Olin luopunut hengellisestä säädystä. Täytyihän toki ennen kaikkea
elää. Mutta latinaa en ollut opetellut veitsien valmistusta varten
pienessä maaseutukaupungissa. Ei, minulla oli suuremmoiset tuumat.
Arenttitilamme, lehmämme, puutarhamme, kaikki tuo ei tyydyttänyt minua
enää. Rose-neiti näytti minusta vielä maalaisemmalta.
Äitini arveli, että kykyni voisi ainoastaan sellaisessa kaupungissa
kuin Parisissa kehittyä ja minä yhdyin hänen ajatukseensa. Niin teetin
parhaimmalla Langresin räätälillä itselleni puvun. Tässä uudessa
puvussa, miekka vyöllä, näytin niin komealta, etten yhtään epäillyt
menestystäni. Isä Féval antoi minulle kirjeen Puybonnen herttualle, ja
kahdentenatoista päivänä heinäkuuta 1789 otin itkien jäähyväiset,
noustakseni postivaunuun sälytettynä latinalaisilla kirjoilla,
leivoksilla, silavalla ja lähtösuudelmilla. Ensimäinen, mitä Parisista
sain nähdä, oli Faubourg saint Antoine, joka näytti minusta vielä
kurjemmalta kuin kotiseutuni kurjimmat kylät. Koko sydämestäni säälin
onnettomia, jotka asuivat siellä ja itseäni, joka olin jättänyt isäni
talon, etsiäkseni kaiken tämän kurjuuden keskeltä onnea. Mutta eräs
viinikauppias, joka matkusti kanssani, kertoi minulle, että koko
asujamisto oli äkillisestä ilosta haltioissaan kun vanha saint Antoinen
vankila Bastille revittiin. Hän oli vakuutettu, että herra Neckerin
johdolla palaisi taas kultainen aikakausi. Eräs kähertäjä, joka oli
kuunnellut puhettamme, vakuutti sitä vastoin, että Necker veisi koko
kansan turmioon, jos ei kuningas erota häntä.
"Vallankumous on suuri onnettomuus", lisäsi hän siihen. "Ei kukaan
ihminen enää käherrytä tukkaansa. Ja kansa, jolla ei ole enää yhtään
halua kähertämiseen, on alempana kuin eläin."
Mutta nyt suuttui viinikauppias.
"Ettekö te, hölmö, sitte voi käsittää, että eteenpäin pyrkivä kansa
halveksii turhamaisia hullutuksia. Ajaisin julkeutenne teistä
perinpohjaisesti, jos minulla olisi siihen aikaa. Mutta minun täytyy
mennä herra Baillyn, Parisin pormestarin luo, joka kunnioittaa minua
liiketuttavuudellaan."
Siten erosivat he. Ja minä lähdin jalan latinalaisine kirjoineni,
silavineni ja suutelomuistoineni herttua Puybonnen luo, jonka suosioon
olin sulettu. Hänen asuntonsa on kauimpana kaupungin laidassa, Rue de
Grenellen varrella. Ohikulkijat neuvoivat minulle mielellään tietä,
sillä herttua on hyvin rakastettu ja tunnettu hyväntekeväisyydestään.
Hän otti minut vastaan ystävällisesti. Puvussaan ja tavoissaan oli hän
äärimäisen yksinkertainen. Hän näytti tyytyväiseltä, kuten ihminen,
joka tekee paljo työtä, olematta siihen pakotettu.
Luettuaan isä Févalin kirjeen, sanoi hän:
"Suositus on hyvä -- mutta mitä osaatte sitte?"
Vastasin hänelle osaavani latinaa ja vähän kreikkaa, sitäpaitsi
vanhanajan historiaa, puhetaitoa ja runousoppia.
"Ne ovat kauniit tiedot", sanoi hän hymyillen. "Mutta minusta olisi
mieluisampaa, jos ymmärtäisitte vähän maanviljelystä, koneoppia,
taloustiedettä ja teollisuutta, -- Solonin lait tunnette kyllä; voin
lyödä siitä vetoa?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Hyvä. Mutta englantilaisesta hallitusmuodosta ei teillä ole mitään
tietoa. -- Mutta se ei haittaa. Olettehan vielä kyllin nuori
oppiaksenne. Otan teidät persoonalliseen palvelukseeni viidensadan
taalarin palkalla. Herra Mille, sihteerini, sanoo teille, mitä teiltä
tahdon. Näkemiin, herra Aubier..."
