Kaniinit ne vasta olivat ihmeissään!... Tottuneina näkemään myllyn
oven jo niin kauan suljettuna ja seinien ja pihapengermän kerrassaan
nurmettuneina ne olivat lopulta alkaneet luulla koko myllärien suvun
kuolleen viimeiseen mieheen. Ja kun paikka niiden mielestä oli
hyvä, niin ne olivat ottaneet sen jonkinlaiseksi pääkortteerikseen,
sotaliikkeidensä lähtökohdaksi. Ensimmäisenä yönä täällä ollessani
oli niitä ihan valehtelematta parisenkymmentä istuutunut piiriin
pihapengermälle lämmittelemään käpäliänsä kuutamossa... Mutta heti
kun minä vain vähän raotin myllyn luukkua, huiit! koko leiri pakoon,
ja kaikki nuo pienet valkopyllyt puikkivat pensastoon häntä pystyssä.
Toivon että ne vielä palaavat takaisin.
Kovastipa hämmästyi minut nähdessään myöskin yläkerroksen asukas,
vanha synkän näköinen huuhkaja, jolla on pää kuin filosofilla ja
joka on majaillut myllyssä yli kaksikymmentä vuotta. Minä tapasin
sen yläkamarissa, liikkumattomana ja jäykkänä yöpuullaan, seinästä
karisseiden kalkkipalasten ja pudonneitten tiilien keskellä. Se
katseli minua tuokion pyöreillä silmillään; sitten se, kovasti
ällistyneenä kun ei tuntenutkaan minua, alkoi huutaa "huu, huu!"
ja rapistella vaivalloisesti siipiänsä, jotka olivat pölystä ihan
harmaina; -- noita lemmon filosofeja, jotka eivät ikinä ymmärrä
karistaa tomuja niskastaan... Mutta mitäpä tuosta! Semmoisenaankin,
silmiään räpytellen ja kasvot syvissä rypyissä tuo hiljainen
vuokralainen miellyttää minua enemmän kuin moni muu, ja olenpa
kiiruhtanut uudistamaan hänen vuokrasopimuksensa. Hän saa kuten
tähänkin asti pitää hallussaan koko myllyn yläkerroksen sekä käytävän
katon kautta; itselleni minä pidätän alakerroksessa pienen, valkeaksi
kalkitun huoneen, joka on matala ja holvikattoinen kuin luostarin
ruokasali.
* * * * *
Täältä minä teille kirjoitan, ja avoimesta ovestani helottaa
kirkkaasti aurinko.
Kaunis mäntymetsä leviää edessäni valoa säteillen aina rinteen
alareunaan asti. Taivaanrantaan piirtyvät Pikku Alppien kulmikkaat
ääriviivat... Ei hiiskahdusta... Vain silloin tällöin joku huilun
sävel, suokurpan vihellys laventelipensastossa tai muulin kellon
kilahdus maantiellä... Koko tämä ihana Provencen maisema elää vain
valosta.
Ja miksi minun pitäisi nyt muka kaivata teidän mustaa ja meluisaa
Pariisianne? Viihdynhän niin mainiosti myllyssäni! Tämä on juuri
se maailmannurkka, jota olen etsinyt, pieni lämmin sopukka, täynnä
suloisia tuoksuja, satojen peninkulmien päässä sanomalehdistä,
ajureista, pääkaupungin sumusta!... Ja miten paljon kaunista
ympärilläni! Tuskin on kahdeksan päivää siitä, kun asetuin tähän
asumaan, ja minulla on jo pää täpösen täynnä vaikutelmia ja
muistoja... Nähkääs! vast'ikään eilisiltana olin katsomassa, kun
lammaslaumat ajettiin takaisin taloon, joka on rinteen juurella,
ja vakuutan teille, etten vaihtaisi sitä näkyä kaikkiin niihin
ensi-iltoihin, joita Pariisin teatterit ovat tarjonneet teille tällä
viikolla. Päättäkääpä itse.
