-- Kirjekö, isä Azan?
-- Niin, hyvä herra... se on Pariisista.
Tuo kelpo isä Azan oli hyvin ylpeä siitä, että kirje oli
Pariisista... mutta minä en ollut... Jokin aavistus sanoi minulle,
että tuo tulokas Pariisista Jean-Jacques-kadun varrelta, joka
lennähti pöydälleni aivan odottamatta ja näin varhain aamulla,
turmelisi minulta kokonaisen päivän. Enkä erehtynytkään, katsokaahan:
"Sinun pitää tehdä minulle eräs palvelus, ystäväni. Sulje myllysi
ovi yhdeksi päiväksi ja lähde heti Eyguièresiin. Eyguières on
suuri kauppala noin kolmen- tai neljäntoista kilometrin päässä
myllyltäsi -- siis tavallinen kävelyretki sinulle. Perille
tultuasi kysyt Orpojen luostaria. Seuraava talo orpokodin takana
on matala rakennus, jossa on harmaat ikkunapielet ja takana
matala puutarha. Sinä astut sisään kolkuttamatta -- ovi on aina
auki -- ja huudat sisään tullessasi hyvin kovalla äänellä: 'Hyvää
päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä...' Silloin
näet kaksi pientä vanhusta, iänikuista vanhaa, jotka ojentavat
käsivartensa sinua vastaan syvältä suurien lepotuoliensa
pohjasta, ja sinä syleilet heitä minun puolestani kaikesta
sydämestäsi, ihan kuin he olisivat sinun omat vanhempasi. Sitten
te puhelette; he puhuvat sinulle minusta, ei muusta kuin minusta;
he kertovat sinulle tuhansittain joutavia juttuja, joita sinä
kuuntelet nauramatta... Ethän naura, mitä?... He ovat isoisäni
ja isoäitini, kaksi olentoa, joille minä olen kaikki kaikessa,
mutta jotka eivät ole nähneet minua kymmeneen vuoteen...
Kymmenen vuotta, se on pitkä aika! Mutta minkäs teet? Pariisi
ei laske minua liikkeelle, heitä taas estää vanhuus... He ovat
niin vanhoja, että jos he läksisivät minua katsomaan, niin he
matkalla särkyisivät... Kaikeksi onneksi olet sinä siellä,
rakas myllärini, ja sinua syleillessään luulevat nuo raukat
syleilevänsä vähän minuakin... Minä olen niin usein puhunut
heille meistä molemmista ja siitä läheisestä ystävyydestä,
joka..."
Hitto vieköön koko ystävyyden! Juuri tänä aamuna sattui olemaan ihana
ilma, mutta se menee kerrassaan hukkaan pitkin teitä juoksennellessa:
olisi oikea provencelainen päivä, liiaksi luodetuulta ja liiaksi
päivänpaistetta. Kun tuo lemmon kirje saapui, olin jo ehtinyt valita
itselleni tyynen suojapaikan kahden kallion välistä ja kuvittelin
mielessäni, että menisin sinne loikomaan koko päiväksi niin kuin
sisilisko, paistattamaan päivää ja kuuntelemaan petäjien huminaa...
Mutta mikäs auttoi? Suljin sadatellen myllyni oven ja kätkin avaimen
kissankolon alle. Keppi käteen, piippu hampaisiin ja mars matkaan.
Saavuin Eyguièresiin kello kahden tienoissa. Kaupunki oli autio,
kaikki väki ulkona kedoilla. Kadunvarsilla jalavissa, jotka olivat
valkoisina pölystä, laulelivat sirkat niin kuin keskellä Craun
kivikenttää. Oli sentään raatihuoneen torilla muuan aasi päivää
paistattamassa ja parvi kyyhkysiä kirkon vieressä suihkukaivon
reunalla, mutta ei ristinsielua, joka olisi voinut neuvoa minulle
orpokodin. Onneksi ilmestyi yhtäkkiä eteeni vanha haltiatar, joka oli
kyyristynyt kehräämään tupansa oven poskeen. Minä kerroin hänelle
mitä etsin; ja kun mainittu haltiatar oli hyvin mahtava, niin hänen
ei tarvinnut muuta kuin viitata värttinällään: heti kohosi orpokoti
eteeni kuin maasta loihdittuna... Se oli suuri, ikävännäköinen
ja musta rakennus ja ylpeili vanhasta rististään, joka oli tehty
punaisesta hiekkakivestä suippokaaren muotoisen porttikäytävän
yläpuolelle, muutamien latinalaisten merkkien keskelle. Tämän talon
vieressä näkyi toinen pienempi rakennus. Harmaat ikkunapielet
ja pieni puutarha takana... Tunsin sen heti ja astuin sisään
kolkuttamatta.
