Kun kerran luodetuuli toissa yönä heitti meidät Korsikan rannikolle,
niin sallikaa minun kertoa teille hirvittävä meritarina, josta
sikäläiset kalastajat usein juttelevat iltapuhteella ja josta
sattumoisin olen saanut hyvin omituisia tietoja...
Siitä on nyt pari kolme vuotta.
Harhailin Sardinian merellä seitsemän tai kahdeksan matruusin mukana
tullilaivassa. Se oli kova matka ensikertalaiselle! Koko maaliskuussa
meillä ei ollut yhtään ainoata kaunista päivää. Itätuuli vainosi
meitä kiihkeästi eikä meri lakannut raivoamasta.
Eräänä iltana, kun pakenimme myrskyä, haki laivamme turvapaikkaa
Bonifacio-salmen suussa, keskellä pikku saarten sakeata ryhmää...
Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään luoksensa houkuttelevaa: korkeita
alastomia kallioita, kallioilla suuria lintuparvia, muutama mätäs
absinttiruohoa, mastiksipensaita ja siellä täällä rantalätäköissä
jokin puupalanen mätänemässä: mutta sittenkin näillä kolkoilla
kallioilla oli toki parempi viettää yötä kuin vanhan puoleksi katetun
pikku aluksen peräkomerossa, johon aallot valtoinansa loiskahtelivat,
ja me olimme yöpaikkaamme tyytyväisiä.
Tuskin olimme nousseet maihin ja matruusit alkaneet virittää valkeata
saadakseen kalakeiton tulelle, kun perämies kutsui minut luoksensa
ja viitaten sormellaan pieneen valkoisella muurilla ympäröityyn
aitaukseen päin, joka häämötti sumun seasta saaren toisessa päässä,
sanoi minulle:
-- Ettekö tule mukaan hautausmaalle?
-- Hautausmaalle, herra Lionetti? Missä me sitten olemme?
-- Lavezzin saarilla, hyvä herra. Täällä on haudattuna koko
_Sémillanten_ miehistö, 600 henkeä, samassa paikassa, missä
heidän fregattinsa joutui haaksirikkoon kymmenen vuotta sitten...
Ihmisraukat! ei heitä moni käy katsomassa; onhan selvää, että meidän
on pistäydyttävä heitä tervehtimässä, kun kerran olemme täällä...
-- Aivan mielelläni, herra perämies.
* * * * *
Miten synkkä olikaan Sémillanten hautausmaa!... Näen vieläkin
edessäni sen pienen matalan muurin, sen ruostuneen, vaikeasti
avautuvan rautaportin, sen äänettömän hautakappelin ja sadat mustat
ristit pitkän heinän peitossa... Ei yhtään ikikaunokkiseppelettä, ei
yhtään muistomerkkiä, ei mitään... Oi, noita unohdettuja vainajia,
miten kylmä niillä mahtaneekaan olla satunnaisessa haudassaan!
Pysähdyimme siihen hetkeksi polvistuen maahan. Perämies rukoili
ääneensä. Suunnattoman suuria merilokkeja leijaili päämme päällä
hautausmaan ainoina vartijoina, ja niiden käheä kirkuna sekaantui
meren valittaviin huokauksiin.
Rukouksen päätyttyä palasimme surullisina siihen saarennurkkaukseen,
jossa aluksemme oli ankkuroituna. Poissa ollessamme eivät matruusit
olleet kuluttaneet aikaansa hukkaan. Me tapasimme suuren nuotion
roihuamassa erään kallion suojassa ja padan, joka höyrysi tulella.
Sitten istuuduttiin piiriin, jalat tuleen päin, ja kohta oli
jokaisella polvillaan ruskeaksi poltetussa savivadissa kaksi palasta
mustaa leipää liotettuna pehmeäksi. Aterioitiin äänettömästi:
me olimme läpimärät, meillä oli nälkä, ja lisäksi hautausmaan
läheisyys... Kun vadit olivat tyhjentyneet, pantiin tupakka palamaan
ja alettiin vähän jutella. Luonnollisesti kääntyi puhe Sémillanteen.
-- Mutta miten tuo onnettomuus oikeastaan tapahtui? kysyin minä
perämieheltä, joka kädet kasvoilla tuijotti mietteissään tuleen.
