Kaikkien niiden somien sanasutkausten, sananlaskujen ja
mietelauseiden joukossa, joilla Provencen maalaisväki tavallisesti
höystää puheitaan, en tunne yhtään kuvaavampaa ja omituisempaa kuin
on seuraava. Kaikkialla myllyni lähistöllä on tapana sanoa, kun tulee
puhe pitkävihaisesta, kostonhimoisesta miehestä: "Karttakaa tuota
miestä!... se on kuin paavin muuli, joka seitsemän vuotta hautoo
potkua mielessään." Olen jo kauan aikaa koettanut ottaa selkoa, mistä
tämä sananlasku on peräisin ja mikä oli tuo paavin muuli ja tuo
potku, jota valmisteltiin seitsemän vuotta. Ei kukaan täkäläisistä
voinut antaa minulle siitä tietoa, ei edes huilunsoittaja Francet
Mamai, joka kuitenkin tuntee Provencen taruston kuin viisi sormeansa.
Francet arvelee kuten minäkin, että siinä piilee jokin vanha tarina
Avignonin tienoilta; mutta hän ei ole kuullut sitä koskaan muualla
kuin tässä sananlaskussa...
-- Ette te saa siihen selitystä muualta kuin kotisirkkojen
kirjastosta, sanoi tuo vanha huiluniekka minulle naurahtaen.
Se oli minusta hyvä ajatus, ja kun kotisirkkojen kirjasto on aivan
oveni edessä, niin sulkeuduinpa heti sen saleihin kahdeksaksi
päiväksi tutkimaan asiaa.
Se on ihmeellinen kirjasto, mainiosti varustettu, avoinna
runoilijoille yötä päivää, ja sen hoito on uskottu pienille
soittoniekoille, jotka sirkuttavat korvissanne lakkaamatta. Minä
vietin siinä muutamia ihania päiviä, ja tehtyäni kokonaisen viikon
tutkimuksia löysin vihdoinkin sen, mitä hain, löysin tarinan tuosta
muulista ja siitä kuuluisasta potkusta, jota se hautoi mielessään
seitsemän vuotta. Kertomus on hauska, vaikka hiukan lapsellinen, ja
minä koitan esittää sen teille semmoisena kuin luin sen eilisaamuna
taivaansinisestä käsikirjoituksesta, joka tuoksui kuivalta
laventelilta ja jonka lehtien välissä oli suuria kesäperhosia
kirjanmerkkinä.
* * * * *
Ken ei ole nähnyt paavien aikaista Avignonia, hän ei ole nähnyt
mitään. Ei ole koskaan ollut toista kaupunkia, jossa olisi ollut
niin paljon iloa, elämää, vilkkautta ja yhtämittaista juhlien humua.
Aamusta iltaan nähtiin siellä juhlakulkueita ja pyhiinvaeltajaparvia,
kadut olivat koristetut kukilla ja riippuvilla monivärisillä
matoilla, yhtämittaa saapui kardinaaleja Rhône-virtaa myöten,
liput liehuivat tuulessa, kaleerilaivat olivat liputetut, paavin
sotamiehet lauloivat latinalaisia lauluja toreilla ja kerjäläismunkit
kalistelivat puista päristintänsä herättääkseen ohikulkijain
huomiota. Ihmisiä tungeskeli talojen portaissa paavin mahtavan
palatsin tienoilla ylös ja alas, kiehuen ja kihisten kuin mehiläiset
pesänsä ympärillä. Kuului nypläyskoneiden kalinaa ja sukkulain
surinaa, kun messukaapuihin kudottiin kultajuovia, pienten vasarain
kalkutusta alttarikannuja valmistettaessa, luutuntekijäin melua,
kun he korjasivat soittimien kaikukoppia, ja kutojattarien laulua.
Ja ylinnä kaikista kirkonkellojen soittoa ja jonkin käsirummun
yhtämittaista pärrytystä alempana sillan tienoilla. Sillä maassamme
on tapana, että kun kansa kerran on tyytyväistä, niin se tanssii ja
tanssii; ja kun kaupungin kadut vielä siihen aikaan olivat liian
ahtaat farandolehyppelyyn, asettuivat huiluniekat ja rummunsoittajat
Avignonin sillalle, Rhônen raittiiden tuulien käytävälle, ja
yötä päivää siinä tanssittiin ja karkeloitiin, tanssittiin ja
karkeloitiin... Oi onnellisia aikoja, oi onnellista kaupunkia!
