En saanut unta viime yönä. Luodetuuli oli kiukuissaan, ja sen kova
ärjyntä piti minua valveilla aina aamuun asti. Voimakkaasti tempoili
tuuli myllyni rikkinäisiä siipiä ja vihelsi niissä niin kuin laivan
köysissä, koko mylly ratisi ja rusahteli. Kattotiiliä lenteli
maahan,. Kauempana huojui ja humisi yön pimeydessä sakea mäntymetsä,
joka peittää koko kukkulan. Olisi luullut olevansa aavalla meren
ulapalla...
Se toi elävästi mieleeni unettomat yöt kolme vuotta sitten, kun asuin
Sanguinaire-saarten majakassa, lähellä Korsikan rannikkoa, Ajaccion
lahden suussa.
Ihana sopukka sekin, jonka sattumoisin olin löytänyt saadakseni
uneksia ja olla yksin.
Kuvitelkaapa mielessänne punertavaa, karun näköistä kalliosaarta;
toisessa kärjessä majakka, toisessa vanha genovalainen torni,
jossa minun aikanani asui eräs kotka. Alhaalla vedenrajassa
karanteenirakennuksen rauniot, ylt'yleensä nurmen peitossa; lisäksi
kuiluja, pensastoja, korkeita kallioita, muutamia villikauriita,
pieniä korsikalaisia hevosia, jotka kirmailivat niin että harja
tuulessa huhuusi, ja vihdoin korkealla, hyvin korkealla, keskellä
parveilevia merilintuja, majakkarakennus, jonka valkoisella
kattomuurilla vartijat kävelevät ristiin rastiin, viheriä kaariovi,
pieni valurautainen torni, ja huipussa suuri monisärmäinen lyhty,
jonka lasiseinät välkkyvät auringonpaisteessa ja loistavat kauas
päivälläkin... Semmoisena heräsi mielessäni kuva Sanguinaire-saaresta
viime yönä kuullessani mäntymetsän kohinaa. Tuolle lumotulle saarelle
minä joskus vetäydyin rauhaan, ennen kuin minulla vielä oli tämä
mylly hallussani, kun tunsin tarvitsevani avaruutta ja yksinäisyyttä
ympärilläni.
Mitäkö minä tein siellä?
Samaa mitä täälläkin, enkä kunnolla sitäkään. Jos luodetuuli tai
pohjoinen ei puhaltanut kovin tuimasti, asetuin kahden kallion väliin
aivan vedenrajaan, keskelle merilokkeja, rastaita ja pääskysiä,
loikoillen siinä melkein koko päivän eräänlaisen huumauksen ja
suloisen raukeuden tilassa, jonka meren katseleminen synnyttää.
Tunnettehan kai tuon sielun ihanan juopumuksen? Silloin emme ajattele
emmekä edes uneksi. Koko olemuksemme pakenee meistä, liitelee kauas
ja haihtuu tietymättömiin. Tuntee olevansa tuo lokki, joka sukeltaa
aaltoihin, tuo vaahdon kimmellys, joka keinuu laineilla päivää
vasten, tuon rannasta loittonevan postilaivan harmaa savu, tuo
pieni, punapurjeinen korallivene, tuo vesihelmi, tuo usvanhäivä,
sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi oma itsensä... Oi, kuinka
monta tuommoista ihanaa hetkeä olenkaan viettänyt saarellani
puolinukuksissa, unohtaen itseni!...
Hyvin tuulisina päivinä, kun ei ollut menemistä ihan rannalle,
vetäydyin karanteenirakennuksen pihalle, tuolle pienelle,
surullisiin ajatuksiin tuudittavalle pihalle, joka oli täynnä
rosmariinin ja villin absintin tuoksua, ja siellä, kyyristyneenä
vanhan muurin nurkkaukseen, annoin hiljaa valua sieluuni tuon
aution yksinäisyyden ja surumielisyyden epämääräisen tuoksun, jota
liihotteli päivänpaisteen mukana pienissä kivikammioissa, jotka
ammottivat ympärilläni kuin vanhat haudat. Tuon tuostakin kuului oven
kolahdus tai hiljaista hyppelyä nurmikolla... Se oli metsävuohi,
joka tuli nakertamaan nurmea tähän tuulien suojaan. Huomattuaan
minut se pysähtyi neuvottomana ja jäi seisomaan eteeni ikään kuin
maahan kiinni kasvaneena katsellen minua lapsellisilla silmillään,
vilkkaasti ja sarvet pystyssä...
