Olin paluumatkalla Nimesistä eräänä heinäkuun iltapäivänä. Oli
rasittava helle. Silmänkantamattomiin kulki valkoinen maantie
kuumuutta hehkuen ja pölyisenä oliivipuistojen ja nuorten
tammimetsien välissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä kuin suuri
himmeä hopeakiekko. Ei varjonpilkkuakaan, ei tuulenhengähdystä.
Ilma ihan väreili helteestä ja sirkat sirkuttivat hurjasti, korvia
särkevästi, tuon tuostakin yhä kiihtyen, niin että tuntui kuin
olisi niiden kirskutus ollut juuri tuon äärettömän valoväreilyn
synnyttämää helinää... Olin jo kävellyt kaksi tuntia tuota erämaata,
kun yhtäkkiä maantien tomusta kohosi eteeni ryhmä valkoisia taloja.
Se oli Saint-Vincentin majatalo ja syöttöpaikka: viisi kuusi
talonpoikaistaloa, pitkiä, punakattoisia vajoja, vedettömäksi
kuivunut juottopaikka keskellä näivettynyttä viikunapuu-ryhmää ja
alueen toisessa laidassa kaksi suurta majataloa, jotka seisoivat
vastakkain kumpikin eri puolella tietä.
Hämmästyin vähän nähdessäni nuo majatalot lähetysten. Toisella
puolella iso uusi rakennus, täynnä elämää ja liikettä. Kaikki ovet
olivat auki, postivaunut olivat pysähtyneet sen eteen, höyryäviä
hevosia riisuttiin juuri valjaista. Matkustajat olivat laskeutuneet
maantielle muurien kapeaan varjoon juomaan jotakin janoonsa. Piha
oli täpö täynnä muuleja ja vaunuja, ajajat loikoilivat katosten alla
odottaen iltaviileätä. Sisällä huudettiin, kiroiltiin, iskettiin
nyrkkiä pöytään, kilisteltiin laseja, naksuteltiin biljardipalloa,
paukuteltiin limonaatipullojen korkkeja, ja yli kaiken tämän melun
kuului hilpeä, kimakka ääni, joka lauloi niin että ikkunaruudut
tärisivät:
Ja kaunis Margoton
nous aamull' aikaisin,
läks vettä noutamaan
hän kultakannuihin...
... Vastapäätä oleva majatalo sen sijaan oli hiljainen ja ikään
kuin autioksi jätetty. Porttikäytävä kasvoi ruohoa, ikkunalaudat
olivat särkyneet, oven päällä riippui pieni ruostunut piikkipalmun
oksa kuin vanha kypäritöyhtö, ja portaat olivat kynnyksen kohdalta
paikatut pyöreillä maantiekivillä... Kaikki tyynni oli niin kurjaa,
niin surkeata, että oli oikea laupeudentyö pysähtyä siihen juomaan
lasillinen viiniä.
* * * * *
Sisäänastuessani huomasin pitkän salin, aution ja kolkon, jonka
kolmesta suuresta, verhottomasta ikkunasta tulviva valo teki vielä
synkemmän ja autiomman näköiseksi. Muutamia ontuvia pöytiä, niillä
hujan hajan tomun tahraamia juomalaseja, halkeillut biljardipöytä,
jonka pallopussit riippuivat jäykkinä kuin neljä puukaukaloa,
keltainen leposohva ja vanha konttoripöytä viruivat siellä
epäterveellisessä ja painostavassa helteessä. Ja sitten kärpäsiä ja
kärpäsiä! En ole elämässäni nähnyt niin paljon kärpäsiä: laipiossa,
ikkunaruuduissa, juomalaseissa niitä riippui laumoittain... Kun
avasin oven, syntyi semmoinen surina ja siipien pärinä kuin olisin
astunut mehiläispesään.
Salin perällä ikkunankomerossa seisoi nainen päin ikkunaan,
vaipuneena katselemaan siitä ulos. Huusin hänelle kaksi kertaa:
-- Hoi! Emäntä!
Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hänen kasvonsa näyttivät
minusta kuluneilta kuin talonpoikaisnaisen kasvot, täynnä syviä
ryppyjä, väriltään tuhkanharmaat ja korvallisella pitkiä ruskeita
parranhaivenia, niin kuin usein näkee täkäläisillä vanhoilla
eukoilla. Hän ei kuitenkaan ollut vanha, vaan kyynelet olivat hänen
poskensa kalventaneet.
-- Mitä tahdotte? kysyi hän minulta pyyhkien silmiään.
-- Istahtaa hetkeksi ja juoda jotakin...
Hän katsoi minuun hyvin hämmästyneenä, paikaltaan liikahtamatta,
ikään kuin ei olisi ymmärtänyt sanojani.
-- Eikö tämä sitten ole majatalo?
Nainen huokaisi:
-- Kyllä... tämä on majatalo, kuten suvaitsette... Mutta miksette
mene tuonne vastapäätä niin kuin muutkin? Siellä on paljoa
hauskempaa...
-- Se on liian hauska minulle... Mieluummin jään tänne teille.
Ja hänen vastaustaan odottamatta minä istuuduin pöydän ääreen.
