Tiri lillil!... Tiuku kilisee.
Puoliyön messu alkaa. Linnan kappelissa, joka ristikkokaarineen ja
laipioon asti ulottuvine tammisine seinälaudoituksineen on kuin
ehtoinen tuomiokirkko pienoiskoossa, ovat kaikki kauniit verhot
levitetyt seinille ja kaikki kynttilät sytytetyt. Ja millainen
väenpaljous! Millainen pukujen rikkaus! Tuossa istuvat ensinnäkin
puuveistoksilla koristelluissa aitioissa alttarin ympärillä
lohenväriseen silkkipukuun puettu Trinquelagen herra ja hänen
vieressään kaikki illalliselle kutsutut aatelisherrat. Sametilla
päällystetyille rukoustuoleille vastapäätä heitä on istuutunut vanha
leskimarkiisitar tulipunainen kullalla kirjailtu levätti yllään ja
nuori Trinquelagen markiisitar, jonka tukkaan on rakennettu korkea
pitsitorni Ranskan hovin uusimman muodin mukaan. Alempana nähdään
mustiin pukeutuneina, suuret suippopäiset peruukit päässä ja posket
sileiksi ajeltuina maatuomari Thomas Arnoton ja käräjäkirjuri,
mestari Ambroy, kaksi vakavaa naamaa keskellä loistavia silkkipukuja
ja kullanvälkkeisiä damasteja. Sitten tulevat lihavat hovimestarit,
hovipojat, jahtimestarit, voudit ja rouva Barbe, joka kantaa kaikki
avaimet kupeellaan hienossa hopeisessa avainrenkaassa. Taempana,
tavallisilla penkeillä, istuu alhainen palvelusväki, piiat ja
vuokraviljelijät perheineen; ja vihdoin viimein ihan oven suussa,
jota avataan ja suljetaan varovaisesti, seisovat kokkipojat; he
pistäytyvät kastikkeiden kiehuessa nappaamassa korviinsa jonkun
pienen katkelman messua ja tuovat tullessaan iltaruuan tuoksua
juhlalliseen kirkkoon, joka on käynyt ihan kuumaksi palavien
kynttiläin paljoudesta.
Noidenkohan kokkipoikien pienet valkoiset myssyt ne saavat papin niin
hajamieliseksi? Vai eikö siihen pikemmin vaikuttane Garrigoun tiuku,
tuo lemmon tiuku, joka kilisee alttarin juurella semmoisella hornan
kiireellä, että tuntuu kuin se hoputtaisi vain yhtämittaa:
-- Kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme... Kuta välemmin saamme loppuun,
sitä välemmin pääsemme ruokapöytään.
Ja totta on, että joka kerta kun tuo pirun tiuku helähtää, unohtaa
pappi messunsa eikä ajattele muuta kuin juhlaillallista. Hän näkee
hengessään, miten keittiöväki häärii nopeasti, miten uunissa loimuaa
oikea sepän tuli, miten kattilankansien raoista pullahtelee höyryä ja
höyryn seassa näkyy kaksi mainiota kalkkunaa, jotka ovat täpö täynnä
tryffeleitä, ihan kuin kirjailtua marmoria...
