Tämä tapahtui sinä päivänä, jolloin minä saavuin tänne. Nousin
Beaucairen postivaunuihin, vanhoihin vaununrotteloihin, joilla ei
suoraan ajaen olisi kovinkaan pitkä kierros tehtävänä, ennen kuin
ne ehtisivät takaisin kotiin, mutta jotka viivyttelevät pitkin
tienvarsia, jotta iltasilla näyttäisi siltä kuin ne olisivat
saapuneet hyvinkin kaukaa. Meitä oli viisi henkeä etupenkillä,
lukuunottamatta ajajaa.
Ensiksi metsänvartija Camarguesta, pieni tanakka, parrakas mies,
villin näköinen, silmät veristävät ja hopeiset renkaat korvissa;
sitten kaksi beaucairelaista, leipuri ja hänen kisällinsä, molemmat
hyvin punakoita, hyvin ahdashenkisiä, mutta sivulta katsoen komeita,
kuin kaksi Vitelliuksen kuvaa roomalaisissa mitaleissa. Lopuksi
edessä ajajan vieressä mies... ei, vaan lippalakki, suunnattoman
suuri kaniininnahkainen lippalakki, joka ei virkkanut juuri mitään,
vaan katseli pitkin maantietä surullisen näköisenä.
Kaikki nämä miehet tunsivat toisensa ja juttelivat omista asioistaan
isoäänisesti ja vapaasti. Camarguen mies kertoi tulevansa Nimesistä,
johon hänet oli tutkintotuomarin käskystä haastettu käräjille,
koska hän oli lyönyt paimenta heinähangolla. Camarguelaisilla onkin
tulinen veri... Entä sitten Beaucairessa! Eivätkö beaucairelaiset
matkatoverimme olleet vähällä kuristaa toinen toisensa joutuessaan
riitaan neitsyt Mariasta? Kävi selville, että leipuri oli eräästä
seurakunnasta, joka jo aikoja sitten oli pyhitetty neitsyt
Marialle, jota provencelaiset nimittävät hyväksi emoksi ja joka
kantaa Jeesus-lasta sylissään; kisälli sitä vastoin kävi laulamassa
erään vastarakennetun kirkon kuorissa. Tämä kirkko oli pyhitetty
Neitseelliselle synnyttäjälle, tuolle ihanalle hymyilevälle kuvalle,
joka esitetään käsivarret alas riippuvina ja kädet kirkkaasti
säteillen. Siitä nousi riita. Oli hauska nähdä, miten nuo kaksi
kunnon katolilaista kohtelivat toisiaan ja toistensa madonnia:
-- Se on vielä olevinaan sievä, sinun puhdas neitseesi!
-- Mene jo... kaikkine hyvine emoinesi!
-- On taitanut pitää monta iloista hummausta, se sinun hempukkasi,
Palestiinassa!
-- Entäs sinun maammosesi sitten! Kukapa tietää, mitä kaikkea se on
tehnyt... Käypäs kysymässä pyhältä Joosefilta.
Ei olisi puuttunut muuta kuin välähteleviä puukonteriä, niin
olisi luullut olevansa Napolin satamassa, ja pelkäänpä totisesti,
että mokomat jumaluusopilliset turnajaiset olisivat siihen tapaan
päättyneetkin, ellei ajaja olisi ryhtynyt sovittamaan riitaveljiä.
-- Jättäkää jo rauhaan madonnanne, sanoi hän nauraen Beaucairen
miehille: ne ovat vain akkaväen juttuja, miesten ei maksa vaivaa
niihin sekaantua.
Sen sanottuaan hän läjäytti piiskallansa, huulillaan pieni epäilijän
hymy, joka käänsi kaikkien mielen hänen puolelleen.
* * * * *
Riita oli loppunut; mutta kerran vauhtiin päästyään tunsi leipuri
tarvetta purkaa viimeisenkin sappensa ja kääntyen onnettoman
lippalakkisen puoleen, joka istui hiljaa ja surullisena nurkassaan,
hän sanoi tälle karkean leikillisesti:
-- Entäpä sinun vaimosi, saksienteroittaja?... Missä pitäjässä hän
nykyisin oleskelee?
Luultavasti piili näissä sanoissa hyvin hullunkurinen piikki,
sillä kaikki vaunuissaolijat purskahtivat äänekkääseen nauruun...
Saksienteroittaja yksin ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaankaan.
Sen nähtyään kääntyi leipuri minuun päin:
-- Herra ei kai tunne sitä hänen vaimoansa? Se se vasta on kumma
nainen, lempo soikoon! Semmoista ei ole toista Beaucairessa.
Nauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Saksienteroittaja ei hievahtanutkaan;
hän sanoi vain hyvin hiljaa, päätänsä nostamatta:
-- Ole nyt vaiti, leipuri.