Lakeija vei minut herra Millen luo, joka istui suuressa, valkoisessa
huoneessa ja kirjotti. Hän antoi minulle merkin, että odottaisin. Hän
oli pieni, paksu mies, kasvoiltaan lempeä, mutta hänen silmänsä
pyörivät pelottavasti ja hän mumisi puoliääneen kolealla äänellä sanoja
sellaisia kuin: tyrannit, kahleet, helvetinkidutukset, ihminen, Roma,
orjuus, vapaus -- -- --
Pidin häntä hulluna. Mutta silloin pani hän kynän pois ja tervehti
minua ystävällisesti hymyillen.
"Hm", sanoi hän, "teitä kummastuttaa kai huoneeni? Se on yksinkertainen
kuin muinaisen roomalaisen asunto. Ei mitään koristuksia enää seinillä,
ei mitään koruesineitä enää lieden reunalla, ei mitään, joka
muistuttaisi vihatun kuninkaan aikaa, ei mitään, joka voisi loukata
vapaan ihmisen arvoa. -- Odottakaa, taasen johtui runo mieleeni. Minun
täytyy panna se pian muistiin. -- Pidättekö runoista, herra Aubier?"
Vastasin pitäväni niistä sangen paljon, arvelin, että herttuaan kai
tekisi paremman vaikutuksen, jos pitäisin Burkea suuremmassa arvossa
kuin Virgiliusta.
"Virgilius on suuri runoilija", sanoi herra Mille. "Mutta mitä tuumitte
Chenieristä? En tunne mitään kauniimpaa kuin hänen runonsa Charles IX.
Tahdon tunnustaa teille, että kokeilen murhenäytelmän alalla. Äsken,
kun te astuitte sisään, kirjotin juuri valmiiksi näytöksen, johon olen
hyvin tyytyväinen. -- Tahdon ilmaista teille murhenäytelmäni aiheen,
mutta ette saa siitä puhua. Tiedätte kyllä, mitä vähinkin varomattomuus
voi saada aikaan. -- -- Se on 'Lukretia'."
Samalla otti hän paksun vihon pöydältä ja luki: "Lukretia,
murhenäytelmä viidessä näytöksessä. Omistettu suuresti rakastetulle
Louisille, joka on Ranskalle antanut jälleen vapauden."
Hän lausui minulle noin kaksisataa säettä, sitte pysähtyi hän ja
selitti, ettei loppu ollut vielä aivan valmis!
"Herttuan pikalähetti vie minulta parhaan aikani", sanoi hän huoaten.
"Olemme yhteydessä kaikkien Englannin, Sveitsin ja Amerikan
valistuneiden henkien kanssa. Apropos, herra Aubier, teidän työnänne on
näiden kirjeiden kopioiminen ja järjestäminen. Jos tahdotte tietää,
mitä tätä nykyä työskentelemme, niin sanon sen teille heti. Laitamme
kuntoon herttuan maatilalla mallitalouden englantilaisten siirtolaisten
kanssa, joiden pitäisi tuoda meille kaikki Englannissa koetellut
parannukset. Tuotamme uuden lammaslajin Espaniasta ja lehmiä
Sveitsistä, antaaksemme ne alustalaisillemme. Kirjeenvaihdostamme
yleisistä asioista en tahdo puhua, se pidetään ankarasti salassa. Mutta
tiedätte kai, että herttua soisi mielellään tuotavan Ranskaan
englantilaisen hallitusmuodon. -- -- Mutta nyt täytyy minun jättää
teidät, herra Aubier. Menen teatteriin, siellä esitetään 'Alzire'."