Tai sitten hän näkee rivittäin kulkevan ohitsensa pieniä hovipoikia
kantaen ruokavateja, joista leviää viekoittelevaa tuoksua, ja heidän
mukanaan hän astuu suureen, juhlallisesti koristeltuun saliin. Oi
taivaallista hekumaa! Tuossa suunnattoman suuri pöytä, joka notkuu
ruokien painosta ja säteilee kynttiläin valossa. Riikinkukot ovat
saaneet oman höyhenpukunsa peitteekseen, fasaanit levittelevät
kullanruskeita siipiänsä, pullot kimaltelevat rubiininvärisinä,
hedelmäpyramidit hohtavat keskeltä vihreitä oksia, ja nuo merkilliset
kalat, joista Garrigou (niin oikein, Garrigou!) puhui, ovat asetetut
saksankumina-alustalle; niiden suomukset välkkyvät helmiäiselle
ikään kuin olisivat vast'ikään vedestä nostetut, ja pieni tuoksuva
yrttitupsu on pistetty niiden sieraimiin. Niin ilmielävä on herra
Balaguèren mielikuvitus, että hän on näkevinänsä kaikki nuo
ihmeelliset ruokalajit kannettuna eteensä kullalla kirjaillulle
alttariveralle, ja pari kolme kertaa hän on jo ihan aloittamaisillaan
ruokalukua _Benedicite_ (kiittäkää) sen sijaan, että hänen olisi
rukoiltava _Dominus vobiscum!_ (Herra olkoon kanssanne!) Tuommoisia
pieniä hairahduksia lukuun ottamatta suorittaa tuo kelpo mies
alttaritoimituksensa hyvin tunnollisesti hyppäämättä yhdenkään
rivin yli, laiminlyömättä yhtään polvennotkistusta; ja kaikki
sujuu erinomaisesti ensimmäisen messun loppuun asti, sillä kuten
tiedätte, on saman sielunpaimenen jouluyönä suoritettava kolme messua
yhtämittaa.
-- Se oli ensimmäinen! sanoo pappi itsekseen päästäen helpotuksen
huokauksen. Sitten hän, kuluttamatta hetkeäkään hukkaan, antaa merkin
kuoripojallensa tai sille, jota hän luulee kuoripojakseen, ja...
Tiri lillil!... Tiri lillil!
Nyt alkaa toinen messu, ja sen kuluessa alkaa myös herra Balaguèren
syntiinlankeemus.
-- Pian, pian, kiiruhtakaamme, tillittää hänen korvaansa pienellä
kimakalla äänellänsä Garrigoun tiuku, ja tällä kertaa tuo onneton
sielunpaimen, joka oli joutunut kokonaan ylensyömisen pirun valtaan,
iskee messukirjan kimppuun ja hotkaisee sivun toisensa perästä
liiaksi kiihtyneen ruokahalunsa ahneudella. Hän nousee ja laskee
raivoisan mielipuolen tavoin, hotaisee vähän ristinmerkin ja
polventaivutuksen tapaista, lyhentää kaikki liikkeensä päästäkseen
pikemmin loppuun. Tuskin hän malttaa ojentaa kättänsä lukiessaan
evankeliumia, tuskin lyödä rintoihinsa sanellessaan synnintunnustusta
(_Confiteor_). Hänen ja kuoripojan kesken on syntynyt kilpailu siitä,
kumpi heistä solkkaa nopeammin. Kysymykset ja vastaukset menevät
kiireessä mullin mallin, toisiaan sysien. Puoleksi niellyt sanat,
jotka lausutaan avaamatta suuta -- se kun veisi liian paljon aikaa --
muuttuvat käsittämättömäksi muminaksi.
-- _Oremus ps... ps... ps..._
-- _Mea culpa... pa... pa..._
Niin kuin viinisadon korjaajat, jotka tulisella kiireellä tallaavat
rypäleitä rikki sammiossa, niin kahlaavat he molemmat latinankielistä
messua pärskyttäen sananpirstaleita joka taholle.
-- _Dom... scum!..._ sanoo Balaguère.
-- ... _Stutuo_!... vastaa Garrigou; kaiken aikaa tuo kirottu tiuku
helisee heidän korvissaan kuin kulkunen, joka pannaan postihevosen
kaulaan, jotta se nelistäisi tulista vauhtia. Käsitättehän, että
semmoista, kyytiä lentäessä yksi hiljainen messu on pian suoritettu.
-- Se oli toinen! virkkaa pappi ihan hengästyneenä. Joutamatta edes
hengähtämään hän harppaa sitten punoittaen ja hikeä valuen alttarin
portaita myöten alas ja...
Tiri lillil!... Tiri lillil!...
