinen anteeksianto. Siten te
olette pelastettu, käyköön kuinka tahansa. Te saatte synninpäästön
synnin tapahtuessa.
-- Oi, sepä hyvä! Paljon kiitoksia vain, herra priori! Ja kyselemättä
sen enempää isä Gaucher livahti taas takaisin tislausastioittensa
ääreen kevyesti kuin leivonen.
Tosiaankaan ei papinviran toimittaja siitä hetkestä alkaen unohtanut
yhtenäkään iltana ehtoorukousten loppuun päästyänsä lausua:
-- Rukoilkaamme sitten rakkaan isä Gaucher'n puolesta, joka uhraa
sielunsa veljeskunnan etujen hyväksi... _Oremus Domine_.
Ja sill'aikaa kun kaikkien noiden valkokaapuisten munkkien ylitse,
jotka olivat polvistuneet rukoukseen kirkon hämärissä pylvästöissä,
liiteli värähdellen hartauden henki niin kuin vieno pohjatuuli
lumisella kentillä, niin ulkona luostaripuutarhan toisessa laidassa
tislaushuoneen helottavien ikkunaruutujen takana kuultiin isä
Gaucher'n laulavan kohti kurkkuaan:
Pariisissa on munkki
sun fralilali lallallallei;
on valkeaviittainen munkki,
joka nunnia tanssihin vei
pihapuistojen siimekseen,
sun fralilali lallallallei.
... Siihen asti päästyänsä tuo kunnon pappi yhtäkkiä pysähtyi
hämmästyneenä:
-- Taivas armahtakoon, jos rippilapseni olisivat sattuneet sen
kuulemaan!