Nukuin yöni hienoilla lakanoilla, mutta nukuin hyvin huonosti. Uneksin
että äitini mehiläiset surisivat Bastillen raunioiden ja herttua von
Puybonnen ympärillä, joka minulle ystävällisesti hymyillen säteili
yliluonnollista valoa. Seuraavana aamuna lähdin herra Millen luo ja
tiedustelin, oliko häntä hyvin huvittanut teatterissa. Hän kertoi
minulle, että esityksen aikana oli hän saanut selville sen, minkä
avulla Voltaire oli kiihottanut katselijain hermoja. Sitte antoi hän
minulle kopioittavaksi erään kirjeen, joka käsitteli sveitsiläisten
lehmien ostoa. Työskennellessäni sen kanssa, sanoi hän: Olen tehnyt
lyhyen runon herttuan hyväntekeväisyydestä. Hän on hyvin herkkä
sellaiselle. -- Ja säkeeni eivät luullakseni ole huonoja. Tunnetteko
Puybonnen maatilan? Ette. Se on satumaisen kaunis. Säkeeni kuvaavat sen
teille:
Oi, laakso, missä rinta rauhan saapi,
oi, metsä ikivihreä, kuin siellä
puroset lirinällään riemumieliä
linnuille säestystä soinnuttaapi!
Tää ihantola rintaan nuoreen
toi sulosoinnut eloon elvytellen
ja piirsin nymfin nimen hymyellen
varjoisen pyökin hopeaiseen kuoreen.
Puybonne siell' on herra nimeltänsä,
laupeuden he'elmät köyhät hältä niittää,
niin moni häntä siunaapi ja kiittää,
ja onni liikkuu hänen lähellänsä.
Olin jähmettynyt ihastuksesta. Langresissa en ollut kuullut mitään
tuontapaista, ja tunsin, että Parisissa on ilmassa jotain, josta ei
muualla ollut aavistustakaan.
Syötyä katselin kaupungin kuuluisimmat rakennukset. Pari vuosisataa
ovat suurimmat taiteilijat sirotelleet kykynsä aarteita tänne Seinen
rannoille.
Millainen kaupunki tämä Parisi. Herra Mille on ottanut minut mukaansa
teatteriin, missä maailman kauneimmat näyttelijät ovat panneet äänensä
ja suloutensa taiteen palvelukseen. Enemmänkin, hän on vienyt minut
Luxenbourgin puutarhaan, missä näin Raynalin ja Dussaulxin kävelevän
muinaisaikuisessa lehtokäytävässä. Oi isä Féval, mestarini, voisittepa
oppilaanne, poikanne iloon, syvään liikutukseen ottaa osaa!
Siten vietin kuuden viikon ajan ihaninta elämää. Kaikkialla ympärilläni
julistettiin kultaisen aikakauden koittoa.
Aamupäivällä kopioin herra Millen johdolla kirjeitä. Hän oli
miellyttävä toveri, aina hymyilevä ja kerkeä kuin länsituuli.
Päivällisen jälkeen luin ystävälliselle herttuallemme pari sivua
encyklopediaa. Loppupäivän olin sitte vapaa.
Eräänä iltana söin illallista herra Millen kanssa Parcheronsissa.
Ovella seisoi tyttöjä kukkakoreineen. Hatuissaan kantoivat he
kansallisvärejä. Äkkiä astui eräs luokseni, tarttui käteeni ja sanoi:
"Katsokaas, herra, tässä on ruusukimppu teille."
Punastuin enkä tiennyt mitä vastata.
Mutta herra Mille, joka ymmärsi tämänlaatuisia asioita, neuvoi minua:
"Teidän täytyy antaa kauniille tytölle kuusi sousta ja sanoa hänelle
jokin kohteliaisuus."
Tein molemmat. Kysyin sitte herra Millekä, pitikö hän tätä kukkastyttöä
kunnon ihmisenä. Hän vastasi, että niin tuskin lienee laita, mutta
täytyi olla kaikille naisille kohtelias.
Muuten kiinnyin päivä päivältä yhä enemmän herttua von Puybonneen. Hän
oli parhain ja vaatimattomin mies maailmassa. Hän luuli, ettei köyhille
oltu annettu mitään, jos hän ei itse antanut. Hän eli kuin kansan mies
ja piti rikkautta ja ylellisyyttä varkautena.