-- Miten se oikeastaan tapahtui, virkkoi minulle tuo kunnon Lionetti
huoaten syvään, -- sitä ei maailmassa kukaan voi sanoa. Me tiedämme
vain, että Sémillante oli lähtenyt Toulonista viemään sotajoukkoja
Krimin niemimaalle edellisenä iltana pahalla säällä. Yöllä myrsky yhä
vain kiihtyi. Tuuli ja satoi ja meri aaltosi rajummin kuin on koskaan
nähty... Aamulla tuuli vähän asettui, mutta meri oli yhä äissään ja
sitä paitsi oli niin lemmon sakea sumu, ettei merkkitulta voinut
nähdä neljän askelen päästä... Se sumu, hyvä herra, se se vasta on
petollista, niin ettei uskoisikaan... Mutta minä olen kuitenkin sitä
mieltä, että Sémillante varmasti menetti peräsimensä aamupuolella;
sillä eihän ole läpipääsemätöntä sumua, eikä kapteeni olisi koskaan
ajautunut rantaan näillä tienoin, ellei alus olisi joutunut
epäkuntoon. Hän oli ankara merikarhu, jonka me jokainen tunsimme. Hän
oli ollut tulliaseman päällikkönä Korsikassa kolme vuotta ja tunsi
omat rannikkonsa yhtä hyvin kuin minäkin, joka en muuta tiedäkään.
-- Mihin aikaan luullaan Sémillanten joutuneen haaksirikkoon?
-- Varmaankin keskipäivällä; niin, hyvä herra, ihan keskipäivällä...
Mutta tietysti ei keskipäivä semmoisen merisumun vallitessa ollut
yhtään parempi kuin yö, musta kuin sudenkita... Muuan rannikon
tullimies kertoi minulle, että kun hän meni tuona samaisena
päivänä puoli kahdentoista tienoissa ulos majastaan panemaan
kiinni ikkunaluukkuja, tempasi tuulenpuuska lakin hänen päästään,
ja peläten joutuvansa itse aaltojen vietäväksi hän alkoi kontata
nelinryömin pitkin rannikkoa sen perästä. Nähkääs! tullimiehet eivät
ole rikkaita ja lakki maksaa paljon sekin. Silloin kertoi tuo mies
kerran nostaessaan päätänsä nähneensä ihan lähellä sumun seassa
suuren laivan, joka täysin purjein ajelehti valtoinaan tuulen mukana
Lavezzin saaria kohti. Ja se kiiti niin nopeasti, niin nopeasti,
ettei tullimies ehtinyt muuta kuin vilaukselta nähdä sen. Kaikesta
päättäen se sentään oli Sémillante, sillä puoli tuntia myöhemmin
kuuli Lavezzin saarten paimen näiltä kallioilta... Mutta kas,
tuossahan on juuri sama paimen, josta teille puhun, hyvä herra; hän
kertoo teille tapauksen itse... Hyvää päivää, Palombo!... tule vähän
lämmittelemään; älä pelkää.
Mies, jonka olin jo äsken huomannut päähine korville vedettynä
hiiviskelevän nuotiomme ympärillä ja jota olin pitänyt
laivamiehistöön kuuluvana, sillä en tiennyt tällä saarella asuvan
yhtään paimenta, lähestyi nyt meitä pelokkaasti.
Hän on vanha spitaalinen ukko, melkein täysi idiootti, mitä
lieneekään sairastanut keripukkia, joka oli turvottanut hänen
huulensa paksuiksi, hirveän näköisiksi. Vaivoin saatiin hänelle
selitetyksi asia. Silloin vanhus, kohottaen sormellaan sairasta
huultaan, kertoi meille, että hän todellakin oli kysymyksessä
olevana päivänä kello kahdentoista tienoissa kuullut mökkiinsä
hirmuista ryskettä kallioilta. Kun saari oli kokonaan veden
vallassa, ei hän voinut mennä tuvasta ulos, ja vasta seuraavana
päivänä ovea avatessaan hän näki rannikon täpö täynnä laivan
pirstaleita ja ihmisruumiita, jotka meri oli heitellyt sinne tänne.