Ensin minun pitää kuitenkin mainita, että Provencessa on tapana ajaa
lampaat Alpeille helteiden alkaessa. Eläimet ja ihmiset viettävät
viisi kuusi kuukautta siellä ylhäällä vuoristossa asuen paljaan
taivaan alla, kahlaten heinikossa polviaan myöten; sitten ensimmäisen
syystuulen puhaltaessa laskeudutaan alas kotiin ja palataan
syöttämään elikoille vaatimattomasti noita harmaita mäenrinteitä,
missä rosmariini tuoksuu. No niin, eilisiltana palasivat paimenet
kotiin. Aamusta alkaen odotti pääovi selko selällään: navetat olivat
täynnänsä vereksiä olkia. Tuon tuostakin virkkoi aina joku: "Nyt
ne ovat Eygue-joen rannalla, nyt Paradoussa." Sitten illemmalla
kajahti yhtäkkiä kova huuto: "Tuolla ne tulevat", ja kaukana näimme
lammaslauman lähenevän keskellä hohtavaa pölypilveä. Näytti siltä
kuin olisi koko tie elänyt ja liikkunut...
Vanhat vuosikaspässit tulivat edellä, sarvet sojossa, villiytyneen
näköisinä, niiden perästä lammaskatras, emälampaat hiukan uupuneina,
vuonat pyörien kintereillä; -- punaisilla nauhanhetaleilla
koristellut muulit kantaen vastasyntyneitä vuonia koreissa,
jotka kulkiessa tuutivat edestakaisin; sitten koirat kuumuudesta
läähättäen, kieli melkein maata viistäen, ja kaksi pitkää paimenen
roikaletta, yllään karkeavillaiset punaisenruskeat viitat, jotka
ulottuivat kantapäähän asti niin kuin papin kauhtanat.
Koko tämä joukko marssii iloisesti ohitsemme ja katoaa oven
ammottavaan kitaan, kynnet kapisten kovalla tantereella kuin
rankkasade... Olisittepa olleet näkemässä, millainen melu siitä
nousi sisällä! Korkealta yöpuultaan tunsivat suuret kullanvihreät,
helakkaharjaiset riikinkukot tulijoiden parven ja ottivat heidät
vastaan hirveällä pärrytyksellä. Kanalauma, joka oli ehtinyt jo
nukahtaa, heräsi yhtäkkiä valveille. Kaikki lähtevät liikkeelle:
kyyhkyset, hanhet, kalkkunat, helmikanat. Kanatalli on kuin
hulluna; kanat torua kaakottavat keskenään uhaten valvoa koko
yön!... Saattaisipa sanoa, että joka ikinen lammas on tuonut
karvoissaan Alppien villiä tuoksua sekä tuulahduksen tuota voimakasta
vuoristoilmaa, joka humalluttaa ja panee tanssimaan.
Keskellä tätä hälinää pääsevät lampaat makuusijoillensa. Ei ole
mitään niin hurmaavaa kuin tämä kotiintulo. Vanhat jäärät joutuvat
liikutuksen valtaan nähdessään karsinansa. Emälampaat ja ne pikku
vuonat, jotka ovat syntyneet matkalla ja jotka eivät ole siis koskaan
nähneet kotikartanoa, katselevat ihmetellen ympärilleen.
Mutta vielä liikuttavampaa on nähdä koirien, noiden mainioiden
karjakoirien yhä häärivän eläinten ympärillä huomaamatta muuta
koko talossa. Turhaan saa kartanon vahti kutsua niitä kopistaan
haukkumalla; turhaan saa kaivonämpäri, täynnä raikasta vettä,
houkutella niitä luokseen; ne eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla
mitään, ennen kuin lauma on suojassa, salpa työnnettynä pienen
ristikko-oven eteen ja paimenet istuutuneet pöytään matalassa
ruokatuvassa. Vasta silloin ne suostuvat menemään koirankoppeihin,
ja siellä ne, yhä latkien keittoa kupistansa, kertovat kotona
olleille tovereilleen seikkailujansa ylhäällä vuoristossa, tuolla
mustassa maassa, jossa on susia ja suuria purppuranpunaisia
ketunsormikaskukkia, jotka ovat ääriään myöten täynnä helmeilevää
kastetta.