Niin kauan kuin elän, pysyy mielessäni tuo pitkä, viileä ja hiljainen
porttikäytävä, punervaksi maalattu kiviseinä, pieni puutarha,
jonka lepattavat lehdet välkkyivät kirkasväristen ikkunaverhojen
takaa, ja seinien ja laipion peilipinnat haalistuneine kukkas- ja
lyyrakoristeineen. Tuntui kuin olisi menossa jonkun vanhan, Sedainen
aikaisen maalaistuomarin luokse... Käytävän päässä vasemmalla kädellä
kuului raollaan olevasta ovesta suuren seinäkellon raksutus ja
lapsen, koulutytön ääni, joka luki pysähtyen joka tavun kohdalla.
SIL... LOIN... PY... HÄ... I... RE NE... US... HUU... DAH... TI...
MI... NÄ O... LEN... JU... MA... LAN... NI... SU... JY... VÄ...
NEN... NÄI... DEN... PE... TO JEN... HAM... PAAT... MU... SER...
TA... VAT... MI... NUT... JAU... HOK... SI... Minä hiivin hiljaa
ovelle ja katsoin sisään.
Pikku kamarin hiljaisessa puolihämärässä nukkui vielä punaposkinen,
mutta aina sormenpäihin asti ryppyinen vanhus, syvälle lepotuoliinsa
uponneena, suu auki, kädet polvilla. Hänen jalkainsa juuressa
istui siniseen orpokodin pukuun puettu pikku tyttö -- suuri kaulus
kaulassa, nunnanmyssy päässä -- ja luki pyhän Ireneuksen elämäkertaa
kirjasta, joka oli paksumpi kuin hän itse... Tämä ihmetarina oli
lumonnut koko talon. Vanha ukko nukkui lepotuolissaan, kärpäset
laipiossa ja kanarialinnut häkissään ikkunalla. Suuri seinäkello
raksutti raukeasti tik tak, tik tak. Koko kamarissa oli valveilla
vain pitkä valojuova, joka tunkeutui suljettujen ikkunaverhojen
raosta sisään täynnä virkeitä valokipinöitä ja tanssivia
tomuhiukkasia... Keskellä tätä yleistä uinailua jatkoi tyttönen
lukuansa vakavan näköisenä: SA... MAS... SA... HYÖK... KÄ... SI...
KAK... SI... JA... LO... PEU... RAA... HÄ... NEN... KIMP... PUUN...
SA... JA... SÖI... HÄ... NET... SUU... HUN... SA... Juuri silloin
astuin minä sisään... Jos pyhän Ireneuksen jalopeurat olisivat
yhtäkkiä hyökänneet kamariin, ei se olisi saanut aikaan suurempaa
kauhistusta kuin minä. Se oli oikea teatteriyllätys! Tyttö kirkaisee,
suuri kirja putoaa lattialle, kanarialinnut ja kärpäset heräävät,
kello alkaa lyödä, vanhus kavahtaa kauhuissaan valveille, ja minä
pysähdyn vähän hämilläni kynnykselle huutaen hyvin kovalla äänellä:
-- Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä.
Jospa olisitte silloin nähneet ukko paran, jospa olisitte nähneet
hänen tulevan minua vastaan kädet ojennettuina syleilemään minua
ja puristamaan kättäni ja sitten juoksevan hämmästyksissään ympäri
hokien:
-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!
Kaikki rypyt hänen kasvoillansa hymyilivät. Hän oli ihan punainen.