Sotatapparat eivät koskaan laskeutuneet iskuun, ja valtion vankiloita
käytettiin vain viinien jäähdytyskellareina. Ei koskaan katovuotta;
ei koskaan sotaa... Niin hyvin ymmärsivät paavit hallita kansaansa;
ja sen vuoksi onkin kansa heitä kaivaten muistellut!...
* * * * *
Heidän joukostaan on ennen muita mainittava eräs kunnon vanhus,
nimeltä Bonifacius... [Niistä seitsemästä paavista, jotka hallitsivat
Avignonissa, ei yksikään ollut nimeltään Bonifacius, mutta kirjailija
on valinnut tämän sen kauniin merkityksen vuoksi: Bonifacius --
Hyväntekijä.] Oi, kuinka paljon kyyneleitä virtasikaan Avignonin
alueelle silloin kun hän kuoli! Hän oli niin rakastettava, niin
puoleensavetävä ruhtinas! Jos hän vielä eläisi, niin hän hymyilisi
teille lempeästi muulinsa selästä! Ja ohikulkiessanne hän antaisi
teille siunauksensa hienosti ja kohteliaasti -- olittepa sitten
köyhä värimataranviljelijä tai mahtava kaupungin tuomari. Hän oli
oikea ihannepaavi, jonka huulien hymyssä oli jotakin erinomaisen
hienoa; hän ratsasti aina kimppu meiramia pistettynä hiippaan ja
oli helmaväen suhteen aivan nuhteeton... Ainoa lemmitty, joka
tuolla kelpo isällä tiedetään olleen, oli hänen viinitarhansa, --
hänen omakätisesti istuttamansa viinitarha, muutaman virstan päässä
Avignonista, Château-Neufin myrttilehtojen keskellä.
Joka sunnuntai iltamessusta päästyänsä kävi tuo arvoisa mies aina
tervehtimässä tätä mielitiettyänsä; ja kun hän oli päässyt sinne
perille ja istuutunut päivänpaisteiselle rinteelle kardinaalien
loikoillessa ylt'ympäri puiden juurella, hän käski avata pullon
kotikasvuista viiniä -- tuota kaunista, rubiinina helmeilevää viiniä,
jota myöhemmin ruvettiin sanomaan Château-Neuf-des-papes-viiniksi
-- ja hän maisteli sitä vähissä erin luoden tuon tuostakin hellän
katseen viinitarhaansa. Sitten kun pullo oli tyhjentynyt ja päivä
jo mailleen menemässä, hän palasi iloisena kaupunkiin koko kapituli
seurassaan; ja kun hän ratsasti Avignonin sillalla rumpujen
päristessä ja farandolen pyöriessä, alkoi hänen muulinsa musiikin
innostamana tapailla pieniä tanssiaskeleita ja hyppyjä, niin että
hiippa nyökähteli hänen korkea-arvoisuutensa päässä tahdin mukaan
herättäen kardinaaleissa suurta närkästystä, mutta sen sijaan suurta
ihastusta kansassa, joka riemuiten huudahti: "Haa, tuota kelpo
ruhtinasta! Haa, tuota kunnon paavia!"
* * * * *
Viinitarhansa ohella ei paavi rakastanut mitään muuta maailmassa niin
paljon kuin muuliansa. Hän oli ihan hullaantunut siihen elukkaan.
Joka ilta ennen maatamenoansa hän kävi katsomassa, oliko tallin ovi
hyvästi kiinni ja eikö mitään puuttunut muulin seimestä, eikä hän
koskaan noussut pöydästä, ennen kuin hänen käskynsä mukaan oli hänen
nähtensä valmistettu suuri maljallinen höystettyä viiniä, johon
pantiin paljon sokeria ja hyvänhajuisia yrttejä ja jonka hän itse
vei muulillensa huolimatta kardinaaliensa vastaanmurisemisista...
