Porto-Vecchiosta peräisin oleva Emilie-laiva, jossa olin tehnyt tämän
surullisen matkan Lavezzin saarille, oli vanha, puoleksi katettu
tullialus. Siinä ei ollut muuta tuulen, sateen ja aaltojen suojaa
kuin pieni tervattu hytti, jossa oli töin tuskin tilaa pöydälle ja
kahdelle makuusijalle. Olisittepa nähneet matruusejamme pahalla
säällä. Kasvoilta valui vesi virtanaan, kastuneet puserot höyrysivät
kuin pesuvaatteet kuivaushuoneessa, ja sydäntalvellakin nuo poloiset
viettivät sillä tavoin päivät päästään, jopa kaiket yötkin, kokoon
kyyristyneinä märillä penkeillään, hampaat kalisten kylmästä
epäterveellisessä kosteudessa. Sillä tulta ei käynyt tekeminen
laivaan ja rannalle oli usein vaikea päästä... Mutta ei yksikään
miehistä valittanut. Kovimpinakin aikoina minä näin heidän liikkuvan
yhtä tyynesti, olevan yhtä hyvällä tuulella. Ja miten surkeata
sentään on näiden tullilaivurien elämä!
Melkein kaikki he olivat naineita miehiä, joilla oli vaimo ja
lapset manterella, ja he oleskelivat kuukausimääriä poissa kotoaan
risteillen näillä vaarallisilla rannikoilla. Henkensä pitimiksi
heillä ei ole mitään muuta kuin homeista leipää ja sipulia. Ei
koskaan viiniä, ei koskaan lihaa, sillä liha ja viini on kallista
eivätkä he ansaitse muuta kuin viisisataa frangia vuodessa!
Viisisataa frangia vuodessa! Ymmärrättehän sen, että heidän
asuinmajansa satamarakennuksessa täytyy olla musta ja että heidän
lastensa täytyy käydä paljain jaloin!... Vähätpä siitä! Kaikki nuo
ihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Laivan perässä, hytin edustalla oli
suuri säiliö täynnä sadevettä, josta laivamiehet kävivät juomassa
janoonsa, ja minä muistan kuinka jokainen noista poloisista,
ryypättyään siitä viimeisen siemauksen, heilautti kippoa kädessään
huoahtaen tyytyväisyydestä: "Ooh!...", mikä oli samalla kertaa sekä
naurettava että liikuttava hyvinvoinnin ilmaus.
Iloisin ja tyytyväisin kaikista oli pieni bonifaciolainen,
ruskeaihoinen, tanakka mies, nimeltä Palombo. Hän vain lauleli
pahimmallakin säällä. Kun aallot kuohuivat raskaasti, kun taivas
peittyi alhaalla riippuviin raepilviin, ja kun kaikki olivat
saapuvilla, nenä ilmassa, käsi tähystysasennossa, tutkimassa
mistäpäin myrskyn puuska oli tulossa, silloin suuren hiljaisuuden
ja painostavan mielialan vallitessa laivassa alkoi Palombo tyynellä
äänellä laulaa:
"Ei, kiitos kunniasta!"
Lisette virkkoi vastaan.
Ja neito viisas, naurusuu
pois kääntyi kosijastaan.
Ja vihuri sai puhaltaa puhaltamistaan, vinkua laivan köysissä,
nakella alusta laineelta laineelle ja lyödä vettä sisään, mutta
tullimiehen laulu jatkui yhä entiseen tapaansa keinuen kuin lokki
aaltojen harjalla. Välistä säesti tuuli häntä liian kovasti, ei
erottanut enää sanoja; mutta joka tyrskyn keskellä, kun vesi virtasi
solisten takaisin, kuului yhä kertaantuva loppusäkeistö:
Ja neito viisas, naurusuu
pois kääntyi kosijastaan.
Eräänä päivänä, kun satoi ja tuuli hyvin kovasti, en kuitenkaan
kuullut hänen ääntänsä. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni
ulos hytistä:
-- No, Palombo, joko nyt laulusi loppuivat?
Palombo ei vastannut. Hän makasi liikahtamatta penkkinsä alla. Minä
lähestyin häntä. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä; koko hänen
ruumiinsa vapisi kuumeen vallassa.
-- Hänessä on _pountoura_, sanoivat hänen toverinsa minulle
suruisesti.
_Pountouraksi_ he nimittävät keuhkopussin tulehduksen synnyttämiä
pistoksia kyljessä. En ole koskaan nähnyt synkempää kuvaa kuin oli
lyijynharmaa taivas, vettä valuva laiva ja tuo onneton kuumesairas
käärittynä vanhaan kumiviittaan, joka kiilsi sateesta niin kuin
hylkeen nahka. Vilu ja tuuli ja aaltojen heittely vain pahensivat
hänen sairauttaan. Hän alkoi hourailla; oli pakko viedä hänet maihin.
Pitkän ajan ja monien ponnistusten perästä me pääsimme iltapuolella
kuivaan ja hiljaiseen pikku satamaan, jota elähytti vain muutamien
merilokkien leijailu ylhäällä ilmassa. Ylt'ympäri rannikkoa kohosi
korkeita jyrkkiä kallioita ja kasvoi läpipääsemättömiä pensastoja,
alati tumman vihreitä väriltään. Alhaalla vedenrajassa pieni
valkea talo, siinä harmaat ikkunaluukut: se oli tullivartiopaikka.
