Pariisissa ovat oranssit niin surkean näköisiä kuin hedelmät, jotka
ovat pudonneet puusta ja poimitut maasta sen juurelta. Siihen aikaan
kun ne saapuvat sinne, keskellä kylmää, sateista talvea, tekee niiden
helakka kuori ja tavattoman voimakas tuoksu ne oudon näköisiksi,
hiukan mustalaismaisiksi tulokkaiksi näissä seuduissa, missä on
totuttu laimeaan makuun. Sumuisina iltoina virtaa niitä yhtämittaa
surullisissa jonoissa katukäytävillä, pieniin käsikärryihin
ahdettuina, punaisen paperilyhdyn himmeässä valossa. Yksitoikkoinen,
räikeä ääni seuraa niiden mukana hukkuen rattaiden räminään ja
raitiovaunujen meluun:
-- Kaksi sous'ta kappale!
Kolme neljsäosaa Pariisin väestöstä pitää tätä kaukaisissa seuduissa
poimittua, liian pyöreäpintaista hedelmää, johon puusta ei ole
jäänyt muuta merkkiä kuin pienen pieni vihreä kanta, oikeastaan
sokerileipomoon kuuluvana. Sen ympärille kääritty silkkipaperi ja ne
juhlat, joiden vietossa se on oleellisena osana, vahvistavat tätä
vaikutusta.
Varsinkin tammikuun lähestyessä saavat nuo tuhannet kaduille
sirotellut oranssit ja kaikki nuo kuoret, joita uiskentelee
likaisissa katuojissa, meidät kuvittelemaan mielessämme suunnattoman
suurta joulupuuta, joka on taivaalla Pariisin kohdalla pudistellut
keinotekoisilla hedelmillä sälytettyjä oksiansa. Ei ole sitä nurkkaa,
jossa ei niitä tapaisi. Kirkkaasti valaistuihin näyteikkunoihin on
asetettu kauneimmat valiokappaleet, vankiloiden ja sairashuoneiden
ovella niitä näkyy leivosmyttyjen ja omanakasojen joukossa samoin
kuin tanssisalien ja sunnuntaisten huvipaikkojen edustalla. Ja niiden
hieno tuoksu sekaantuu kaasunhajuun, viulujen kitinään ja teatterien
yläparvekkeiden pölyyn. Ei kukaan tule silloin muistaneeksi, että
oranssit kasvavat oranssipuissa, sillä vaikka hedelmä tulee meille
suoraan Etelästä täysinäisissä laatikoissa, pistäytyy itse puu
vain vähän aikaa vierailemassa julkisissa puistoissamme, ulkona
lämpimästä ansarista, jossa se on viettänyt talvensa, leikeltynä,
oudonnäköisenä, muodotonna.
Vasta silloin saattaa sanoa oikein tuntevansa oranssit, kun on
nähnyt ne niiden kotiseuduilla, Baleaarien saarilla, Sardiniassa,
Korsikassa, Algeriassa, Välimeren kullansiintävässä, helteisessä
ilmassa. Mieleeni muistuu pieni oranssipuisto Blidah'n porttien
edustalla; siellä ne vasta olivat kauniita! Tummankirkkaan, kiiltävän
lehdistön keskellä helottivat hedelmät kuin maalatut lasipallot ja
heijastivat ympäröivään ilmaan samanlaista valonhohdetta, jollaista
säteilee loistavista kukista. Siellä täällä pääsivät oksien lomitse
pilkahtamaan näkyviin pikkukaupungin vallit, turkkilaisen moskeijan
minareetti, _maraboutin_ kupoli ja niiden yläpuolella Atlas-vuoren
valtava rinne, joka on alempana vihreä, mutta ylhäällä pehmeän
vastasataneen lumen peitossa, ikään kuin se olisi ollut kääritty
valkoiseen, poimuttelevaan turkkiin.
Eräänä yönä siellä ollessani tapahtui luonnon ihme, jommoista ei
ollut nähty kolmeenkymmeneen vuoteen, talvi karisteli lunta ja kuuraa
nukkuvan kaupungin päälle, ja Blidah heräsi aamulla kerrassaan
toisen näköisenä, valkoiseen härmähuntuun verhottuna. Lumi näytti
kevyessä ja kuulaassa Algerian ilmassa kuin helmiäisjauheelta. Se
kimalteli kuin valkoisen riikinkukon höyhenet. Kaikista ihanin oli
oranssipuisto. Paksuilla lehdillä lepäsi lumi puhtaana ja kankeana
kerroksena ikään kuin jäätelömehu kiiltävällä lautasella, ja
huurteiset hedelmät säteilivät sanomattoman suloisesti niin kuin
valkoiseen, läpikuultavaan huntuun kääritty kulta. Se synnytti
mielessä hiukan samansuuntaisen vaikutelman kuin kirkkojuhla, kuin
punaiset papinkauhtanat pitsikaavun alla tai alttarin kultaukset
silkkihetuloilla peitettyinä...