Mutta tuo lemmon leipuri ei ollut niitä miehiäkään, että olisi
aikonut vaieta, vaan sutkautteli yhä yltyen:
-- Mitä vielä! Ei siinä ole mitään surkeilemista, että toverillemme
on sattunut sellainen vaimo... Mahdotonta on hänen seurassaan
joutua hetkeksikään ikävän valtaan... Ajatelkaahan! kaunottarella,
joka heittäytyy vieraiden vietäväksi aina puolen vuoden päästä,
on palattuaan yhtä ja toista kertomista... Miten tahansa, se on
tuommoista hauskaa perhe-elämää... Kuvitelkaa mielessänne, hyvä
herra, etteivät he olleet vielä täyttä vuotta naimisissa, kun vaimo
jo yks kaks lähtee Espanjaan suklaakauppiaan mukana.
Mies jää yksin kotiin itkemään ja juomaan... Hän oli kuin hullu.
Jonkin ajan kuluttua palasi kaunotar takaisin kotimaahan Espanjan
muodin mukaan pukeutuneena, pieni helytiukuinen rumpu mukanaan. Me
sanoimme hänelle:
-- Mene piiloon; miehesi aikoo tappaa sinut.
-- Jopahan nyt; vai tappaa!... He asettuivat taas aivan sopuisasti
yhteen, ja vaimo opetti miehensä rummuttamaan baskilaista rumpua.
Syntyi uusi naurunhohotus. Nurkassaan, päätään kohottamatta, mutisi
saksienteroittaja taas:
-- Ole vaiti, leipuri.
Leipuri ei välittänyt siitä mitään, vaan jatkoi:
-- Luulette kai, hyvä herra, että kaunotar olisi Espanjasta
palattuaan pysynyt siivosti asemillaan... Vielä mitä!... Mies
oli sopinut asian niin helposti! Se antoi vaimolle intoa yrittää
uudelleen... Espanjalaisen perästä tuli eräs upseeri, sitten
Rhône-virran laivuri, sitten eräs soittoniekka, sitten... Kuka
heidät kaikki tietää!... Mutta hauskinta on se, että joka kerta
uudistuu sama komedia. Vaimo lähtee, mies itkee; vaimo palaa,
mies on hyvillään. Ja aina häneltä ryöstetään vaimo, ja aina hän
ottaa sen takaisin... Uskokaa pois, että sillä miehellä vasta on
kärsivällisyyttä! Ja totta puhuen tuo pieni saksienteroittajatar on
hiton sievä... oikea herrojen herkkupala: vilkas, sievä, hienoille
tavoille tottunut, sitä paitsi vaalea iho ja pähkinänruskeat
silmät, jotka katsovat miehiin aina hymyillen... Toden totta, herra
pariisilainen, jos satutte poikkeamaan Beaucaireen...
-- Oi! ole vaiti, leipuri, pyydän sinua... sai saksienteroittaja
parka vielä sanotuksi sydäntä vihlovalla äänellä.
Samassa seisahtuivat vaunut. Olimme saapuneet Angloresin talon
luokse. Siinä laskeutuivat molemmat beaucairelaiset alas, ja vakuutan
teille, etten heitä suinkaan estellyt... Mokoma pilkkakirves koko
leipuri! Hän oli jo talon pihalla, mutta yhä vielä kuului hänen
naurunsa.
* * * * *
Noiden miesten mentyä näytti vaunujen sisus tyhjältä. Camarguelainen
oli jätetty Arlesiin; ajaja käveli maantiellä hevostensa kupeella...
Me olimme kahden vaunuissa, saksienteroittaja ja minä, kumpikin
omassa nurkassamme äänettöminä. Oli helteinen päivä; matkatakin
nahka ihan poltti. Välistä tunsin silmieni vaipuvan umpeen ja
pääni tuntuvan raskaalta; mutta mahdotonta oli nukkua. Korvissani
soi yhä tuo "Ole vaiti, pyydän sinua", niin sydäntäsärkevästi ja
rukoilevasti... Ei hänkään, mies parka, nukkunut. Takaapäin näin
hänen suurten hartiainsa vavahtelevan, ja hänen kätensä -- tuo
yksinkertainen, pitkä, kalpea käsi vapisi istuimen selkäpuulla niin
kuin vanhan ukon käsi. Hän itki...
-- Nyt olette perillä, herra pariisilainen! huudahti minulle yhtäkkiä
ajaja; ja piiskansa varrella hän viittasi ylös vihreätä kukkulaani
kohti, jonka harjalla tuulimylly lekotti siivet levällään kuin suuri
perhonen.
Kiiruhdin laskeutumaan alas... Kulkiessani saksienteroittajan ohi
koetin katsahtaa hänen lippalakkinsa alle; olisin halunnut nähdä
hänen kasvonpiirteensä ennen lähtöäni. Ikään kuin olisi arvannut
ajatukseni, kohotti tuo onneton yhtäkkiä päänsä ja kiinnittäen
katseensa minuun lausui soinnuttomalla äänellä:
-- Katsokaa vain tarkasti minua, ystäväni, ja jos jonakin päivänä
kuulette, että Beaucairessa on tapahtunut onnettomuus, niin voitte
sanoa tuntevanne sen, joka on antanut iskun.
Hänen olemuksensa oli sammunut ja surullinen, ja hänen pienet
silmänsä ikään kuin lakastuneet. Niissä oli kyyneleitä, mutta äänessä
soi vihaa. Viha, se onkin heikkojen suuttumusta!... Jos minä olisin
saksienteroittajan vaimo, niin olisinpa varuillani.