Keskellä aavaa ulappaa oli tässä valtion pikku rakennuksessa, joka
oli numeroitu niin kuin sotilaslakki, jotakin pahaenteistä. Siinä
laskettiin onneton Palombo maihin. Kurja turvapaikka sairaalle!
Sisään astuessamme oli tullimies parhaillaan ruualla tulen ääressä
vaimoineen ja lapsineen. Kaikilla näillä ihmisillä oli laihtuneet,
keltaiset kasvot ja taudin suurentamat kiimat, kuumeen rengas
ympärillä. Vielä nuorenpuoleinen äiti, jolla oli imevä lapsi
sylissään, värisi vilusta puhuessaan meille.
-- Tämä on kauhea vartiopaikka, kuiskasi tarkastaja minulle hiljaa.
Meidän on pakko vaihtaa tullivirkamiehiämme joka toinen vuosi.
Suoilman synnyttämä kuume murtaa ne ennen aikojaan...
Oli sentään hankittava lääkärinapua. Sitä ei ollut saatavissa
lähempää kuin Sartènesta, noin kuuden tai kahdeksan tunnin matkan
päästä. Mitä tehdä? Matruusimme eivät enää jaksaneet; ja oli liian
pitkä matka lähettää sinne lapsia. Silloin huusi vaimo kurkistaen
ovesta ulos:
-- Cecco!... Cecco!
Ja me näimme voimakkaan rotevakasvuisen miehen, oikean _banditto_- eli
sala-ampujatyypin astuvan sisään, päässä ruskea villahattu ja
yllä vuohenkarvainen _pelone_ (viitta). Maihin noustuani olin jo
huomannut hänen istuvan oven edessä, ruskea piippunysä hampaissa ja
pyssy jalkojen välissä; mutta ties miksi hän oli paennut tiehensä
meidän lähestyessämme. Kenties hän pelkäsi, että meillä olisi
poliiseja mukanamme. Kun hän astui sisään, punastui tullimiehen vaimo
hiukan.
-- Hän on serkkuni... Ei tarvitse pelätä että hän eksyy pensastoihin.
Sitten hän puheli hyvin hiljaa Ceccon kanssa, viitaten sairaaseen.
Cecco nyökäytti päätään vastaamatta mitään, meni ulos, vihelsi
koiransa ja läksi pyssy olalla matkaan, hyppien kalliolta kalliolle
pitkillä säärillään.
Sillä aikaa olivat lapset, joita tarkastajan läsnäolo näytti
pelottavan, äkkiä lopettaneet päivällisensä, jona heillä oli
kastanjoita ja _bruciota_ (valkoista juustoa). Ja aina vain vettä, ei
muuta kuin vettä juotavana! Kuitenkin olisi lasillinen viiniä tehnyt
niin hyvää noille pienokaisille. Voi kurjuutta! -- Vihdoin nosti äiti
heidät sänkyyn nukkumaan; isä sytytti lyhtynsä ja meni tarkastamaan
rannikkoa, ja me jäimme tulen ääreen vartioimaan sairasta, joka
heittelehti huonolla vuoteellansa ikään kuin olisi yhä vielä ollut
meren ulapalla laineiden viskeltävänä. Lievittääksemme hiukan hänen
pistoksiansa me pyysimme lämmittämään tiilikiviä, jotka sitten
pantiin hänen sairaalle kyljellensä. Kun minä pari kertaa lähestyin
hänen vuodettansa, tunsi tuo onneton minut ja kiittääkseen minua
ojensi minulle vaivalloisesti kätensä, suuren karhean käden, joka
poltti niin kuin äsken tulelta otettu tiilikivi...
Surullinen iltapuhde! Ulkona oli rajuilma taas alkanut auringonlaskun
jälkeen, ja kuului ryskettä, jyrinää ja vaahdon pärskettä, kun
vesi ryntäsi kallioita vastaan. Tuon tuostakin sattui ulapalta
tuleva tuulen puuska livahtamaan lahdelmaan ja pyörteli ylt'ympäri
asuntoamme. Sen huomasi siitä, että liekki yhtäkkiä leimahti
korkealle ja valaisi hetkiseksi matruusien synkät kasvot, kun he
istuivat yhdessä ryhmässä takan ympärillä ja tuijottivat tuleen,
olemuksessaan tyyneys, jonka synnyttää tottumus noihin suuriin
lakeuksiin, missä taivaanranta pakenee kaukaisuuteen. Joskus Palombo
voihki hiljaa. Silloin kääntyi kaikkien katse pimeään nurkkaan,
jossa toveri poloinen taisteli kuoleman kanssa, kaukana omaisistaan,
ilman apua: rinta kohoili ja kuului syviä huokauksia. Se oli ainoa
tuskan ilmaus, minkä oman kurjuuden tunto sai puserretuksi kuuluville
noiden kärsivällisten ja nöyrien merimiesten rinnasta. Ei mitään
kapinoimista, ei mitään lakkoja! Huokaus vain, ei muuta!... Niin, ja
sittenkin minä erehdyn. Kulkiessaan ohitseni nakatakseen risukimpun
tuleen sanoi eräs heistä minulle hiljaa särkyneellä äänellä:
-- Nähkääs, hyvä herra... tuollaisia kärsimyksiä niitä sattuu usein
meidän toimessamme!...