Runoilija, herra Pierre Gringoirelle, Pariisiin.
[Pierre Gringoire, jonka Daudet asettaa tässä esimerkiksi
runoilijasta, joka suuresta köyhyydestään huolimatta tahtoo säilyttää
vapautensa, oli verraten vähäpätöinen ranskalainen runoilija uuden
ajan alussa. Hänen tiedetään syntyneen vuosien 1480 ja 1485 välillä,
elelleen näyttelijänä Pariisissa ja kuolleen vuoden 1544 jälkeen.
Hänen nimensä on tullut kuuluisaksi varsinkin Victor Hugon romaanin
"Notre-Dame de Paris" kautta, jonka päähenkilöitä on runoilija
Gringoire. Suom. muist.]
Sinä pysyt aina entiselläsi, Gringoire-raukkani!
Kuinka! Sinulle tarjotaan apu toimittajan virka kunnollisessa
Pariisin lehdessä, ja sinulla on otsaa kieltäytyä siitä... Mutta
tarkastelepa tienoitasi, poikaparka! Katso tuota reikäistä nuttuasi,
loppuunkuluneita housujasi ja laihoja kasvojasi, jotka ääneensä
valittavat nälkää. Kas, siihen on nyt vienyt sinun intohimoinen
rakkautesi kauniita sointuja kohtaan! Kas, siinä on sinulle palkka
kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksestasi herra Apollon
hovissa... Eikö sinua jo vihdoinkin ala hävettää?
Rupea siis aputoimittajaksi, houkkio; rupea aputoimittajaksi! Sinä
ansaitset siitä kauniita kultakolikolta, saat syödä Brébantin
ravintolassa ja voit esiintyä ensi-iltoina uusi töyhtö hatussasi...
Etkö? Et halua?... Tahdot muka ennemmin jäädä elämään vapaana mielesi
mukaan loppuun asti... Hyvä, kuuntelepa tuokio kertomusta herra
Seguinin vuohesta, niin saat nähdä, mitä maksaa halu elää vapaasti.
* * * * *
Herra Seguinillä eivät vuohet ottaneet koskaan oikein menestyäkseen.
Hän menetti ne kaikki samalla tavoin: jonakin kauniina aamuna ne
katkaisivat nuoransa, pakenivat vuoristoon ja joutuivat siellä suden
suuhun. Eivät isännän hyväilyt, ei suden pelko, ei mikään voinut
niitä pidättää. Ne näyttivät olevan itsenäisiä vuohia, jotka pyrkivät
Luojan suureen luontoon ja vapauteen hinnalla millä hyvänsä.
Kunnon herra Seguin, joka ei käsittänyt ollenkaan näiden tyhmien
eläinten luonnetta, oli aivan ymmällään. Hän sanoi:
-- Kaikki on mennyttä; vuohille tulee ikävä minun hoidossani, niitä
ei jää minulle yhtään ainoata.
Kuitenkaan hän ei lannistunut, vaan hukattuaan kuusi vuohta samalla
tavoin osti seitsemännen. Mutta tällä kertaa hän piti varansa ja otti
aivan nuoren, jotta se paremmin tottuisi elämään hänen luonaan.
Ah, Gringoire, miten kaunis oli tuo herra Seguinin pikku vuohi!
Miten kauniit olivat sen lempeät silmät, sen kankea parrantupsu,
sen mustankiiltävät sorkat, sen koukerosarvet ja sen pitkä valkea
villa, joka suojeli sitä kuin väljä sadetakki. Se oli melkein yhtä
hurmaava kuin Esméraldan kili -- muistathan, Gringoire? -- ja sitten
niin herkkä oppimaan ja hyväilynhaluinen, että antoi lypsää itsensä
liikahtamatta ja pistämättä jalkaansa kiuluun; oikea kullannuppu
vuohekseen...
