I
-- Kaksi tryffelillä täytettyä kalkkunaa, niinhän, Garrigou?
-- Niin, arvoisa herra, kaksi mainiota kalkkunaa täpösen täynnä
tryffelejä. Tottahan tuon tiedän, sillä olenpa ollut apuna niitä
täyttämässä. Olisi luullut niiden nahan ihan halkeavan paistuessa,
niin kovalle se oli pingotettu...
-- Jeesus-Maria! Ja minä kun pidän niin paljon tryffeleistä... Pian
tänne messupaitani, Garrigou... Ja mitä muuta vielä olet huomannut
keittiössä paitsi kalkkunapaistia?...
-- Oo, kaikenlaista hyvää... Puolilta päivin emme ole joutaneet muuta
kuin kynimään fasaaneja, harjalintuja, syöttökanoja ja metsoja, niin
että höyheniä lenteli kaikkialla... Sitten tuotiin kalalammikosta
ankeriaita, kultakarppeja, forelleja ja...
-- Oikeinko suuria, ne forellit, Garrigou?
-- Noin suuria, arvoisa herra... Kerrassaan verrattomia!...
-- Jumalani! Olenpa näkevinäni ne tuossa edessäni... Oletko pannut jo
viinin alttarikannuihin?
-- Kyllä, arvoisa herra, olen pannut viinin alttarikannuihin...
Mutta se, totta vieköön, ei ole mitään siihen viiniin verrattuna,
jota saatte juoda päästyänne keskiyön messusta. Jospa näkisitte
sitä linnan ruokasalissa, jospa näkisitte kaikki nuo karahvit,
jotka kimaltelevat monenvärisinä, täynnänsä jaloja viinejä...
Ja hopeiset pöytäkalut, siselöidyt maustinastiat, kukat ja
kynttiläjalat! -- Ei ole ikinä nähty semmoista joulukestiä. Herra
markiisi on kutsunut kaikki herrasväet lähistöltä. Teitä tulee
ainakin neljäkymmentä henkeä aterialle, lukuunottamatta maatuomaria
sekä käräjäkirjuria...Olettepa onnellinen päästessänne niille
illallisille, kunnioitettava herra!... Minä en ole muuta kuin
haistellut kauniita kalkkunoita ja nyt tunnen alinomaa tryffelien
tuoksun nenässäni... Aah!...
-- No no, poikaseni. Varokaamme lankeamasta ylensyömisen syntiin,
etenkin tänä pyhänä jouluyönä... Riennä heti sytyttämään kynttilät
ja antamaan kelloilla ensimmäinen merkki messun alkamiseen; sillä
keskiyö on jo käsissä, emmekä saa suinkaan myöhästyä...
Näin puhelivat keskenään jouluyönä armon vuonna tuhat kuusisataa
ja niin ja niin paljon kunnianarvoisa herra Balaguère, entinen
barnabiittien priori, nykyisin Trinquelagen markiisien
runsaspalkkainen pappi, ja hänen pieni kuoripoikansa Garrigou, tai
toisin sanoen se nallikka, jota hän ainakin luuli kuoripojaksensa
Garrigouksi, sillä nähkääs, itse paholainen oli tuona iltana
ottanut päällensä pyöreäposkisen ja hempeäpiirteisen nuoren
sakaristonvartijan hahmon voidakseen paremmin johdattaa
kunnianarvoisan isän kiusaukseen ja saadakseen hänet lankeamaan
kauheaan hekuman syntiin. Niinpä, sill'aikaa kun tuo luultu Garrigou
(hm, hm!) kaikin voimin tempoili markiisin kappelin kelloja, alkoi
kunnianarvoisa isä pukeutua messukasukkaansa linnan pienessä
sakaristossa, ja kaikkien noiden herkullisten kuvausten hämmentämänä
hän toisti mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:
-- Kalkkunapaistia... kultakarppeja... noin suuria forelleja!...
Ulkona puhalsi yöllinen tuuli kantaen kellojen kaikua ympäristöön, ja
sikäli alkoi vilkkua tulia Ventoux-vuoren tummilla rinteillä, jonka
huipulla kohosivat Trinquelagen vanhat tornit. Vuokraviljelijöiden
perheet olivat nyt matkalla linnaan kuulemaan keskiyön messua. Virsiä
veisaten he kapusivat vuoren rinnettä ylös viisi- tai kuusihenkisissä
joukoissa, isä edellä kantaen lyhtyä kädessään, ja sitten naiset
kääriytyneinä suuriin ruskeihin vaippoihinsa, joiden poimuihin lapset
tunkeilivat hakien tuulensuojaa. Huolimatta myöhäisestä yöhetkestä
ja pakkasesta marssi tuo reipas väki iloisesti edelleen sen toivon
kannustamana, että heitä messusta tultua, kuten aina muinakin
vuosina, odottaa alhaalla keittiöhuoneissa heitä varten katettu
pöytä. Tuon tuostakin välähtivät jyrkässä mäenrinteessä jonkun
aatelisherran lasiseinäiset vaunut kuutamossa, soihdunkantajien
saattamina, tai kilisytti puolijuoksua lönkyttävä muuli tiukujansa,
ja sumuisten lyhtyjen valossa tunsivat vuokraviljelijät maatuomarinsa
ja tervehtivät häntä ohimennessä:
-- Hyvää iltaa, mestari Arnoton!
-- Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!
Yö oli kirkas ja tähdet tuikkivat vilkkaasti pakkasen kynsissä,
pohjatuuli puhalsi terävästi ja hienoa huurretta satoi kulkijoiden
päälle kastelematta kuitenkaan vaatteita; joulu oli pysynyt
uskollisena vanhoille tavoilleen ja saapunut lumivalkoisin vaattein.
Vuoren korkeimmalla kukkulalla kuumotti linna matkan lopullisena
päämääränä tavattoman jykevine torneineen ja päätyseinineen. Kappelin
kellotorni kohosi päin tummansinistä taivasta, ja suuri joukko pieniä
tulia häilyi sinne tänne, vilkkui kaikissa ikkunoissa ja helotti
rakennuksen tummaa taustaa vasten kuin kipinät, joita kirpoilee
mustaksi palaneesta paperituhkasta... Kun oli päästy nostosillan
yli ja astuttu sisään hyökkäysportista, piti kappeliin mennessä
kulkea etupihan poikki, joka oli täynnänsä vaunuja, palvelijoita
ja kantotuoleja ja jonka valaisivat kirkkaaksi tervassoihdut ja
keittiön ikkunoista välkkyvät liekit. Kuului paistinkääntöhaarukoiden
kolahtelua, kattiloiden kalinaa, kristalli- ja hopeaesineiden
helinää, kun niitä liikuteltiin ruokaa laitettaessa. Ja kaiken sen
yläpuolella leijaili lämmin höyry, jossa tuntui paistin ja väkevistä
kasviksista valmistettujen kastikkeiden hyvää hajua ja joka kuiskaili
kaikkien, niin vuokraviljelijäin kuin papin ja maatuomarinkin korviin:
-- Miten mainio jouluateria meitä odottaakaan messun jälkeen!