Myönnettävä onkin, että eläin maksoi sen vaivan. Se oli kaunis musta
muuli, punaisia pilkkuja kupeissa, tarkkajalkainen, kiiltokarvainen,
lautasiltaan leveä ja täyteläinen, pieni laiha pää ylpeästi pystyssä,
siiat täynnä rimpsuja ja tupsuja, hopeisia tiukuja ja nauharuusuja.
Lisäksi se oli lempeä kuin enkeli, katse viaton, naiivi, ja sen kaksi
pitkää korvaa liikkuivat aina edestakaisin ja tekivät sen kiltin ja
lapsellisen näköiseksi... Koko Avignon piti sitä suuressa kunniassa,
ja kun se liikkui kaduilla, sille ihan tuhlaamalla tuhlattiin
kohteliaisuuksia; sillä jokainen tiesi, että se oli paras tapa pysyä
hovin suosiossa ja että tuo viattoman näköinen paavin muuli oli
tehnyt monta ihmistä onnelliseksi, mistä on todisteena Tistet Védène
ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.
Tämä Tistet Védène oli pohjaltaan röyhkeä vetelys, jonka oma isä,
kultaseppä Guy Védène, oli ollut pakotettu ajamaan kotoa pois, kun
hän ei tahtonut ryhtyä mihinkään työhön, vaan vietteli oppipoikiakin
mukaansa hurjasteluihin. Puolen vuoden päivät nähtiin hänen
vetelehtivän pitkin Avignonin katuja ja kujia, varsinkin paavin
kartanon tienoilla, sillä tuon vekkulin päähän oli pistänyt jo aikoja
sitten omituinen ajatus paavin muulista, ja saattepa nähdä, että se
oli viekas konnankoukku... Kun hänen pyhyytensä oli eräänä päivänä
ypöyksin ratsastelemassa muulillansa linnan muurien kupeella, astuu
Tistet Védène yhtäkkiä hänen eteensä ja sanoo lyöden kätensä yhteen
ihmettelevän näköisenä:
-- Herranen aika! Arvoisa pyhä isä, miten mainio muuli teillä on!...
Antakaapa, kun minäkin sitä vähän katselen... Kylläpä siinä on kaunis
eläin, herra paavi... Semmoista ei ole Saksan keisarillakaan.
Ja hän hyväili sitä ja puheli sille lempeästi niin kuin neitoselle:
-- Tule tänne, kaunis koristeeni, aarteeni, jalo helmeni...
Ja kunnon paavi mietti liikuttuneena mielessään:
-- Siinäpä on kelpo poikanen!... Miten kiltti hän on muuliani kohtaan!
Ja arvatkaapas, mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui! Tistet
Védène vaihtoi vanhan kellastuneen nuttunsa kauniiseen, pitseillä
koristeltuun messupukuun, sai sinipunervasta silkistä tehdyn levätin
ja solkikengät ja pääsi paavin hovipalvelijaksi, johon ennen häntä
ei ollut koskaan otettu muita kuin aatelisten poikia ja kardinaalien
sukulaispoikia... Sillä tavoin ne vehkeet auttavat!... Mutta Tistet
ei vielä siihen pysähtynyt.
Päästyään kerran paavin palvelukseen tuo veitikka jatkoi samaa
juonta, joka oli hänelle niin hyvin onnistunut. Ottamatta muuta
maailmaa laisinkaan lukuun hän oli huomaavainen ja kohtelias
ainoastaan aasille, ja alinomaa nähtiin hänet palatsin pihoilla,
kourassa kauroja tai vihko apilaita, joiden punaisia kukkaterttuja
hän sievästi heilutteli katsellen ylös isän parvekkeelle aivan sen
näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Kas näin!... arvatkaapa kenelle
nämä?..." Ja niin kului aika edelleen, kunnes kelpo paavi vihdoin
tunsi käyvänsä vanhaksi ja jätti hänen toimekseen pitää huolta
tallista ja viedä muulille maljallisen höystettyä viiniä; mutta se ei
laisinkaan naurattanut kardinaaleja.