Herra Seguinin talon takana oli orapihlajilla aidattu haka. Siihen
hän nyt laski uuden hoidokkinsa. Hän kiinnitti sen paaluun niityn
kauneimmalle kohdalle, jätti sille nuoraa hyvin pitkälti ja pistäytyi
tuon tuostakin katsomassa, oliko sen hyvä olla. Vuohi viihtyikin
mainiosti ja syödä jältti ruohoa niin sydämensä pohjasta, että herra
Seguin oli aivan ihastuksissaan.
-- Vihdoinkin, ajatteli mies parka, -- olen löytänyt yhden, joka ei
ikävöi hoidossani!
Mutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.
* * * * *
Eräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:
-- Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa
hyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta,
joka kuristaa kaulaa!... Aasille tai härälle saattaa olla onnea
yltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!... Mutta
vuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.
Siitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta.
Hänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata
nähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä
vuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti...
Herra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin,
mutta hän ei tiennyt mitä... Kun hän eräänä aamuna oli saanut
sen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla
kielimurteellaan:
-- Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa
minun mennä vuoristoon.
-- Herra varjelkoon!... Sinäkin! huudahti herra Seguin
hämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän
istuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:
-- Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!
Ja valkovuohi vastasi:
-- Niin, herra Seguin.
-- Puuttuuko sinulta sitten ruohoa täällä?
-- Ei suinkaan, herra Seguin.
-- Kenties on nuorasi liian lyhyellä; tahdotko, että panen sen
pitemmälle?
-- Ei maksa vaivaa, herra Seguin.
-- Mitä sinulta sitten puuttuu, mitä siis tahdot?
-- Tahdon mennä vuoristoon, herra Seguin.
-- Mutta sinä poloinen et tiedä, että siellä on susi vuoristossa...
Mitäpä teet, jos se tulee vastaasi?
-- Pusken sitä sarvillani, herra Seguin.
-- Susi välittää vähät sarvistasi. On se syönyt minulta
sarvekkaampiakin vuohia, kuin sinä olet... Muistathan vanhan
Renaude-paran, joka minulla oli viime vuonna? Oikea emävuohi, joka
oli väkevä ja äkäinen kuin pukki. Se otteli suden kanssa koko yön...
sitten aamulla susi söi sen.
-- Voi raukkaa! Voi Renaude parkaa!... Mutta ei se mitään, herra
Seguin. Laskekaa minut vuoristoon.
-- Laupias taivas!... sanoi herra Seguin; mutta minkä niille sitten
tekee, noille vuohille? Vielä yksi, joka menee minulta suden
suuhun... Mutta ei, minä pelastan sinut uhallakin, veitikka. Ja ettet
voisi katkaista nuoraasi, minä pistän sinut talliin. Sieltä et pääse
koskaan karkuun.
Näin sanottuaan herra Seguin vei vuohen pilkkosen pimeään talliin
ja lukitsi sen oven kahdella avaimen kiertäisyllä. Pahaksi onneksi
hän oli unohtanut sulkea ikkunan, ja tuskin hän oli ehtinyt kääntää
selkänsä, kun pikku vuohi jo karkasi tiehensä...
Sinua naurattaa, Gringoire?... Luulenpa, lempo soikoon, että sinä
pidät vuohien puolta tuota kunnon herra Seguiniä vastaan... Saammepa
nähdä, vieläkö sinua vähän ajan perästä naurattaa.
Kun valkoinen vuohi saapui vuoristoon, syntyi siellä yleinen ihastus.
Vanhat kuuset eivät olleet ikinä nähneet mitään niin kaunista. Hänet
otettiin vastaan kuin pieni kuningatar. Kastanjapuut kumartuivat
maahan asti hyväilläkseen häntä lehviensä päillä. Kultakinsterit
avasivat nuppunsa hänen ohikulkiessaan ja tuoksuivat niin hyvältä,
kuin suinkin voivat. Koko vuoristo juhli hänen kunniakseen.