Kello viiden tienoissa kutsui vartijain äänitorvi minua
päivälliselle. Minä läksin silloin paluumatkalle pientä polkua myöten
läpi pensastojen, kiiveten jyrkkiä kallionseinämiä, jotka kohosivat
suoraan ylös merestä, ja palasin hitaasti majakkaan kääntyen joka
askelella taakseni katsomaan tuota suunnatonta vesi- ja valolakeutta,
joka näytti yhä laajenevan sitä mukaa kuin nousin ylemmäs.
* * * * *
Ylhäällä majakassa oli hurmaavaa. Olen vieläkin näkevinäni kauniin
ruokasalin, jonka lattia oli tehty suurista kivilaatoista ja
jonka keskellä oli pitkä tammipöytä höyryävine kalakeittoineen,
ja suuren oven, joka oli avoinna valkealle kivipengermälle päin,
niin että ilta-auringon valo pääsi tulvimaan sisään... Vartijat
olivat jo siellä odottamassa minua ruualle. Heitä oli kolme, yksi
marseillelainen ja kaksi korsikalaista, kaikki kolme pieniä,
parrakkaita miehiä, kasvot kaikilla ahavoituneet, sierottuneet ja
kaikilla samanlainen vuohenkarvainen sadetakki, mutta käytökseltään
ja luonteeltaan jyrkkiä vastakohtia.
Näiden miesten elintavoissa huomasi heti kahden heimon erilaisuuden.
Marseillelainen oli toimelias ja vilkas, aina puuhassa, aina
liikkeessä, juoksenteli ympäri saarta aamusta iltaan hoitaen
puutarhaa, kalastaen, keräillen merilokkien munia, välistä taas
piiloutuen pensaikkoon saadakseen lypsää ohikulkevaa vuohta; ja
alituisesti hän oli aioli-kastikkeen tai kalakeiton valmistuspuuhissa.
Korsikalaiset taas eivät tehneet kerrassaan mitään vahtitoimensa
ohella: he pitivät itseään virkamiehinä ja kuluttivat päivät
päästään keittiössä pelaten loppumatonta scopa-peliään, jonka
he keskeyttivät vain sytyttääkseen vakavan näköisinä uudelleen
piippunsa ja musertaakseen saksilla suuria vihreitä tupakanlehtiä
kämmenkupurassaan...
Muuten olivat korsikalaiset sekä marseillelainen, kaikki kolme kunnon
miehiä, yksinkertaisia ja vieraalleen hyvin huomaavaisia, vaikka he
varmaankin pitivät häntä tavattoman omituisena herrana...
Ajatelkaahan nyt! tulla huvikseen asumaan yksinäiseen majakkaan,
jossa heistä päivät tuntuvat pitkiltä ja jossa he ovat onnellisia,
kun tulee heidän vuoronsa päästä käymään mannermaalla... Kauniina
vuodenaikana tapahtuu tämä suuri onni heille joka kuukausi. Kymmenen
päivää manterella ja kolmekymmentä päivää majakassa, semmoinen
oli järjestys; mutta talvella ja myrskyisinä aikoina ei mikään
järjestys enää pidä paikkaansa. Tuuli puhaltaa, aallot kuohuvat,
Sanguinaire-saaret ovat valkean vaahdon peitossa ja palvelusvuorossa
olevat vartijat ovat majakkaansa suljettuina pari kolme kuukautta
yhteen mittaan, joskus ihan kauheissa oloissa.