* * * * *
Eikä se naurattanut muuliakaan... Se näki nyt aina
viinintuontitunnilla luokseen saapuvan viisi, kuusi pientä
kuoripoikaa, jotka piiloutuivat sukkelasti olkien sisään kauniine
viittoineen ja pitseineen; sitten hetken kuluttua täytti makeisten
ja hajuaineiden suloinen lämmin tuoksu koko tallin, ja Tistet Védène
saapui kantaen varovaisesti tuoksuvaa viinimaljaa. Silloin alkoi
eläin raukan kiduttaminen.
Miten julmia he olivatkaan, kun saattoivat tuoda talliin tuon hyvältä
tuoksuvan viinin, jota hän niin kovasti rakasti, joka lämmitti hänen
ruumistansa ja antoi hänelle kuin siivet, ja kun he saattoivat
asettaa sen hänen aperuuheensa ja antaa hänen haistella sitä; mutta
sitten kun hän oli vetänyt sieraimensa täyteen sen tuoksua, yks kaks
siepata sen hänen edestänsä pois! Tuo kaunis, kimalteleva neste
valui kuin valuikin kaikki noiden konnien omaan kurkkuun... Ja jospa
ne olisivat edes tyytyneet vain varastamaan hänen viininsä; mutta
ne olivat muutenkin kuin piruja, kaikki nuo kuoripojat, päästyänsä
kerran juomapäälle!... Yksi kiskoi häntä korvista, toinen hännästä;
Quiquet kapusi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli myssyään hänen
korviinsa, eikä yhdenkään vekkulin päähän pistänyt, että kelpo eläin
olisi voinut lähettää yhdellä kavioniskulla tai säärensätkäyksellä
heidät jok'ikisen aina pohjantähteen asti tai vielä kauemmaksikin...
Vaan eipäs! Eipä hän suotta ollut paavin muuli, siunauksen ja
anteeksiannon muuli... Pojanvekkulit saivat telmiä mielin määrin, hän
ei siitä suuttunut; Tistet Védènelle hän vain tahtoi antaa... Totta
vieköön kun hän vain tunsi tämän olevan takanansa, niin hänellä ihan
häntä syyhyi, ja syystä syyhyikin. Tuo Tistet'n heittiö teki hänelle
monta rumaa kepposta. Sillä oli niin häijyjä vehkeitä, sitten kun se
oli viiniä maistanut.
Eikös pälkähtänyt kerrankin hänen päähänsä ajaa muuli
kuorikoulurakennuksen kellotorniin, ylös, ihan ylös palatsin
korkeimpaan huippuun!... Ja se mitä minä kerron ei ole satua, sen
näki kaksisataa tuhatta provencelaista. Ajatelkaa muuli paran
kauhistusta, kun se kompuroituaan kokonaisen tunnin umpimähkään
pimeissä kiertoportaissa ja kavuttuaan ties kuinka monet portaat
yhtäkkiä huomasi seisovansa yläsillalla häikäisevässä auringon
valossa ja näki tuhat jalkaa alempana koko kirjavan Avignonin:
torimyymälät, jotka eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinän
kuori, paavin sotilaat, joita kihisi kasarmien edustalla kuin
punaisia muurahaisia, ja alhaalla, keskellä joen hopeanauhaa pienen
pikkuruisen sillan, jolla tanssittiin ja karkeloitiin...
Oi eläin parkaa, miten hirveästi se pelästyi! Ja millaisen huudon se
päästi, niin että kaikki palatsin ikkunaruudut tärisivät!
-- Mikä siellä nyt? Mikä aasille tuli? huudahti kunnon paavi rientäen
linnansa ulkoparvekkeelle.
Tistet Védène oli jo pihalla ja teeskennellen itkua ja muka tukkaansa
repien hän valitti:
-- Oi, mahtava pyhä isä, mikä nyt tuli! Tuli semmoinen seikka,
että teidän muulinne... Herra varjelkoon! mitähän tässä viimein
tapahtuneekaan? Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne kapusi
ylös kellotorniin...
-- Ihan itsekseenkö?
-- Niin, pyhä isä, ihan itsekseen... Tuota noin! Katsokaahan tuonne
ylös... Näettekö sen korvankärkiä, miten ne piipottavat siellä...