Voit ajatella, Gringoire, miten onnellinen oli pikku vuohemme! Ei
enää nuoraa, ei enää paalua, ei mitään, joka olisi estänyt häntä
hyppelemästä ja kulkemasta laitumella mielensä mukaan... Siellä sitä
vasta oli heinää! Ihan yläpuolella sarvia, kultaseni!... Ja millaista
heinää! Mehukasta, hienoa, pykälälaitaista, tuhansia kasvilajeja
sekaisin... Se oli toki toista kuin hakamaan nurmikko! Ja kukkia
sitten!... Suuria sinikelloja, pitkäkupuisia, purppuranpunaisia
sormustinkukkia, kokonainen metsikkö villikukkia, kukkuroillaan
huumaavia mehuja!
Valkovuohi kieriskeli heinikossa humaltuneena, jalat taivasta kohti,
ja piehtaroi mullin mallin pitkin mäenrinnettä maahan varisseiden
lehtien ja kastanjapähkinöiden seassa... Sitten se yhtäkkiä ponnahti
yhdellä hyppäyksellä pystyyn. Hip ja hei! Samassa se kiiti pää
eteenpäin ojossa läpi vesakkojen ja puksipuupensaiden, milloin vuoren
nyppylälle, milloin kuilun pohjaan, ylös ja alas, sinne ja tänne...
Olisi luullut olevan kymmenen Seguinin vuohta vuoristossa.
Sillä valkovuohi ei pelännyt mitään.
Se hyppäsi yhdellä harppauksella suurten tulvavirtojen yli, jotka
pärskyttivät sen päälle kosteata usvaa ja vaahtoa. Sitten se meni ja
ojentautui ihan läpimärkänä jollekin tasaiselle kalliolle ja antoi
auringon kuivata itsensä... Kävellessään kerran vuorenreunaa pitkin
pensasapilan kukka hampaissaan se huomasi alhaalla, aivan alhaalla
tasangolla herra Seguinin talon ja sen takana olevan aitauksen. Se
nauratti häntä niin, että ihan kyynelet tippuivat.
-- Miten pikkarainen se on! sanoi hän; kuinka olen voinut tulla siinä
toimeen?
Pikku raukka! Kun hän huomasi seisovansa niin korkealla, hän luuli
olevansa ainakin yhtä suuri kuin koko maailma...
Se oli todellakin onnen päivä herra Seguinin vuohelle. Puolenpäivän
tienoissa, juoksennellessaan sinne ja tänne, hän joutui sattumoisin
vuorikauriiden laumaan, jotka parhaillaan ahkerasti syödä nakersivat
villiä köynnöstä. Valkeaturkkinen pikku karkulainen herätti heti
suurta huomiota. Hänelle annettiin paras paikka viiniköynnöksen
ääressä, ja kaikki nuo herrat olivat hänelle erittäin huomaavaisia...
Näyttipä myös siltä -- näin meidän kesken sanottuna, veli Gringoire
-- kuin olisi muuan nuori mustapintainen vuorikauris onnistunut
pääsemään valkovuohen suosioon. Nuo rakastuneet harhailivat
metsikössä tunnin tai kaksi, ja jos sinua haluttaa tietää,
mitä ne keskenään puhelivat, niin mene utelemaan juoruilevilta
lähteensilmiltä, jotka näkymättöminä lirisivät sammalikossa.
* * * * *
Yhtäkkiä tuuli kävi viileämmäksi. Vuoristo muuttui sinipunervaksi;
ilta oli tullut...
-- Joko nyt! virkkoi pieni vuohi ja seisahtui kovin hämmästyneenä.
Alhaalla olivat pellot peittyneet sumuun. Herra Seguinin aitaus
häämötti usvapilven takaa, pikku talosta näkyi vain katto ja vähän
savua. Hän kuunteli kotiin palaavan karjan kelloja ja tunsi mielensä
käyvän hyvin murheelliseksi... Muuan tunturihaukka hipaisi häntä
siivellään lentäessään hänen ohitsensa pesälleen. Hän vavahti...
Sitten kuului vuoristossa ulvonta:
-- Huu, huu!