Hän änkytti:
-- Oi, hyvä herra... oi, hyvä herra!... Sitten hän meni perälle
huonetta ja kutsui:
-- Äitiseni!
Ovi avautuu, käytävässä kuuluu hiiren hipsutusta... se oli vanha
äiti. Hauskin mitä saattaa ajatella tuo pieni mummo vanha myssy
päässä, puettuna vaaleanruskeaan hameeseen, kädessä pitsiompeluksilla
koristettu nenäliina tervehtiessään minua vanhanaikaisen tavan
mukaan... Oli liikuttavaa nähdä, miten toistensa näköisiä he olivat.
Jos ukolla vain olisi ollut tekotukkakiemura otsalla ja keltaiset
myssyn nauhat leuan alla, niin häntä olisi voinut sanoa yhtä
hyvin vanhaksi mummoksi häntäkin. Mutta oikea mummo oli varmaan
saanut elämässään paljon itkeä, sillä hän oli ryppyisempi kuin
hänen toverinsa. Kuten ukolla oli hänelläkin vieressään orpotyttö,
tuommoinen pieni sinivaippainen henkivartija, joka ei jättänyt häntä
hetkeksikään; eikä voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa kuin
nuo kaksi vanhusta, joita orpotytöt vaalivat.
Sisääntullessaan oli mummo aikonut tehdä minulle syvän kunnioittavan
kumarruksen, mutta yhdellä sanalla ukko sen keskeytti.
-- Hän on Mauricen ystävä...
Se sai mummon heti vapisemaan ja itkemään, häneltä putosi nenäliina
kädestä ja hän punastui, punastui korviaan myöten, vielä enemmän kuin
ukko... Noita vanhuksia! Heillä ei ole kuin yksi pisarainen verta
suonissaan, ja pienimmästäkin mielenliikutuksesta se tulvahtaa heti
kasvoihin...
-- Pian, pian, tuoli tänne... sanoi mummo pikku tytölleen.
-- Avaa ikkuna... huusi ukko omalle käskyläiselleen.
Ja ottaen kumpikin minua käsipuolesta he veivät minut tepsuttaen
ikkunan luokse, joka avattiin selkoselälleen, jotta olisi voitu
paremmin nähdä minut. Lepotuolit työnnetään lähemmäksi ja minä
istuudun heidän keskeensä telttatuolille, pienet sinipiiat asettuvat
taaksemme ja kuulustelu alkaa:
-- Mitenkä Maurice nyt voi? Mitä hän tekee? Miksei hän käy
katsomassa? Onko hän tyytyväinen?...
Puhuttiin sitä ja puhuttiin tätä, monta tuntia yhteen mittaan.
Minä vastailin parhaani mukaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä kertoen
ystävästäni pikku piirteitä, joita tiesin, ja keksien häikäilemättä
omasta päästäni semmoista mitä en tiennyt. Varsinkin vältin
päästämästä huuliltani semmoisia tunnustuksia, etten muka olisi
koskaan pannut mieleeni, olivatko hänen ikkunansa tiiviit tai minkä
väriset olivat hänen kamarinsa seinäpaperit.
-- Seinäpaperit!... Ne ovat siniset, hyvä rouva, vaaleansiniset, ja
niihin on maalattu kukkakiemuroita...
-- Tosiaankin? virkkoi mummo parka heltyneenä; ja hän jatkoi kääntyen
miehensä puoleen: -- Se on niin kelpo poika.
-- Niin, niin, kyllä se on kelpo poika! toisti ukko innostuneena.
Ja puhuessani he alinomaa nyökyttivät toisilleen päätään,
naurahtelivat hienokseltaan, vaihtoivat keskenään silmäniskuja ja
merkitseviä katseita; välistä taas kumartui ukko minun puoleeni
sanoakseen:
-- Puhukaa kovemmin... Hän on vähän huonokuuloinen.
Ja mummo puolestaan virkkoi:
-- Pyydän että puhuisitte kovemmalla äänellä... Mieheni ei kuule
oikein hyvin...