Ihan kuin kaksi pääskystä...
-- No, totta tosiaankin! huudahti paavi parka katsahtaen ylös...
Mutta sehän on tullut hulluksi! Se ihan tappaa itsensä... Etkö tule
alas, onneton!...
Voi minun päiviäni! Mitäpä olisi muulikaan muuta ajatellut kuin
alas tulemista... mutta mitä tietä? Portaita, niitä ei käynyt
ajatteleminenkaan: ylöspäin nouseminen vielä meni jotakuinkin mukiin,
mutta laskeutuessa voisi taittaa jalkansa sadat kerrat... Ja muuli
raukka tunsi kovaa tuskaa ja kierrellen tornin siltaa ylt'ympäri,
suurissa silmissään huimauksen tuijottava kiilto, se ajatteli Tistet
Védèneä:
-- Ah, sinä riiviö! Jos vielä pääsen tästä pälkähästä... niin saatpa
makean potkun kavioistani huomisaamuna!
Tämä ajatus antoi vähän uusia voimia hänen jaloillensa; hän ei
olisikaan muuten jaksanut pysyä pystyssä... Vihdoin häntä ryhdyttiin
hinaamaan alas tornista; mutta siinä oli suuri työ. Oli pakko laskea
hänet väkipyörän, köysien ja paarien avulla. Ja voitte ajatella,
miten alentavalta tuntui paavin muulista, kun hän näki heiluvansa
korkealla ilmassa sätkytellen jalkojansa tyhjässä avaruudessa niin
kuin koppakuoriainen rihman nenässä. Ja koko Avignon oli sitä
katsomassa.
Eläin raukka ei saanut siitä syystä yöllä unta silmiinsä. Se oli
yhä kiertävinään ylt'ympäri tuota kirottua siltaa ja kuulevinaan
kaupungin ivanaurun alhaalta, ja sitten se ajatteli yhä tuota
hävytöntä Tistet Védèneä ja sitä kavioniskua, jonka hän antaisi
sille huomisaamuna. Herran poika! miten muikean potkun hän sille
antaa! Aina Pamplonaan asti pitäisi siitä pölyn näkymän... Mutta
arvatkaapa, mitä teki Tistet Védène sillä aikaa, kun hänelle
tallissa valmisteltiin näin lämmintä vastaanottoa! Hän purjehti
paavin soutulaivassa Rhône-virtaa alas laulaa hyräillen, matkalla
Napolin hoviin yhdessä aatelisnuorukaisten kanssa, joita kaupungista
lähetettiin joka vuosi kuningatar Johannan luo oppimaan valtiotaitoa
ja hienoja tapoja. Tistet ei tosin ollut aatelinen, mutta paavi
halusi korvata hänelle sen vaivannäön, mikä hänellä oli ollut
muulin hoitamisesta, ja varsinkin sen toimeliaisuuden, jota hän oli
osoittanut pelastamispäivänä.
Huomispäivänä älysi muuli surkeasti pettyneensä!
-- Ah, tuo riiviö on varmaan arvannut jotakin!... ajatteli hän
helistäen tiukujansa kiukkuisesti... mutta samapa se, kun menit, niin
mene, ilkiö! Kyllä sinä sen vielä tapaat takaisin palattuasikin,
sen iskun kaviostani... minä säilytän sen sinun varallesi! Ja hän
säilyttikin sen hänen varallensa.
Tistet'n mentyä alkoi paavin muulin elämä taas kulkea vanhaa,
rauhallista rataansa. Ei näkynyt enää Quiquetä eikä Beluguetä
tallissa. Nuo ihanat päivät, joina sai maistaa tuoksuvaa viiniä,
olivat taas palanneet, ja niiden mukana hyvä tuuli ja pitkät
ruokalevot ja pienet iloiset tanssihypyt Avignonin sillalla
kulkiessa. Kuitenkin osoitettiin häntä kohtaan tuon kuuluisan
seikkailun jälkeen aina hiukan kylmyyttä kaupungilla. Kadulla kuului
hänen ohikulkiessaan pieniä kuiskutuksia; vanhempi väki kohautti
kulmiaan, lapset nauroivat viitaten sormellansa kellotorniin. Eikä
kunnon paavikaan enää osoittanut ystävällensä niin suurta luottamusta
kuin ennen, ja aina kun hän heittäytyi huolettomasti torkahtamaan
sen selkään sunnuntaina viinitarhasta palatessaan, hän tunsi pientä
epäilystä: "Entäpä jos minä sattuisin heräämään tuolla ylhäällä
kellotornin yläsillalla!" Muuli huomasi sen ja kärsi sen mitään
virkkamatta; ainoastaan milloin hänen kuultensa mainittiin Tistet
Védènen nimi, värähtivät hänen pitkät korvansa ja hän hioi, vähän
nauraa höröttäen, kaviorautoja katukiviin...
