Viiden minuutin perästä istui aatelisväki suuressa salissa, pappi
heidän keskellään. Linna oli valaistu laipiosta lattiaan asti ja
kajahteli lauluista, huudoista, naurunpuuskista ja aterioivien
melusta. Arvon herra Balaguère sysäsi kahvelinsa syöttökanan kylkeen
haudaten omantunnon nuhteet mainion viinin ja hyvän lihakastikkeen
aaltoihin. Niin paljon hän söi ja niin paljon joi, tuo poloinen
hengenmies, että sai kauhean kouristuskohtauksen ja jo samana yönä
heitti henkensä ennättämättä edes katua syntejään. Aamulla varhain
hän sitten saapui taivaaseen, pää vielä täynnä yöllistä juhlahälinää,
ja voittepa itse arvata, miten hänet siellä vastaanotettiin.
-- Pois näkyvistäni, sinä kehno kristitty! lausui hänelle ylin
tuomari, meidän kaikkein herra. -- Rikoksesi on niin suuri, etteivät
sitä voi pestä pois kokonaisen ihmisiän kaikki hyveet... Sinä olet
varastanut minulta jouluyön messun... No niin, saatpa maksaa siitä
kolmesataa messua etkä astu jalallasi paratiisiin, ennen kuin olet
suorittanut omassa kappelissasi nuo kolmesataa joulumessua kaikkien
niiden läsnäollessa, jotka ovat tehneet syntiä sinun rikoksesi vuoksi
ja sinun kanssasi...
... Semmoinen on tosi legenda herra Balaguèresta, niin kuin sitä
kerrotaan oliivipuiden maassa. Trinquelagen linnaa ei ole enää
olemassa, mutta kappeli on vielä pystyssä Ventoux-vuoren korkeimmalla
kukkulalla, keskellä rautatammimetsikköä. Tuuli ryskyttää sen
paikoiltaan irtautunutta ovea, kynnys on pitkän heinän peitossa.
Linnunpesiä on alttarin nurkissa ja korkeiden ristikkoikkunain
kulmissa, joista maalatut lasiruudut ovat jo ammoin särkyneet.
Kuitenkin näyttää siltä kuin joka vuosi joulun aikaan yliluonnollinen
valo harhailisi keskellä näitä raunioita, ja messuihin ja
jouluillallisille mennessään ovat talonpojat usein nähneet tuon
kappelikummituksen valaistuna näkymättömillä kynttilöillä, jotka
palavat tyhjässä ilmassa, vieläpä lumisateella ja tuulellakin.
Naurakaa vain jos haluttaa, mutta eräs seudun viinitarhuri, nimeltä
Garrigue, epäilemättä eräs Garrigoun jälkeläisiä, vakuutti minulle,
että hän eräänä jouluaattoiltana ollessaan hiukan hiprakassa oli
eksynyt vuoristoon Trinquelagen tienoille; ja hän kertoi minulle
näkemiänsä: -- Kello yhteentoista asti, ei mitään. Kaikki oli
hiljaista, sammunutta, kuollutta. Yhtäkkiä kahdentoista tienoissa
kuului kellotornin huipusta läppäys, vanhanaikainen läppäys, joka
tuntui heikolta, ikään kuin olisi tullut neljän peninkulman päästä.
Kohta näki Garrigue vuorenrinnettä myöten nousevalla tiellä häilyvän
tulia ja liikkuvan epäselviä haamuja. Kappelin ovikatoksen alla
kuului askeleita ja kuiskauksia:
-- Hyvää iltaa, mestari Arnoton!
-- Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!...
Kun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut
hätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven
raosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset,
joiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet
rivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan,
ikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita
naisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä
kantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään
kukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, --
kaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon
tuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas,
jonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden
liekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut
hunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla
oli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa
korkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin
paikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä...
Taaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan
keskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut
kieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla
kirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä
lukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan... Ihan varmaan se oli
herra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.