Kauhistuneena hän oli juoksujalkaa paennut veneellensä lähteäkseen
Bonifacio-saarelle hakemaan ihmisiä.
* * * * *
Väsyneenä paljosta puhumisesta paimen istuutui, ja perämies puuttui
taas puheeseen:
-- Niin, hyvä herra, tämä ukko parka se tuli meille sanaa tuomaan.
Hän oli säikähdyksestä melkein mielipuolena; ja siitä hetkestä alkaen
on hänen järkensä ollut sekaisin. Totta onkin, että siihen oli syytä
yllin kyllin... Kuvailkaa mielessänne kuusisataa ruumista röykkiöissä
hietikolla, ja sikin sokin puupirstaleita ja purjeensiekaleita...
Sémillante parka!... meri oli murskannut sen yhdellä iskulla ja
survonut niin pieniksi palasiksi, että Palombo vasta suurella
vaivalla löysi niiden joukosta semmoisia, joista saattoi rakentaa
paaluaidan mökkinsä ympärille... Miehistä taas olivat melkein
kaikki ruhjoutuneet muodottomiksi, hirveän näköisiksi... oli sääli
nähdä niitä läjittäin, toinen toiseensa takertuneina... Me löysimme
kapteenin, jonka yllä oli täysi virkapuku, ja sotapapin, liperit
kaulassa; eräässä pohjukassa kahden kallion välissä oli pieni
laivapoika, silmät auki... olisi luullut, että hän vielä eli; vaan
ei! Niin oli sallittu, ettei yksikään pääsisi siitä elävänä... Siinä
perämies katkaisi kertomuksensa:
-- Hoi, Nardi! huudahti hän, -- tuli sammuu. Nardi viskasi
hiillokseen pari kolme tervaista lautapalasta, jotka leimahtivat
tuleen, ja Lionetti jatkoi:
-- Surullisinta tässä tapahtumassa on eräs seikka... Kolme viikkoa
ennen onnettomuutta oli eräs pieni sotalaiva, joka oli matkalla
Krimiin kuten Sémillantekin, kärsinyt haaksirikon samalla tavalla,
melkeinpä samalla paikallakin; me vain jouduimme edellisellä kertaa
pelastamaan miehistön ja kaksikymmentä sotamiestä, jotka olivat
laivassa saattoväkenä... Noiden meripoikien asema oli surkuteltava,
kuten voitte ajatella! Heidät vietiin Bonifacioon, ja me hoidimme
heitä pari päivää luonamme satamarakennuksessa... Kuivailtuaan
itsensä kuntoon ja päästyään jälleen jalkeille, hyvästi! onnea
matkalle! he palasivat takaisin Touloniin, jossa heidät jonkin
ajan kuluttua uudelleen komennettiin laivaan Krimiin vietäväksi...
Arvatkaapa, mihin laivaan!... Juuri Sémillanteen, hyvä herra!... Me
löysimme ne kaikki tyynni, kaikki kaksikymmentä, kuolleiden joukosta
tältä paikalta, jossa nyt istumme... Minä nostin omin käsin esiin
kauniin hienoviiksisen aliupseerin, vaalean pariisilaisen, jonka
olin edellisellä retkellä majoittanut kotiini ja joka nauratti meitä
kaiken aikaa sukkelilla kertomuksillaan... Sydäntäni särki, kun näin
hänet siinä... Oi, pyhä Jumalan äiti!...
Sitten tuo kunnon Lionetti karisti tuhkan piipustaan hyvin
liikuttuneena ja kääriytyi viittaansa ja toivotti minulle hyvää
yötä... Jonkin aikaa puhelivat matruusit vielä keskenänsä
puoliääneen... Sitten sammui toinen piippu toisensa perästä... ei
enää virketty sanaakaan... Paimenukko meni matkoihinsa, ja minä jäin
yksin uneksimaan keskellä nukkuvaa miehistöä.
