Kun myllyltäni laskeudutaan kylään, on kuljettava erään talon
ohi, joka on rakennettu tien viereen avaran pihan perälle
micocoulier-puiden siimekseen. Se on oikea provencelainen maalaistalo
punaisine tiilikattoineen, laajoine, ruskeine etusivuineen ja
säännöttömästi ryhmiteltyine ikkuna-aukkoineen, viiri yläaitan
katolla, väkipyörä jyväsäkkien nostamista varten ja siellä täällä
jokin ruskea heinätukko, joka pistää näkyviin...
Miksi tämä talo oli erityisesti jäänyt mieleeni? Miksi sen suljettu
portti sai sydämeni kouristumaan? En olisi osannut sitä selittää,
ja kuitenkin tämä asunto kammotti minua. Sen ympärillä oli liian
hiljaista... Jos milloin kulki sen ohi, eivät koirat haukkuneet
ja helmikanat juoksivat pakoon kaakattamatta... Sisällä ei
hiiskahdustakaan! Ei mitään, ei edes muulin kellon kilahdusta. Ellei
olisi ollut valkoisia uutimia ikkunoissa ja ellei olisi noussut savua
piipusta, olisi luullut, ettei talossa ole elävää sielua.
Eilen olin keskipäivän tienoissa tulossa kylästä ja kuljin pitkin
rakennuksen seinäviertä micocoulier-puiden varjossa. Tiellä talon
edessä hääri hiljaisia renkejä asetellen heinäkuormaa rattaille.
Portti oli jäänyt auki. Vilkasin siitä sisään ohikulkiessani ja näin
pihan perällä suurella paadella istuvan kookkaan harmaahapsisen ukon,
kädet silmillä ja pää kyynärvarsien varassa, yllään takki, joka oli
hänelle liian lyhyt, ja repaleiset housut. Pysähdyin. Eräs miehistä
sanoi minulle kuiskaten:
-- Hst! se on isäntä... Tuollainen hän on ollut aina siitä päivästä
saakka, jolloin hänen pojallensa kävi onnettomasti.
Samassa eräs nainen ja pieni mustapukuinen poika kulkivat ohitsemme,
suuret kultareunaiset rukouskirjat käsissä, ja he astuivat sisälle
taloon.
Mies jatkoi:
-- ... Emäntämme, joka nuoremman poikansa kanssa palaa messusta. He
käyvät kirkossa joka päivä sen jälkeen kun heidän toinen poikansa
lopetti itsensä. Voi, hyvä herra, sitä epätoivoa ja sitä tuskaa! Isä
käy yhä vielä vainajan vaatteissa; on mahdoton saada häntä niistä
luopumaan... Hei! Noh! elukka!
Rattaat nytkähtelivät lähtiessään liikkeelle. Minä halusin kuulla
asiasta enemmän ja pyrin istumaan ajajan viereen heinäkuormalle, ja
siellä ylhäällä sain kuulla tämän surullisen tarinan alusta loppuun.
* * * * *
Hänen nimensä oli Jan. Komea parikymmenvuotias maalaisnuorukainen,
siivo kuin tyttö, rehti ja avokatseinen. Hän oli hyvin kaunis, ja
sen vuoksi katselivat kaikki naiset häntä, mutta hänellä ei ollut
heistä mielessään muita kuin yksi ainoa -- pieni arlesilaisimpi,
pelkkää samettia ja pitsejä, jonka hän oli kerran tavannut Arlesin
kilparadalla. -- Kotona ei alussa katseltu tätä suhdetta suopein
silmin. Tyttöä pidettiin keimailijana, eivätkä hänen vanhempansa
olleet paikkakuntalaisia. Mutta Jan tahtoi arlesittarensa kaikin
mokomin. Hän sanoi:
-- Minä kuolen, jollen saa häntä.
Ei auttanut muu kuin suostua siihen. Heidän häänsä päätettiin pitää
elonkorjuun jälkeen.
Silloin tapahtui, että perhe eräänä sunnuntai-iltana parhaillaan
lopetteli päivällistänsä talon pihalla. Se oli melkein kuin
hääateria. Morsian tosin ei ollut saapuvilla, mutta hänen kunniakseen
juotiin maljoja koko ajan. Saapuupa silloin muuan mies portille ja
pyytää vapisevalla äänellä saada puhutella isäntä Estèveä kahden
kesken. Estève nousee ja menee maantielle.
-- Isäntä, sanoo mies hänelle, -- te olette aikeissa naittaa
poikanne petturille, joka on ollut minun rakastajattareni kaksi
vuotta. Väitteeni voin näyttää toteen: tässä ovat kirjeet!... Hänen
vanhempansa tietävät kaikki ja ovat luvanneet hänet minulle, mutta
siitä lähtien, kun poikanne on ruvennut häntä seurailemaan, eivät he
eikä tyttö itse tahdo enää tietää mitään minusta... Olisin kuitenkin
luullut, ettei hän sen jälkeen, mitä meidän välillämme on tapahtunut,
enää voisi tulla toisen vaimoksi.
-- Hyvä on, sanoo isäntä Estève silmäiltyään läpi kirjeet, -- tulkaa
sisään juomaan lasi muskatviiniä.