"Kulkaahan, hyvä herra, mitä minulle tapahtui muutamana talvisena
iltana viisi vuotta sitten" -- näin kertoi minulle eräänä päivänä
vanha Bartoli. "Kerran istuimme syödessämme päivällistä samassa
pöydässä kuin nytkin. Sinä iltana meitä oli majakassa vain kaksi,
minä ja toverini nimeltä Tchéco... Muut olivat mantereella sairaina
tai lomalla, en enää muista... Lopettelimme juuri päivällistä
kaikessa rauhassa... Yhtäkkiä toverini taukoaa syömästä, tuijottaa
minuun hetkisen hyvin omituisesti ja samassa tuupertuu pöydälle
käsivarret eteenpäin ojennettuina. Minä hyppään luokse, pudistelen
häntä ja huudan:
"-- No, Tché!... Tché!...
"Ei hiiskahdustakaan! hän oli kuollut... Arvaattehan, miten
hämmästyin! Istuin yli tunnin ruumiin ääressä täysin typertyneenä
ja vapisten, sitten yhtäkkiä iski päähäni ajatus: 'Entäs majakka!'
Töin tuskin ehdin nousta lyhtyrakennukseen ja sytyttää. Yö oli jo
edessä... Ja millainen yö, hyvä herra! Meri kuohui ja tuuli vinkui
luonnottomalla äänellä. Joka hetki olin kuulevinani, että joku kutsui
minua portaissa... Sitä paitsi vaivasi minua kuume ja jano! Mutta
minua ei olisi saanut millään muotoa laskeutumaan sieltä alas...
pelkäsin niin kovin kuollutta. Päivän hämärtäessä tulin sentään
vähän rohkeammaksi. Kannoin toverini hänen vuoteellensa; levitin
peiton päälle, luin lyhyen rukouksen ja sitten kiireesti antamaan
hälytysmerkkiä.
"Pahaksi onneksi meri aaltoili liian rajusti, turhaan huusin ja
huusin, ei ketään kuulunut... Olin siis tuomittu olemaan ypöyksin
majakassa Tchéco paran kanssa, herra ties kuinka kauan... Toivoin
voivani säilyttää ruumiin luonani siksi kunnes laiva saapuisi,
mutta kolmen päivän kuluttua se kävi mahdottomaksi... Mitä tehdä?
Kantaisinko ruumiin ulos ja hautaisin? Kallio oli liian kovaa, ja
korppeja on saarella paljon. Oli sääli jättää niiden kynsiin tuota
kristittyä. Silloin päätin laskea sen johonkin karanteenirakennuksen
kammioon... Se vei minulta kokonaisen iltapäivän, tuo surullinen
hautaaminen, ja minä sanon teille, että se vaati minulta paljon
rohkeutta... Nähkääs, hyvä herra, vielä nytkin, jos vaan laskeudun
sille reunalle saarta jonakin myrskyisenä iltapäivänä, tuntuu siltä
kuin yhä kantaisin ruumista selässäni."
Vanha Bartoli parka! Hiki valui hänen otsaltansa, kun hän sitä vain
ajatteli.
* * * * *
Ateriamme kuluivat sillä tavoin kertoillessa laveasti tarinoita
majakasta, merestä, haaksirikoista ja korsikalaisista
salakuljettajista... Sitten illan tultua sytytti ensimmäisen
yöneljänneksen vartija pienen lamppunsa, otti piippunsa,
kurpitsapullonsa, paksun punaselkäisen Plutarkhoksen historian,
ainoan kirjan mikä oli Sanguinaire-saarten kirjastossa, ja katosi
peräovesta ulos. Hetkisen perästä ei koko majakassa kuulunut muuta
kuin vitjojen ja ratasten ratinaa ja suurien kellonpainojen kolinaa,
kun niitä vedettiin.
