Siihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi
usein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää
sielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin
ja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko
ohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun
piemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat
yksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat
kadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä
uutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin
itseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä
kuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin
rinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme
pystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä
tiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi
eteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset,
kihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili
isäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä
main kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni
välinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja
iltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos
joku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan
oli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen
aikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä
olin elämässäni nähnyt.
Sattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että
tämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni:
"Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt"; sitten puolenpäivän tienoissa
nousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt
kulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas
vihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa.
Silloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden
rapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin
tiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta
kuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja
ei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli...
arvatkaapas kuka!... talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa
persoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä
punoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen
myrsky oli vielä raitistanut.
Pieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan
mennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän
laskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi,
että oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet
tuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä
koristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut
hänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä
ja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät
väsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä
koskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät
laitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle,
kulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista,
aina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä... Ja nyt hän oli tuossa
edessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä
saattoi panna pyörälle miehen mielen?
Vedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti
ympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi
päässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen
nurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle
levitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu
seinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti
häntä.
-- Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin
ikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?...
Mieleni teki vastata: "Teitä, jalo neiti", eikä se olisi ollutkaan
valhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.
Luulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti
saattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:
-- Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?... Se
on varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella,
joka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle...
Mutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar,
pää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän
kiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä
minun luonani kuin unennäöltä.
-- Jää hyvästi, paimen!
-- Herran haltuun, neiti!
Ja samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.
Kun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin
kuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen
toisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin
niitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa,
uskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani
haihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja
kun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan,
kuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan,
mutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta
ja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki
paisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä
hukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta
oli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta
takaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin
löytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani
yksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko
viettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten
levottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä
minkä osasin:
-- Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti... Vain hetkinen
kärsivällisyyttä.
Viritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata
jalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa
kahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta
tuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja
nähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin
vähällä heltyä itkuun minäkin.
Sillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla
näkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä
ilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään
levolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden,
kauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin
ulkopuolelle oven eteen... Taivas on todistajani, ettei mielessäni
herännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti
suonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että
tuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana
katseli häntä -- että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani
uskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin
kaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän
syvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti... Äkkiä avautui
tarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat
määkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta.
Hän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen
vuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta,
ja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette
joskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte,
että siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden
porina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä.
Kaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu
kuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin
kuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat
vain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin.
Se pelottaa, jos ei ole siihen tottunut... Niinpä Stéphanettemmekin
värisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin
risahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta,
joka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme.
Samassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan,
ikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi
vetänyt luoksensa tulen taivaalta.
-- Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.
-- Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.
Hänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen.
Sitten hän sanoi minulle:
-- Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?
-- Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä
ja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin
alankoseutujen asukkaat.
Hän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä
vuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.
-- Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan
nähnyt niin paljon tähtiä... Tiedätkö niiden nimet, paimen?
-- Tottahan toki, neiti... Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä
on Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan
Espanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen
tietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja
vastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden
neljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden
etupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä
on Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää
ikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita
hyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa... Jonkin matkaa alempana näette
Haravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä
kellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa
siihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.
Vielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan
Milanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät
paimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme
pyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden
luokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja
valitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan
kupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja
saavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka
oli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui
ja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi
sanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi...
Mutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme,
Paimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme
laumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin.
Me sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka
rientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen
kanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.
-- Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?
-- Tietysti, neiti.
Mutta kun aloin selittää hänelle, millaiset olivat tähtien häät,
tunsin että jotakin raitista ja hienoa painui hiljaa olkapäätäni
vasten. Hänen uninen päänsä se nojasi minuun, ja nauhat ja pitsit ja
aaltoilevat hiukset synnyttivät hiljaisen hurmaavan kahinan. Hän jäi
lepäämään siinä asennossa liikahtamatta aina siihen asti, kun tähdet
taivaalla kalpenivat ja sammuivat nousevan päivän sarastaessa. Minä
katselin häntä, kun hän nukkui siinä, ja tunsin sydämeni pohjassa
vähän levottomuutta, mutta minua suojeli pyhä, lempeä yö, joka ei
ole herättänyt minussa koskaan muuta kuin kauniita ajatuksia. Päämme
päällä jatkoivat tähdet hiljaista kiertokulkuansa, ikään kuin suuri,
tottelevainen lauma; ja tuokion ajan minä uneksuin, kuinka yksi
noista tähdistä, kaikista hienoin ja kaikista loistavin, oli eksynyt
polultaan ja vaipunut olkapäätäni vasten levähtämään...