Francet Mamaï, vanha huilunsoittaja, joka tuon tuostakin käy luonani
iltaa istumassa, kertoi minulle tässä eräänä iltana, maistellessamme
makeata viiniä, pienen kylänäytelmän, jonka todistajana myllyni on
ollut noin parisenkymmentä vuotta sitten. Tuon kunnon miehen kertomus
liikutti minua, ja koetanpa jutella sen teille semmoisena kuin sen
itse kuulin.
Kuvitelkaa siis hetkiseksi mielessänne, rakkaat lukijani, istuvanne
suloisesti höyryävän viinimaljan ääressä ja kuulevänne, kun vanha
huilunsoittaja puhuu.
-- Tämä meidän seutu ei ole aina ollut yhtä autio ja maineeton kuin
nyt... Ennen aikaan oli täällä vilkas myllyliike, ja ylt'ympäri
kymmenen peninkulman alalta tuotiin kaikista taloista vilja tänne
jauhettavaksi... Ympäri kylää oli kukkuloilla tuhkatiheässä
tuulimyllyjä. Oikealla ja vasemmalla näkyi yli mäntymetsän vain
pelkkiä myllynsiipiä, jotka luodetuuli pani pyörimään, pieniä aaseja
kulki virtanaan ylös ja alas pitkin teitä kantaen jyväsäkkejä; ja
kaiken viikkoa oli hauska kuulla, kuinka siellä kukkuloilla piiskat
läjähtelivät, purjekangas myllynsiivissä lepatti ja myllymiehet
huusivat ja hoilasivat komentaen juhtiansa tielle... Sunnuntaisin
mentiin suurin joukoin myllymäelle, jossa myllärit tarjosivat meille
muskatviiniä. Myllärinvaimot olivat kauniita kuin kuningattaret,
kaulassa pitsillä reunustettu liina ja kultainen risti. Minä taas
toin mukanani huilun, ja myöhään yöhön asti siellä tanssittiin
farandolea, provencelaista kansantanssia. Nähkääs, niin toivat nuo
myllyt iloa ja rikkautta koko paikkakunnallemme.
Kaikeksi onnettomuudeksi pisti muutamien pariisilaisten päähän
rakentaa höyrymylly Tarasconiin vievän tien varrelle. Uutuushan
aina viehättää. Kansa alkoi vähitellen tottua viemään viljansa
höyrymyllyyn, ja tuulimyllyt jäivät seisomaan, raukat. Jonkin aikaa
ne kyllä koettivat ponnistella vastaan, mutta höyry vei voiton,
ja niiden täytyi valitettavasti toisen toisensa perästä panna
myllynsä seisomaan... Pieniä aasejakaan ei enää näkynyt tiellä...
Kauniiden myllärinvaimojen täytyi myydä kultaiset ristinsä... Loppui
muskatviini, taukosi tanssi!... Luodetuuli puhalsi kuin ennenkin,
mutta siivet eivät liikahtaneetkaan... kunnes kunta sitten eräänä
päivänä käski repiä maahan kaikki nuo vanhat hökkelit ja istuttaa
viiniköynnöksiä ja oliivipuita niiden paikalle.
Yksi ainoa mylly oli kuitenkin pysynyt pystyssä keskellä tätä
hävitystä, ja se pyöri edelleenkin rohkeasti kukkulallaan höyrymyllyn
omista jäin kiusaksi. Se oli mestari Cornillen mylly, juuri tämä
sama, jossa me nyt iltaa istumme.
* * * * *
Mestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä
vuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen
ammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein
vimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen
yllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne
aikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. "Pysykää
niistä erillänne", sanoi hän; "ne konnat tahtovat tehdä leipää
höyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä
teen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän
Jumalan henkäyksiä..." Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa
tuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.
Raivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin
niin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä
Vivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa
kuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi
ansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa
ihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä.
Ja kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut
tätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa
kuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan
työssä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja
katsella häntä kyynelsilmin...
Kylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta
lähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut
hänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta
taloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille,
joita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin,
että niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli
aina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja
kuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä
ja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä... Me toiset vanhukset ihan
häpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan
kirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei
uskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan
ovensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.
Mestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein
saada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa
hänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet
lakkaamatta kuten ennenkin... Iltasella nähtiin vanhan myllärin
astelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka
selkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.
-- Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, --
yhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?
-- Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. -- Jumalan kiitos,
että vielä riittää työtä.
Mutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon
työtä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: "Hiljaa!
Minä jauhatan viljaa maastavientiä varten..." Eikä häneltä saanut
urkituksi sen parempaa selkoa.
Ei tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä
myllyyn.
Ei edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä...
Ohikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet
aina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri
laiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti
ohikulkijoita.
Kaikki se tuntui hyvin salaperäiseltä ja synnytti paljon juoruja
kylillä. Kukin selitti omalla tavallaan mestari Cornillen
salaisuuden, mutta yleisesti huhuttiin, että myllyssä muka oli
useampia säkillisiä kultaa kuin jauhoja.
* * * * *
Lopulta kaikki kuitenkin selvisi. Se kävi näin:
Minun oli tapana soitella huilua nuorison tanssihuveissa. Kerran
semmoisessa tilaisuudessa huomasin, että vanhin poikani ja pikku
Vivette olivat rakastuneet toisiinsa. Itsessään ei minulla ollut
mitään sitä vastaan, sillä kaikesta huolimatta pidettiin Cornillen
nimeä suuresssa kunniassa, ja olisinpa lisäksi mielelläni suonut
näkeväni tuon pienen sievän Vivette-sirkkusen sipsuttelevan emäntänä
talossani. Mutta kun rakastuneilla oli tilaisuus oleskella usein
yhdessä, tahdoin minä, mahdollisia seurauksia peläten, järjestää
asiat heti kuntoon, ja nousin sen vuoksi myllymäelle puhuakseni siitä
pari sanaa vanhan isoisän kanssa... Mutta olisittepa nähneet, millä
tavoin se vanha noita otti minut vastaan! Mahdotonta oli saada hänet
avaamaan ovea. Esitin hänelle asiani parhaani mukaan avaimen reiästä;
ja kaiken aikaa puhuessani sähisi se kirottu kissan rankelo kuin
paholainen pääni päällä.