* * * * *
Kun kuulemani synkän kertomuksen vaikutus oli vielä vereksenä
mielessäni, koetin ajatuksissani luoda uudelleen hukkuneen laivan
ja tarinan tuosta kuolemankamppailusta, jonka näkijöinä olivat vain
meren kalalokit. Muutamat yksityisseikat, jotka olivat erityisesti
painuneet muistiini: kapteeni täydessä virkapuvussaan, pappi liperit
kaulassa ja kahdenkymmenen sotilaan kohtalo, ne auttoivat minua
arvaamaan koko tuon näytelmän kehityksen alusta loppuun... Näin
fregatin valmistautuvan yöllä matkalle Toulonista... Se lähtee
satamasta. Meri on myrskyinen, tuuli hirvittävä; mutta kapteenimme on
rohkea merikarhu, ja kaikki on laivassa rauhallista...
Aamusella kohoaa sumua merestä. Alkaa syntyä levottomuutta.
Koko laivan miehistö on kannella. Kapteeni ei liikahdakaan
komentosillalta... Välikannella, johon sotamiehet ovat ahdetut, on
pimeä; ilma siellä on kuuma. Muutamat ovat sairaina ja makaavat
makuusäkkiensä päällä. Laiva heiluu kauheasti; mahdotonta on pysyä
pystyssä. Puhellaan ryhmittäin istuen lattialla ja kouristaen lujasti
kiinni penkinreunasta; pitää huutaa saadakseen äänensä kuuluviin.
Muutamia alkaa jo pelottaa... Nähkääs! haaksirikot ovat hyvin
tavallisia näillä vesillä: saattosotilaat ne siinä niin puhelevat,
eikä heidän kertomuksensa ole suinkaan rauhoittavaa laatua. Varsinkin
heidän aliupseerinsa, tuo pariisilainen leikinlaskija, saa pintanne
karmimaan loppumattomilla pilapuheillaan:
-- Haaksirikko!... mutta sehän on kerrassaan hupaista tuommoinen
pieni haaksirikko. Me pääsemme siitä kylmällä kylvyllä ja sitten
meidät viedään Bonifacioon, jossa meitä kestitään lintupaistilla
perämies Lionettin kotona.
Ja kuulijat nauramaan...
Yhtäkkiä rasahdus... Mitä se on? Mitä on tekeillä?...
-- Peräsin läksi irti, virkkaa muuan matruusi juosten läpimärkänä
välikannen poikki.
-- Onnea matkalle, huutaa tuo huimapää aliupseeri; mutta se ei saa
enää ketään nauramaan.
Kovaa melua kannella. Sumu estää näkemästä toinen toistaan. Matruusit
juoksentelevat sinne tänne pelästyneinä, haparoiden... Peräsin
mennyttä! Ohjaaminen mahdotonta... Sémillante ajelehtii omin valloin,
minne tuuli viepi... Sillä hetkellä näkee tullimies sen kiitävän
ohitsensa; kello on puoli kaksitoista. -- Fregatin keulan edestä
kuuluu ikään kuin kanuunanpauketta... Kareja, kareja!... Kaikki on
mennyttä, ei enää ole toivon hiventäkään, ajaudutaan suoraan rantaa
kohti... Kapteeni laskeutuu kajuuttaansa... Tuokion kuluttua hän
palaa takaisin komentosillalle -- täydessä virkapuvussaan... Hän on
tahtonut pukeutua parhaisiinsa kuollakseen.
Välikannella tuijottavat sotilaat tuskaisina toisiinsa, sanaakaan
sanomatta... Sairaat yrittävät nousta vuoteeltaan... pikku aliupseeri
ei enää naura... Silloin avautuu ovi ja kynnykselle ilmestyy
sotilaiden sielunpaimen liperit kaulassa:
-- Kumartukaamme rukoilemaan, lapseni! Kaikki tottelevat. Korkealla
äänellä aloittaa pappi rukouksen kuolevien puolesta.
Yhtäkkiä hirveä sysäys ja huuto, yksi ainoa, ääretön parahdus, ja
käsivarsia kurottuu, käsiä ojentuu tarttuakseen johonkin kiinni,
harhailevia katseita, joissa kuoleman kuva sykähtää kuin salama...
Armoa!...
Näin vietin koko yön uneksien, loihtien kymmenen vuoden takaa esiin
tuon onnettoman laivan haamun, jonka pirstaleita näin ympärilläni...
Kaukana salmessa raivosi myrsky; nuotiotulemme liekin painoi
tuulenpuuska maata vasten; ja minä kuulin laivamme keikkuvan
kallioiden juurella ja ankkuriköyden natisevan.