Niin kului seitsemän vuotta; kahdeksannen alussa palasi Tistet
Védène Napolin hovista kotiin. Hänen oppiaikansa siellä ei ollut
vielä loppunut; mutta hän oli saanut kuulla, että paavin ylimmäinen
sinappimestari oli äkkiä kuollut Avignonissa, ja kun se paikka näytti
hänestä hyvältä, niin hän palasi kiireenvilkkaa pyrkiäkseen siihen
virkaan.
Kun tuo juonittelija Védène astui palatsin saliin, ei pyhä isä ollut
häntä ensin tunteakaan, niin paljon hän oli kasvanut ja pulskistunut.
Paavi taas puolestaan oli vanhentunut eikä enää nähnyt oikein hyvin
ilman silmälaseja.
Tistet ei joutunut hämilleen.
-- Kuinka? Ettekö enää tunne minua, pyhä isä?... Minähän se olen,
Tistet Védène! --
-- Védèneko?...
-- Juuri se sama, muistattehan... se joka vei hyvänhajuista viiniä
muulillenne.
-- Aa! niin... niin... kyllä muistan... Kunnon poika, se Tistet
Védène!... Ja mitä hän nyt minulta tahtoo? --
-- Oh, pieni pyyntö vain, arvoisa pyhä isä... Tulin kysymään
teiltä... Mutta vieläkö teillä on yhä se entinen muuli? Ja vieläkö
se on voimissaan?... Vai niin, sepä mainiota! Tulin kysymään teiltä,
enkö voisi päästä ylimmäksi sinappimestariksi, kun entinen on
äskettäin kuollut.
-- Ylimmäksi sinappimestariksi, sinäkö!... Mutta sinähän olet liian
nuori. Miten vanha oletkaan?
-- Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo paavi, juuri viittä
vuotta vanhempi kuin teidän muulinne... Siinä se on kunnon eläin,
Kies'avita!... Jospa tietäisitte, miten minä olen sitä muulia
rakastanut!... Miten olen sitä Italiassa ollessani ikävöinyt!...
Ettekö antaisi minun nähdä sitä?
-- Kyllä, lapseni, kyllä sen saat nähdä, lausui lempeä paavi
aivan heltyneenä... Ja kun kerran pidät niin paljon tuosta kunnon
eläimestä, ei sinun enää tarvitse elää siitä kaukana. Tästä
päivästä lähtien otan sinut luokseni ylimmäksi sinappimestariksi...
Kardinaalini nostavat siitä tosin melun, mutta vähätpä tuosta.
Olen siihen jo tottunut... Tule tapaamaan meitä huomenna
iltajumalanpalveluksen päätyttyä, me annamme sinulle silloin
viranmukaiset arvomerkit kapitulimme läsnäollessa, sitten me viemme
sinut katsomaan muulia, ja sitten pääset viinitarhaan kahden kesken
meidän kanssamme... Kas niin, mene...
Jos Tistet Védène kerran oli tyytyväinen lähtiessään suuresta
salista, ei minun tarvitse kertoa teille, miten kiihkeästi hän
odotti seuraavan päivän juhlamenoja. Palatsissa oli sentään eräs
toinen, joka oli vielä onnellisempi ja vielä kiihkeämpi odottaessaan
kuin hän: nimittäin muuli. Védènen tulosta huomiseen iltakirkkoon
asti ei tuo hirveä peto lakannut appamasta vatsaansa kauroja ja
harjoittamasta seinään potkimista kavioillaan. Sekin varustautui
juhliin...