Silloin minä korotin ääntäni, ja molemmat kiittivät minua hymyilyllä,
ja minä jouduin ihan liikutuksen valtaan huomatessani noissa
näivettyneissä, hymyilevissä kasvoissa, jotka kallistuivat minuun
päin hakien katseeni pohjalta heidän Mauricensa kuvaa, tuon samaisen
kuvan epämääräisenä ja verhottuna, melkein saavuttamattomana, ikään
kuin olisin nähnyt ystäväni hymyilevän minulle hyvin kaukaa sumun
seasta.
Yhtäkkiä ponnahti ukko lepotuolissaan:
-- Mutta minä ajattelen, äitiseni... että eihän hän ole kai vielä
syönyt aamiaistaan!
Ja mummo huudahtaa kauhistuksissaan, kädet ojennettuina taivasta
kohti:
-- Ei ole vielä syönyt aamiaistaan!... Herra Jumala!
Minä luulin yhä olevan puheen Mauricesta ja aioin vastata, ettei se
kelpo poika milloinkaan lykkää suurustamista myöhempään kuin kello
kahteentoista. Vaan ei, puhe olikin nyt minusta; ja olipa hauskaa
nähdä, millaisen mullistuksen se sai aikaan, kun ilmoitin etten vielä
ole syönyt:
-- Pian ruoka pöytään, pienet sinipiiat! Pöytä keskelle kamaria,
pyhäliina pöydälle ja kukkalaitaiset lautaset. Eikä saa aina nauraa,
muistakaa se! Ja joutuin...
Kylläpä he pitivätkin kiirettä: töin tuskin olisi siinä ajassa
ehtinyt särkeä kolme lautasta, ennen kuin pöytä oli katettu.
-- Olkaa hyvä, pienelle suuruspalalle! sanoi mummo taluttaen minut
pöytään; mutta joudutte nyt syömään yksin... Me muut olemme jo
syöneet tänä aamuna.
Noita vanhus parkoja! Yllättipä heidät millä hetkellä tahansa, niin
aina he ovat jo ehtineet syödä aamiaisensa.
Mummon pieni suuruspala, se oli kaksi sormustimen vertaa maitoa,
taateleja ja veneen muotoinen ontto leivos, jossa olisi ollut
syömistä hänelle ja kanarialinnuille vähintäänkin viikoksi... Ja
nyt minun täytyy tunnustaa, että minä ypöyksin tein lopun kaikista
noista ruokavaroista!... Millaisen närkästyksen se synnyttikään
pöydän ympärillä! Miten nuo pienet sinipiiat kuiskuttelivat toistensa
korvaan nykien toisiansa kyynärpäillään, ja miten kanarialinnutkin
olivat loitommalla häkkinsä pohjalla ihan kuin olisivat tahtoneet
sanoa toisillensa: "Oo, katsokaapas tuota, joka syö kokonaisen
leivoksen!"
Tosiaankin söin sen kaikki tyynni, melkein huomaamattani, olin niin
kiintynyt katselemaan ympärilleni tuossa valoisassa ja hiljaisessa
kamarissa, jossa liihotteli ilmassa ikään kuin tuoksua entisiltä
ajoilta... Varsinkin kiinnitti huomiotani kaksi pientä sänkyä, joista
en voinut irrottaa katsettani. Kuvittelin mielessäni noita sänkyjä,
jotka olivat melkein kuin kaksi kehtoa, aamulla päivän valjetessa,
kun ne vielä ovat suurten rimsulaitaisten uutimien verhossa. Kello
lyö kolme. Se on kaikkien vanhuksien heräämisaika:
-- Vieläkö nukut, äitiseni?
-- En, ystäväni.
-- Eikö totta, Maurice on kelpo poika?
-- Tietysti se on kelpo poika.
Ja sillä tavoin kuvittelin mielessäni pitkän keskustelun nähdessäni
vain nuo vanhusten kaksi pientä vuodetta, jotka olivat asetetut
vierekkäin...