Mutta kaikista kaunein muistoni oransseista on peräisin Ajaccion
läheltä Barbicaglian suuresta puistosta, jossa usein kävin
viettämässä ettonetta helteisinä aikoina. Täällä oli oranssipuita
harvemmassa, ne olivat kasvaneet korkeammiksi kuin Blidah'ssa, ja
niiden oksat nuokkuivat maantien yli, josta ne erotti vain pensasaita
ja syvä oja. Heti sen takana alkoi meri, rannaton, siintävä
meri... Miten ihania hetkiä vietin tässä puutarhassa! Pääni päällä
leyhyttivät kukkivat tai jo hedelmiä kantavat oranssipuut voimakasta
tuoksuaan. Tuon tuostakin irtaantui kypsä oranssi yhtäkkiä puusta
ja, ikään kuin helteen raukaisemana, pudota muksahti raskaasti ja
pehmeästi viereeni maahan. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa
käteni sitä ottamaan. Ne olivat mainioita hedelmiä, sisältä
purppuranpunaisia. Ne näyttivät minusta aivan verrattomilta, ja sitä
paitsi oli taivaanranta niin kaunis! Lehtien lomitse välkkyivät meren
siintävät ulapat niin kuin särkyneet lasipalaset, jotka heijastavat
auringonsäteitä läpi sumuisen ilman. Kaukaa kuului laineiden nousu
ja lasku, joka saa ilman aaltoilemaan pitkien matkojen päähän, tuo
tahdikas kohina, joka tuudittaa meitä ikään kuin näkymättömässä
purressa, ja sitten kuumuus ja oranssien tuoksu... Oi miten suloista
oli uinahtaa Barbicaglian puutarhassa!
Joskus sentään herätti rummun pärinä minut yhtäkkiä kesken parhaita
päivällisuniani. Rummunlyöjä raukat tulivat sinne harjoittelemaan
taitoansa maantiellä. Pensasaidan aukoista näkyivät vaskihelaiset
rummut ja suuret valkoiset esiliinat punaisten housujen päällä.
Saadakseen edes vähän suojaa sokaisevalta päivänpaisteelta,
joka maantien hiekasta heijastui suoraan heidän silmiinsä, nuo
miesraukat tulivat istumaan ihan puutarhan viereen, pensasaidan
kaitaiseen varjoon. Ja he vain rummuttivat ja hikoilivat! Silloin
minä voimakkaalla ponnahduksella tempauduin irti uneliaisuudestani
ja nakkasin huvikseni heidän eteensä muutaman noita kauniita
kullanpunaisia hedelmiä, joita riippui käteni ulottuvilla.
Rummunlyöjä, jota olin tähdännyt, pysäytti palikkansa. Hän epäröi
hetkisen, tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä oli tullut tuo
ihana oranssi, joka vieri hänen eteensä ojaan; sitten hän sieppasi
sen nopeasti käsiinsä ja iski siihen ahneesti hampaansa, malttamatta
sitä edes kuoria.
Muistanpa myös, että ihan Barbicaglian vieressä, vain pienen matalan
muurin takana, oli omituinen pikku puutarha, jonka voin nähdä
kukkulaltani.
Se oli pieni, porvarilliseen tapaan palstoitettu nurkkaus. Sen
valkeat hiekoitetut käytävät, joita tummanvihreät puksipuut
reunustivat, ja kaksi sypressiä pääportin vieressä muistuttivat
suuresti marseillelaista kesähuvilaa. Ei varjoa nimeksikään.
Taustalla valkoinen kivirakennus, kellarin ikkunat ihan maanrajassa.
Aluksi luulin sitä maalaistaloksi, mutta tarkemmin katsoessani
huomasin, että sen harjalla kohosi risti ja että kiveen oli hakattu
kirjoitus, jota en kaukaa tosin voinut erottaa, mutta noista
merkeistä päätin, että se oli korsikalainen perhehauta. Ylt'ympäri
Ajacciota on paljon tämmöisiä pieniä hautakappeleita, jotka ovat
rakennetut erilleen keskelle puutarhaa. Perhe käy siellä sunnuntaisin
vierailemassa vainajiensa luona. Siten ei kuolema tunnukaan niin
surulliselta kuin hautausmaiden ahtaassa sekasorrossa. Vain ystävien
askelet häiritsevät kappelissa nukkuvien rauhaa.
Paikoiltani näin erään vanhan ukon, joka hiljaa käydä kapsutteli
puiston käytäviä pitkin. Kaiken päivää hän leikkeli puita, lapioi
multaa, kasteli ja keräili hyvin huolellisesti pois kaikki kuihtuneet
kukat. Sitten hän auringonlaskun aikaan astui pieneen kappeliin,
jossa hänen kuolleet läheiset sukulaisensa lepäsivät, lukitsi siihen
lapion, puutarhaharavan ja suuret vesikannut, liikkuen tyynenä ja
hilpeänä kuten ainakin hautausmaan-tarhuri. Muuten tuo kunnon mies
työskenteli, luultavasti itse kiinnittämättä siihen huomiotaan,
jonkinlaisella hiljaisella hartaudella, välttäen pienintäkin melua
ja sulkien hautakammion oven joka kerta niin varovaisesti kuin olisi
pelännyt herättävänsä jonkun nukkuvista. Tässä syvässä säteilevässä
hiljaisuudessa ei tuon pienen puutarhan elämä häirinnyt lintustakaan
eikä sen läheisyys tuntunut lainkaan surulliselta. Meri vain näytti
entistään avarammalta, taivas korkeammalta, ja tuo vainajien
loputon uni levitti ympärilleen rauhattomaan luontoon ja elämän
painostavuuteen tunnon iankaikkisesta rauhasta...