Hänen mieleensä juolahti susi; päivän pitkään hän ei ollut tullut
sitä kertaakaan ajatelleeksi... Samassa kajahti torven ääni hyvin
kaukana laaksossa. Kunnon herra Seguin siellä koetteli viimeistä
keinoansa.
-- Huu, huu!... ulvoi susi.
-- Joudu kotiin, joudu kotiin!... toitotti torvi.
Valkovuohen teki mieli palata. Mutta muistaessaan paalun ja nuoran
ja haka-aitauksen hän ajatteli, ettei hän enää voisi tottua siihen
elämään ja että parasta oli sittenkin jäädä...
Torvi ei enää toitottanut...
Vuohi kuuli takanansa lehtien kahinaa. Hän kääntyi ympäri ja näki
hämärässä kaksi lyhyttä pystykorvaa ja kaksi hehkuvaa silmää... Se
oli susi.
* * * * *
Peto istui hirveän suurena, liikahtamatta hänen edessään tuijottaen
pieneen valkovuoheen ja tunnustellen jo ennakolta sen makua suussaan.
Susi ei pitänyt kiirettä, sillä se tiesi varmasti saavansa hänet
syödä. Kun vuohi käännähti häneen päin, purskahti peto ilkeään
nauruun:
-- Hahhahhaa, herra Seguinin pikku vuohi! ja hän nuoleskeli suurella
veripunaisella kielellään kuivia suupieliänsä.
Valkovuohi näki turmionsa tulleen... Muistaen mielessään kertomuksen
vanhasta Renaudesta, joka oli taistellut koko yön ja joutunut suden
suuhun aamun tultua, hän jo eräänä hetkenä ajatteli, että kenties
olisi parasta antautua heti syötäväksi. Mutta muutettuaan sitten
mieltään hän asettui puolustusasentoon, painoi päänsä alas ja
ojensi sarvensa eteenpäin, niin kuin herra Seguinin rohkean vuohen
sopikin... ei tosin siinä mielessä, että hän olisi toivonut saavansa
suden tapetuksi -- eiväthän vuohet tavallisesti saa sutta hengiltä --
vaan ainoastaan nähdäkseen, voisiko hän pitää puoliansa niin kauan
kuin Renaude...
Silloin hyökkäsi hirviö eteenpäin, ja pienet sarvet alkoivat keikkua.
Oi tuota reipasta pikkuvuohta! Miten rohkeasti se puolustautui. Yli
kymmenen kertaa -- sen vakuutan sinulle valehtelematta, Gringoire
-- se pakotti suden peräytymään hengästyneenä. Noina lyhyinä
levähdysaikoina tuo pieni herkkusuu vielä nappasi kiireesti jonkun
korren mehevästä heinikosta ja palasi sitten taas taisteluun pala
suussa... Sitä kesti kaiken yötä. Tuon tuostakin vilkaisi herra
Seguinin vuohi ylös ja näki tähtien tuikkivan kirkkaalla taivaalla ja
mietti mielessään:
-- Kunpa vain kestäisin aamunkoittoon asti.
Toinen toisensa perästä sammuivat tähdet. Valkovuohi puski kahta
kiivaammin, susi puri kahta kiivaammin... Kelmeä sarastus näkyi jo
taivaanrannalla... Kukon käheätä laulua kuului alhaalta pienestä
talonpoikaisasunnosta.
-- Vihdoinkin! virkkoi tuo eläinparka, joka vartoi vain aamunkoittoa
kuollakseen. Se ojentui maahan valkoisessa turkissaan, joka oli
kokonaan veren tahraama...
Silloin susi hyökkäsi pienen vuohen kimppuun ja söi sen.
* * * * *
Hyvästi nyt, Gringoire!
Kertomus, jonka kuulit, ei ole minun keksimäni. Jos milloin satut
tulemaan Provenceen, saat kuulla täkäläisten usein puhuvan herra
Seguinin vuohesta, joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja
sitten aamulla susi söi sen!
Ymmärräthän, Gringoire?
Ja sitten aamulla susi söi sen.