-- Kiitoksia! vastaa mies, -- minulla on suurempi suru kuin jano.
Ja hän menee matkoihinsa.
Isä tulee takaisin järkähtämättömän tyynenä, istuutuu pöytään
entiselle paikallensa, ja ruokailua jatketaan iloisesti.
Iltasella läksi isäntä Estève yhdessä poikansa kanssa kävelemään
kedoille. He viipyivät siellä kauan, ja kun he palasivat, oli äiti
vielä heitä odottamassa.
-- Vaimoni, sanoi isäntä vieden poikansa hänen luokseen, -- syleile
häntä! Hän on onneton...
* * * * *
Jan ei puhunut sen koommin arlesittaresta mitään. Kuitenkin hän
rakasti häntä yhä, ja enemmän kuin koskaan ennen, sitten kun hänelle
oli kerrottu tytön juosseen toisen syliin. Hän oli vain liian ylpeä
virkkaakseen mitään; se se veikin hänet kuolemaan, poika paran!...
Välistä hän istui päivät päästään itsekseen jossakin nurkassa
paikaltaan hievahtamatta. Toisin päivin hän taas iski kuin vimmattu
työhön käsiksi ja raatoi yksinään kuin kymmenen päivätyöläistä.
Illan tullen hän läksi kävelemään Arlesiin vievää maantietä ja kulki
kulkemistaan, kunnes näki kaupungin suippojen kellotornien kohoavan
eteensä läntisellä taivaanrannalla. Silloin hän kääntyi takaisin.
Sen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt.
Nähdessään hänet sellaisena, aina ypöyksin ja surullisena, ei
kotiväki enää tiennyt mitä tehdä. Pelättiin jo onnettomuutta.
Kerran ruokapöydässä sanoi hänen äitinsä hänelle katsellen häntä
kyynelsilmin:
-- Kuulehan Jan, jos sinä niin välttämättömästi tahdot hänet
omaksesi, niin kyllä me annamme hänet sinulle...
Isä painoi päänsä alas punastuen häpeästä.
Jan teki epäävän liikkeen ja meni ulos.
Siitä päivästä alkaen hänen käytöksensä muuttui ja hän teeskenteli
aina olevansa iloinen rauhoittaakseen vanhempiansa. Hän kävi taas
tanssiaisissa, kapakoissa ja paimenjuhlissa. Hän se johti farandolea
Fonvieillenkin juhlilla.
Isä sanoi: "Hän on parantunut." Mutta äidillä oli yhä omat
epäilyksensä ja hän vartioi poikaansa entistä enemmän... Jan
nukkui nuoremman veljensä kanssa ihan lähellä silkkitoukkien
viljelyshuonetta; eukko parka antoi sijata itsellensä vuoteen heidän
kamarinsa viereen. Silkkimadot muka voisivat tarvita häntä yöllä.
Tuli sitten pyhän Eligiuksen, maanviljelijäin suojeluspyhimyksen
juhla.
Talossa oli ilo ylimmillään. Kestitystä riitti kaikille ja virtanaan
valui makeata viiniä. Raketit räiskyivät, tulipaukut lentelivät
korkealle ilmaan ja pihapuut olivat täynnä kirjavia lyhtyjä...
Eläköön pyhä Eligius! Tanssittiin farandolea ihan nääntymykseen asti.
Nuorempi veli poltti vahingossa uuden puseronsa... Jankin näytti
tyytyväiseltä. Hän pyysi äitiänsä tanssiin, eukko parka ihan itki
siitä ilosta.
Puoliyön aikana mentiin levolle. Kaikilla olikin unen tarvis. Jania
vain ei nukuttanut. Nuorempi veli kertoi myöhemmin, että Jan oli
itkeä nyyhkyttänyt koko yön. Hän oli niin rikkirevitty, senhän
ymmärrätte...
Seuraavana aamuna päivän koittaessa kuuli äiti jonkun juosta
hipsuttavan huoneensa läpi. Paha aavistus valtasi hänet:
-- Jan, sinäkö se olet?
Jan ei vastaa; hän on jo portailla. Äiti hypähtää kiireesti ylös:
-- Jan, minne sinä menet?
Hän nousee ullakolle, äiti perästä:
-- Poika, taivaan nimessä!
Jan sulkee oven ja työntää salvan eteen.
-- Jan, oma Jan-poikani, vastaa minulle, mitä aiot tehdä?
Äiti hapuilee lukkoa vanhoilla, vapisevilla käsillään. Ikkuna
aukenee, kuuluu raskas muksahdus, kun ruumis putoaa kivetylle
pihalle, siinä kaikki...
Hän ajatteli, tuo poika parka: "Minä rakastan häntä liiaksi. Minä
menehdyn..." Oi, miten kurjia raukkoja me olemme! Ja kuitenkin tuntuu
hiukan liian kovalta, ettei ylenkatsekaan voi tappaa rakkautta!...
Sinä aamuna ihmettelivät kyläläiset, että mikä mahtoi huutaa niin
haikeasti alhaalla Estèven talon kohdalla.
Se oli äiti, joka vaikeroi pihalla yöllisestä kasteesta ja verestä
kostean paaden ääressä, puolialastomana, puristaen vasten rintaansa
kuolleen poikansa ruumista.