Minä taas menin sill'aikaa ulos istumaan pengermälle. Aurinko, joka
oli jo hyvin alhaalla, painui mereen yhä nopeammin ja nopeammin
vetäen perästänsä koko taivaanrannan pois näkyvistä. Tuuli muuttui
viileämmäksi, saari sinipunaiseksi. Taivaalla lensi suuri lintu
raskaasti ohitseni: se oli genovalaisen tornin kotka, joka palasi
asuntoonsa... Vähitellen alkoi merestä nousta sumua. Kohta ei
näkynyt muuta kuin valkea vaahtopäärme saaren ympärillä... Yhtäkkiä
tulvahti pääni päällä suuri lempeä valovirta. Majakan loistot
olivat sytytetyt. Jättäen koko saaren varjoon lankesi kirkas
sädekehikko kauas merenselälle, ja minä istuin siinä yöhön käärittynä
väkevien valoaaltojen alla, jotka minua vain hiukan hipaisivat
ohikulkiessaan... Mutta tuuli kävi yhä kylmemmäksi. Oli pakko
palata huoneisiin. Hapuillen käsin sain suuren oven suljetuksi ja
rautasalvat työnnetyksi lujasti kiinni; sitten yhä hapuillen aloin
nousta pieniä valurautaisia portaita, jotka tutisivat ja helähtelivät
astuessani, ja saavuin vihdoin majakan huippuun. Siellä vasta oli
valoa.
Kuvitelkaa mielessänne jättiläiskokoista, kuudella sydänrivillä
varustettua majakkalamppua, jonka ympärillä hitaasti pyörivät lyhdyn
seinät; toisissa niissä oli suunnattoman suuri kristallilinssi,
toisissa taas vastapäätä suuri liikkumaton lasiseinä, joka suojeli
liekkiä tuulelta. Sisäänastuessani valo kerrassaan häikäisi silmäni.
Nuo kupari- ja tinalevyt, nuo uushopeiset heijastimet, nuo jykevät
kristalliseinät, jotka pyörivät synnyttäen suuria sinertäviä
valorenkaita, kaikki tuo peilivälke, kaikki tuo valojen vilkutus
synnytti minussa ohimenevän huimauksen.
Vähitellen sentään tottuivat silmäni siihen, ja minä istuuduin ihan
lampun juurelle, vartijan viereen, joka parhaillaan luki Plutarkhosta
ääneensä unta karkottaakseen...
Ulkona pilkkosen pimeää kuin hornan kuilussa. Pienellä parvekkeella,
joka ympäröi lyhdyn lasiseinää, pyörtelee tuuli kuin hullu, ulvoen.
Majakka ryskää, meri pauhaa. Saaren kärjessä jyrähtelevät aallot
murtaessaan niin kuin kanuunat... Välistä kopauttaa näkymätön sormi
ikkunaruutuihin: joku yöllinen lintu lentää valon houkuttelemana
kristalliseinää vasten... Säteilevässä ja kuumentuneessa lyhdyssä ei
kuulu mitään muuta kuin liekin poksahtelua, öljypisaroiden tipahtelua
ja alas valuvien vitjojen rasahtelua sekä yksitoikkoinen ääni, joka
lukee Plutarkhoksesta Demetrios Phalereuksen elämäkertaa...
* * * * *
Puoliyön tultua nousi vartija seisoalleen, vilkaisi viimeisen
kerran lampun sydämiin, ja me laskeuduimme yhdessä alas. Portaissa
kohtasimme toverin, joka silmiään hieroen oli menossa suorittamaan
vartiovuoroansa yön toisella neljänneksellä; hänelle ojennettiin
kurpitsapullo ja Plutarkhos... Sitten me vielä ennen maatamenoamme
pistäydyimme hetkiseksi peräkamariin, joka oli täpösen täynnään
rautaketjuja, raskaita painoja, tinaisia vesisäiliöitä ja köysiä, ja
siellä pienen käsilamppunsa valossa kirjoitti vartija majakan suureen
päiväkirjaan, joka oli aina avoinna, sanat:
_Sydänyö. Myrskyinen meri. Rajuilma. Laiva näkyvissä._