Nyt alkaa kolmas messu. Ei ole enää kuin muutama askel, ennen kuin
päästään ruokasaliin, mutta voi surkeutta! mikäli jouluateria
lähestyy, sikäli onneton Balaguère tuntee kärsimättömyytensä ja
ruuanhimonsa kasvavan hillittömäksi kiihkoksi. Hänen ärtyneen
mielikuvituksensa luomat näyt muuttuvat selvemmiksi, kultakarpit
ja paistetut kalkkunat ovat tuossa, ihan hänen edessään... Hän
käy niihin käsiksi... hän ne... Oi Jumalani!... miten ruokavadit
höyryävät ja viinit tuoksuvat; ja vimmatusti kilisten huutaa tiuku
hänen korvaansa:
-- Pian, pian, vielä pikemmin!...
Mutta kuinka hän voisi rientää vielä nopeammin? Hänen huulensa
tuskin liikkuvat. Hän ei enää lausu sanoja... Ihanko hän tosiaan
aikoo petkuttaa hyvää Jumalaa ja pimittää häneltä salakähmässä
messun? Niin, sen hän tekee, onneton!... Hän rientää kiusauksesta
kiusaukseen, hän aloittaa hypäten ensin yhden säkeen yli, sitten
kahden. Sitten on epistola liian pitkä, hän ei lue sitä loppuun,
koskettaa kevyesti evankeliumia, sivuuttaa uskontunnustuksen siihen
pysähtymättä, hyppää isämeidän ohi, loikkaa kaukaa esipuheelle
ja syöksyy sillä tavoin hypäten ja harppaillen iankaikkiseen
kadotukseen. Ja yhä seuraa häntä rietas Garrigou _Vade retro
Satanas!_ (mene pois, saatana!), joka säestää hänen toimiansa
ihmeteltävän yksituumaisesti, nostaa hänen messukasukkaansa, kääntää
kirjan lehtiä aina kaksi kerrallaan, survii pöytiä, kaataa kumoon
viinikannut ja helisyttää tiukuansa yhä kiivaammin ja kiivaammin, yhä
nopeammin ja nopeammin.
Maksaapa vaivan nähdä, miten ällistyneiltä näyttävät kaikkien
läsnäolijain naamat! Pakotettuina arvaamaan papin kasvonilmeistä
messun kulkua, josta he eivät kuule sanaakaan, toiset nousevat
seisaalleen juuri silloin kun toiset polvistuvat, ja istuutuvat taas
kun toiset ovat seisaallaan. Tuon kummallisen jumalanpalveluksen
kaikki vaiheet menevät kerrassaan sekaisin ja synnyttävät kuulijain
penkkiriveissä mitä eriskummaisimman asentojen sekamelskan. Kun
joulutähti kulkiessaan taivaan teitä, kohti pientä seimeä, huomasi
tämän sekasotkun, se kalpeni kauhusta...
-- Apotti rientää liian nopeasti... On mahdotonta pysyä hänen
perässään, mutisee leskimarkiisitar nyökytellen myssyänsä
edestakaisin hämmästyksissään.
Mestari Arnoton, suuret terässankaiset silmälasit nenällä, selailee
rukouskirjaansa kummastellen, mihin lemmolle asti sitä jo on
jouduttu. Mutta pohjaltaan ei kukaan tuosta kelpo väestä, joka sekin
ajattelee vain juhla-ateriaa, ole pahoillaan siitä, että messu
nelistää kuin postimiehen hevonen. Ja kun arvon herra Balaguère
riemusta säteilevin silmin kääntyy seurakunnan puoleen huutaen
kaikin voimin: _Ite, missa est_ (Menkää, messu on päättynyt), niin
hänelle kajahtaa kappelista aivan yksiääninen vastaus: _Deo gratias_
(Jumalalle kiitos) niin iloisesti ja mukaansa tempaavasti, että
luulisi jo olevansa ruokapöydässä kuulemassa ensimmäistä maljapuhetta.