Niinpä seuraavana päivänä, kun iltamessu oli päättynyt, ilmestyi
Tistet Védène paavin linnan pihalle. Koko ylhäinen papisto oli
saapuvilla, kardinaalit punaisissa viitoissaan, virkojen kuuluttaja
("paholaisen asianajaja") mustassa sametissa, luostarin apotit,
pikku mitrat päässä, Saint-Agricon kirkon esimiehet, sinipunerviin
puetut kuorikoulun jäsenet sekä alempi papisto, paavin sotamiehet
juhla-asussaan, kolme katumusveljeskuntaa, Ventoux-vuoren villin
näköisiä erakkoja ja pieniä kuoripoikia, jotka tulevat jäljestäpäin
kantaen pientä kelloa, ruoskijaveljeksiä, jotka ovat alastomia
aina vyötäisiin asti, punakkanaamaisia kirkonpalvelijoita
tuomarinviitoissa ynnä muita, ynnä muita, aina pyhän veden
pirskottajiin, kynttilän sytyttäjiin ja sammuttajiin asti... ei
puuttunut heistä yhtään sielua... Se oli juhlallinen ja kaunis
vihkimyssaatto! Kellonsoittoa, raketinpauketta, auringonpaistetta,
soittoa ja lakkaamatonta rummunpärinää, joka houkutteli väkeä
tanssimaan alhaalla Avignonin sillalla...
Kun Védène astui tämän seurueen keskelle, herättivät hänen ryhdikäs
esiintymisensä ja kauniit kasvonsa ihastuksen hyminän pitkin rivejä.
Hän oli provencelaisen ylimyksen näköinen, mutta hänen vaalea pitkä
tukkansa kiertyi alhaalta kiharoille, ja pehmeä untuvaparta oli
kuin hienoa rippunutta metallijauhoa hänen isänsä, kultasepän,
kaiverruspöydältä. Huhu kertoi, että tuossa vaaleassa parrassa muka
olisivat joskus leikkineet kuningatar Johannan hienot sormet; ja sire
Védènella todella olikin tuo miehen ylpeä asento ja kauas harhaileva
katse, jommoista kuningattaret ovat aina rakastaneet... Sinä päivänä
hän oli, kunnioittaakseen omaa kansaansa, vaihtanut napolilaisen
pukunsa takkiin, joka oli provencelaiseen tapaan reunustettu
ruusunpunaisella nauhalla, ja hänen hatussaan häilyi camarguelaisen
iibislinnun mahtava sulka.
Heti paikalle saavuttuansa tervehti ylimmäinen sinappimestari
läsnäolevia kohteliaasti ja suuntasi askelensa korkeata palatsin
porraspengermää kohti, jossa paavi odotti häntä jättääkseen hänelle
arvomerkit: lusikan keltaisesta puksipuusta ja sahraminvärisen puvun.
Muuli seisoi alhaalla portaiden edessä satuloituna ja valmiina
lähtemään viinitarhaan... Kun Tistet Védène meni sen ohitse, oli
hänen suupielissään mairea hymy ja hän seisahtui taputtaakseen
pari kolme kertaa ystävällisesti ja hellästi sen selkää vilkaisten
syrjäsilmällä, näkikö paavi sen. Hetki oli otollinen... Muuli hypähti
koholle:
-- Ähäh! seis, riiviö! Tuossa on sinulle seitsemän vuotta talletettu
muistinmarja!
Ja hän antoi tälle kaviostaan potkun, niin julman potkun, että
pölähdys siitä näkyi aina Pamplonaan asti, tuommoinen harmaa
pölypilvi, jossa iibislinnun sulka lenteli; siinä oli kaikki, mitä
jäi jäljelle onnettomasta Tistet Védènesta!...
Muulin kavioniskut eivät tavallisesti ole niin musertavia; mutta
tämä nyt olikin paavin muuli; ja ajatelkaahan sitten, että se oli
hautonut sitä mielessään seitsemän vuotta... Aikakirjoissa ei ole sen
kuuluisampaa esimerkkiä papillisesta pitkävihaisuudesta.