Ukko ei antanut minun edes puhua loppuun, ennen kuin huusi minulle
vasten naamaa, että laputtaisin kotiin soittamaan huiluani ja että
jos minulla muka on kiire naittaa poikani, niin olisi parasta
mennä etsimään sille morsian höyrymyllärin tyttärien joukosta...
Ymmärrättehän, että veri hulmahti päähäni, kun kuulin nuo ilkeät
sanat. Mutta kuitenkin olin kyllin järkevä hillitäkseni itseni; minä
jätin vanhan narrin myllyynsä ja palasin ilmoittamaan nuorille, miten
huonosti asiani oli onnistunut... Nuo lapsiraukat eivät ottaneet sitä
uskoakseen; he rukoilivat minulta kauniisti lupaa, että saisivat
mennä yhdessä myllylle puhuttelemaan isoisää... En hennonut heiltä
sitä kieltää, ja heti olivat rakastavaiset matkalla sinne.
Juuri kun he pääsivät mäelle, oli mestari Cornille lähtenyt ulos.
Ovi oli väännetty lujasti lukkoon, mutta ukko parka oli lähtiessään
unohtanut tikapuunsa ulkopuolelle, ja heti pälkähti lasten päähän
kiivetä ikkunasta sisään vilkaisemaan, mitä tuossa kuuluisassa
myllyssä oikeastaan oli...
Ihmettä ja kummaa! Myllyaitta oli typö tyhjä. Ei yhtään säkkiä, ei
yhtään vehnän jyvää, ei ollenkaan jauhontomua seinillä eikä hämähäkin
verkoissa... Ei tuntunut edes tuota jauhetun viljan hyvää lämmintä
hajua, joka tavallisesti tuntuu myllyyn astuessa. Pääakseli oli pölyn
peitossa ja suuri laiha kissa kyyrötti sen päällä...
Ala-aitta oli yhtä kurjan ja aution näköinen -- kehno vuode, muutamia
vaaterepaleita, palanen leipää porraslaudalla ja eräässä nurkassa
kolme tai neljä hajallista säkkiä, joista vuoti soraa ja kalkkijauhoa.
Sinä nyt oli mestari Cornillen salaisuus! Tuota kalkkisoraa hän oli
siis sälyttänyt aasin selkään kulkiessaan iltasilla pitkin tietä
pelastaakseen myllynsä maineen ja uskotellakseen ihmisille, että
siinä jauhetaan jauhoja... Mylly parka! Cornille parka!... Jo aikoja
sitten oli höyrymylly vienyt häneltä viimeisetkin jauhattajat. Siivet
pyörivät yhä, mutta kivet jauhoivat tyhjää.
Nuoret palasivat kyynelet silmissä kertomaan minulle, mitä olivat
nähneet. Sydämeni oli haljeta, kun kuulin sen... Hetkeäkään
viivyttelemättä riensin naapurieni luokse, kerroin heille parilla
sanalla, miten asiat olivat, ja me päätimme heti yksimielisesti
kantaa kaiken viljan, mitä meillä oli käsillä, Cornillen myllyyn.
Tuumasta toimeen. Koko kylän väki läksi liikkeelle, ja me saavuimme
kukkulalle mukanamme pitkä jono aaseja, jotka kantoivat jyväkuormia
-- oikeita jyväkuormia tällä kertaa.
Myllyn ovi oli selkoselällään... Oven edessä istui mestari Cornille
kalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin
tultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut
hänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.
-- Voi minua poloista! vaikeroi hän. -- Nyt ei minulla ole enää muuta
tekemistä kuin kuolla... Myllyni on häväisty.
Ja hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla
hyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.
Samassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme
kaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään
aikaan:
-- Hei myllyyn!... Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen
kasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi
kaikkialla maahan...
Mestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä
vanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:
-- Se on viljaa!... Herran kiitos!... Oikeata viljaa!... Antakaahan
minun katsoa sitä.
Sitten hän kääntyi meihin päin:
-- Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni
takaisin... Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.
Tahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän:
-- Ei, ei, lapsukaiseni; kaikkein ensiksi pitää minun mennä
ruokkimaan myllyäni... Ajatelkaahan, ettei sen hampaissa ole ollut
moneen aikaan mitään purtavaa!
Ja kaikkien meidän silmät kyyneltyivät nähdessämme vanhuksen häärivän
toimessaan sinne ja tänne tyhjentäen säkkejä ja valvoen kivien
pyörimistä, sillä aikaa kun siemenet musertuivat jauhoksi ja hienoa
vehnäntomua tuprusi laipioon.
Kunniaksemme tulee minun mainita, että me emme sen koommin jättäneet
vanhaa mylläriä koskaan työn puutteeseen. Mutta sitten eräänä aamuna
kuoli mestari Cornille, ja viimeisen tuulimyllymme siivet lakkasivat
halkaisemasta ilmaa, tällä kertaa ikipäiviksi... Cornillen kuoltua ei
kukaan jatkanut hänen tointansa.
Minkäpä sille mahtaa?... Kaikella on aikansa tässä maailmassa,
ja luultavasti on tuulimyllyjen aika ohitse niin kuin vanhojen
rahtilaivojen Rhône-virralla, säätyeduskunnan ja suurikukkaisten
kansallispukujen.