Kun hän huomasi minun tarkoittavan täyttä totta, alkoi hän liikkua
hyvin puuhakkaan näköisenä edestakaisin, availlen laatikoita,
liikutellen pulloja, pyyhkien juomalaseja, ajaen kärpäsiä pois...
Saattoi huomata, että oli oikein merkkitapaus, kun vieras tuli
pyytämään häneltä palvelusta. Välistä tuo naisparka pysähtyi ja
piteli päätään ikään kuin olisi epäillyt, ettei hän saa milloinkaan
pyyntöäni täytetyksi.
Sitten hän meni peräkamariin; kuulin hänen kalistelevan suuria
avaimia, ravistelevan lukkoja, kopeloivan korista leipäpalasta,
puhaltelevan, pyyhkivän tomua ja pesevän lautasia. Tuon tuostakin
pääsi häneltä syvä huokaus, heikosti hillitty huokaus...
Neljännestuntia kestäneen puuhan perästä oli edessäni pöydällä
lautasellinen rusinoita, vanha Beaucairen leipä, kova kuin
hiekkakivi, ja pullo hapanta viiniä.
-- Tehkää hyvin, virkkoi tuo kummallinen olento ja kiiruhti taas
entiseen paikkaansa ikkunan ääreen.
* * * * *
Juodessani koetin saada aikaan keskustelua hänen kanssaan.
-- Teillä ei luultavasti käy usein vieraita, vai kuinka, rouva parka?
-- Oi ei, hyvä herra, ei koskaan... Toista oli ennen, kun me
vielä olimme yksin tällä paikkakunnalla; meillä oli postihevosten
muuttopaikka, meillä syötiin juhlapäivällisiä telkkien
metsästysaikana ja kuljetettiin matkustajia läpi vuoden... Mutta
sitten kun meille saapui naapureita, olemme menettäneet kaikki
tyynni... Matkustajat käyvät mieluummin tuolla toisella puolella.
Meillä on heidän mielestänsä liian synkkää... Totta onkin, ettei
talomme ole kovin kaunis. Enkä minä ole kaunis, minua vaivaavat
kuumekohtaukset, molemmat lapseni ovat kuolleet... Tuolla vastapäätä
sen sijaan nauretaan aina. Siellä on emäntänä muuan arlesitar, kaunis
nainen, joka kulkee pelkissä pitseissä ja kultavitjat käärittyinä
kolmin kerroin kaulan ympärille. Postinkuljettaja, joka on hänen
rakastettunsa, ajaa vaununsa hänen luokseen. Sitä paitsi hänellä on
parvi palvelijattaria, jotka osaavat tekeytyä viehättäviksi... Sekin
vetää vieraita hänen taloonsa. Kaikki Bezoucesin, Rebessanin ja
Jonquièresin nuoret kuuluvat hänen vaikutuspiiriinsä. Ajurit tekevät
pitkän kierroksen voidakseen pistäytyä hänen luonaan... Mutta minä,
minä istun täällä päivät päästään ilman yhdenkään ihmisen seuraa,
joka ikävääni haihduttaisi.
Hän sanoi sen hajamielisellä, välinpitämättömällä äänellä nojaten yhä
otsaansa ikkunanpieleen. Varmaankin oli majatalossa vastapäätä jokin,
mikä kiinnitti hänen huomiotansa...
Yhtäkkiä syntyi maantien toisella puolella vilkasta liikettä.
Postivaunut vierivät jyristen matkoihinsa pölyistä tietä pitkin.
Kuului piiskanläiskettä, postitorven toitotuksia, palvelijattaret
juoksivat ovelle ja huusivat:
-- Adiousias!... adiousias!... hyvästi, ja ylinnä kuului taas
äskeinen pelottavan vahva ääni, joka jatkoi lauluansa:
Hän kultakannuihin
läks vettä noutamaan,
kun kolme ritaria
hän näki saapuvan...
... Tuon äänen kuullessaan vapisi emäntä kiireestä kantapäähän, ja
kääntyen minuun päin hän virkkoi hiljaa:
-- Kuuletteko?... Se on minun mieheni... Eikö hän laula hyvin?
Katsahdin häneen kerrassaan tyrmistyneenä:
-- Kuinka? Teidän miehenne!... Hänkin siis siellä?
Ja nainen vastasi tuskallisen näköisenä, mutta hyvin lempeästi:
-- Kuinkas muuten, hyvä herra? Semmoisia ne miehet ovat, eivät ne
siedä kyyneleitä; ja minä olen itkenyt aina siitä päivin, kun lapseni
kuolivat... Ja sitten tämä on niin synkkä, tämä suuri kasarmi, jossa
ei käy milloinkaan ketään... Sen vuoksi menee minun José raukkani
juomaan tuonne toiselle puolelle, kun hänelle tulee liian ikävä. Ja
kun hänellä on kaunis ääni, pyytää arlesitar häntä laulamaan.
-- Hst!... nyt hän taas aloittaa.
Ja vapisten, kädet eteenpäin ojennettuina, suuret kyynelkarpalot
silmissä, niin että hän näytti vielä rumemmalta, hän seisoi kuin
hurmaantuneena ikkunan pielessä ja kuunteli, kun hänen Josénsa lauloi
arlesittarelle:
Ja ensimmäinen lausui:
"Oi terve, armaani!"