Sillä aikaa tapahtui hirveä näytelmä kaapin edessä toisella puolella
kamaria. Oli näet otettava ylhäältä kaapin ylimmältä hyllyltä
jonkinlainen paloviinaan pantuja kirsikoita sisältävä säilykepullo,
joka oli odottanut Mauricea jo kymmenen vuotta ja joka nyt aiottiin
avata minun kunniakseni. Huolimatta mummon hartaista rukouksista
oli ukko itsepintaisesti tahtonut mennä ottamaan esiin kirsikkansa
omin neuvoin; ja noustuaan tuolille vaimonsa suureksi kauhuksi
hän koki kurkotella pulloa korkealta... Katsokaas, tällainen oli
näky: vapiseva vanhus, joka kurkottautuu ylöspäin, pienet sinipiiat
pitelevät lujasti kiinni tuolista, mummo seisoo takana kädet
pystyssä henkeään pidättäen ja yli kaiken sen leijailee kevyt
bergamottisitruunan tuoksu, jota tulee avatusta kaapista ja suurista
valkaisemattomista liinavaatepakoista... Se oli hurmaavaa.
Vihdoin monien ponnistusten perästä hänen onnistui vetää esiin
kaapista tuo kuuluisa säilykepullo sekä vanha, kovasti ruttuinen
hopeapikari, joka oli ollut Mauricen nimikkopikari hänen piennä
ollessaan. Se pantiin nyt minulle reunojaan myöten täyteen
kirsikoita, noita kirsikoita, joista Maurice piti niin paljon. Ja
tarjotessaan sen minulle ukko kuiskasi korvaani oikein herkkusuun
näköisenä:
-- Te olette onnellinen, kun saatte syödä niitä... Vaimoni on ne itse
valmistanut... Saattepa maistaa jotakin oikein hyvää.
Hänen vaimonsa oli ne itse valmistanut, mutta onnettomuudeksi hän oli
unohtanut panna sokeria sekaan. Minkäpä sille! Muisti alkaa pettää,
kun ihminen tulee vanhaksi. Ne olivat hirveän karvaita, ne teidän
kirsikkanne, mummo parka... Mutta se ei estänyt minua syömästä niitä
kaikkia, silmääni räpäyttämättä.
* * * * *
Syötyäni nousin sanomaan jäähyväisiä isäntäväelleni. He olisivat
mielellään pidättäneet minua vielä kauemmin juttelemassa tuosta kelpo
pojasta, mutta aurinko aleni taivaalla, myllylleni oli pitkä matka,
täytyi jo lähteä.
Ukko nousi seisoalleen samalla kun minäkin...
-- Äitiseni, tuo minulle takki!... Minä lähden saattamaan häntä
torille asti.
Varmaankin mummo sydämensä pohjassa arveli, että on jo vähän
liian viileää mennä saattamaan torille asti, mutta hän ei sitä
lainkaan ilmaissut. Ainoastaan auttaessaan miehensä päälle kaunista
punaisenruskeata, helmiäisnappista takkia kuulin tuon hellän olennon
sanovan hänelle lempeästi:
-- Ethän vain viivy liian myöhään ulkona, ethän? Johon ukko vähän
veitikkamaisesti vastasi:
-- He, he!... enpä tuota tiedä... kenties... Samassa he vilkaisivat
nauraen toistensa silmiin ja pikku sinipiiat nauroivat nähdessään
heidän nauravan, ja kanarialinnut nurkassaan naurahtivat nekin omalla
tavallaan... Näin meidän kesken, luulenpa että kirsikoiden tuoksu oli
mennyt vähän itsekunkin päähän... Yö oli jo tulossa, kun me läksimme,
isoisä ja minä. Pieni sinipiika seurasi meitä pitkän matkan päässä
saattaakseen sitten vanhuksen takaisin kotiin. Mutta tämä ei häntä
huomannutkaan, vaan asteli ylpeillen käsikoukussani kuin mies. Mummo
näki sen ilosta säteillen kotinsa kynnykseltä ja nyökytteli meidän
menoamme katsellessaan somasti päätään, ikään kuin olisi tahtonut
sanoa:
-- Kas niin, ukkoseni... kyllä hän vielä kävelee kuin mies.