Muuten puuhaili hän yksinomaan ihmisystävällisten harrastusten keralla
ja työskenteli suurella innolla kuningasvallan uuteen muotoon
saattamiseksi. Hän oli yksi aateliston edustajia kansalliskokouksessa
ja kuului niihin, jotka uneksivat englantilaista vapautta ja joita
nimitettiin yksinvallan suosijoiksi. Ja vaikka tätä puoluetta pidettiin
hukan omana, katsoi hän hehkuvin toivein inhimillisimmän kaikista
vallankumouksista olevan toteutumaisillaan. Me otimme osaa hänen
iloonsa.
Vaikkakin oli monta syytä pelkoon, elähdytti meitä kumminkin kokonaisen
vuoden ajan tämä innostus.
Heinäkuun ensimäisenä päivänä seurasin herra Milleä Marskentälle.
Siellä nähtiin kaksisataatuhatta erisäätyisiä ihmisiä, miehiä, naisia
ja lapsia rakentamassa omin käsin alttaria, jolla heidän piti vannoa
elävänsä vapaata elämää tahi kuolla. Parturit, vedenkantajat, papit,
kapusiinimunkit, oopperalaulajattaret koristettuina kukilla ja
nauhoilla, kaikki he tonkivat yhdessä isänmaan pyhää mantua. Mikä ylevä
veljeyden esikuva! Näimme herra Sieyèsin ja herra de Beauharnaisin
vetävän yhdessä käsikärryjä, näimme isä Cérardin lapion ja kihvelin
kera ahertavan, näimme koko perheen, joka työskenteli yhdessä, isä
kaivoi, äiti mätti multaa käsikärryihin ja lapset vetivät sen pois.
Nuorin, joka oli noin nelivuotias, istui isoisän sylissä ja sopersi:
"Ah! ça ira! ça ira!"
Sitte näimme puutarhurinuorukaisten _in corpore_ kulkevan ohitse
kukilla koristetut lapiot olalla. Eri yhdistykset seurasivat heitä
soiton kaikuessa. Kirjansitojat kantoivat lippua kirjoituksella:
Kirjapaino -- -- ensimäinen vapauden lippu. Sitte seurasivat
teurastajat. Heidän lipussaan nähtiin suuri veitsi ja sen alla:
"Vapiskaa ylimykset, teurastajat tulevat!"
Tuokin näytti meistä vielä ihanalta veljeyden vertauskuvalta.
"Aubier, ystäväni, veljeni", huudahti herra Mille, "tunnen, kuinka
runollinen innostus herää minussa. Sepitän laulun, jonka omistan
teille. Kuulkaa:
"Kas, kourat töiden koventamat
Käy työhön eestä Ranskanmaan,
kas, kuinka liput hulmuavat
johdattain kansan rintamaan!
Nyt alttarilla leimuaa
pyhänä liekki lempemme,
ja kuoloon saakka puolustaa
me isänmaata vannomme."
Herra Mille lausui nämä säkeet suurella lämmöllä; hän oli pieni ja
huitoi mahtavasti, yllään amarantinvärinen takki. -- Kaikki tämä sai
huomion kääntymään häneen. Lopetettuaan runon ympäröi hänet uteliaiden
piiri. Taputettiin kiivaasti käsiä, ja hän jatkoi aivan haltioissaan:
"Oi auki silmät! Sielusi
tää juhlakuva täyttäköön!"
Mutta tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun eräs nainen suuri musta
sulkahattu päässä lensi hänen kaulaansa ja painoi hänet kiihkeästi
rintaansa vasten.
"Jumalani, kuinka kaunis", huudahti hän. "Antakaa minun teitä
syleillä!"
Eräs kapusiinimunkki, joka seisoi vierellä, nojaten leukaansa lapioon,
löi kätensä yhteen nähdessään tämän hehkuvan syleilyn. Ja nyt vetivät
nuoret isänmaanystävät hänet nauraen syleilevän naisen luo, joka
myrskyisten suosionosotusten raikuessa, sulki hänetkin syliinsä. Herra
Mille syleili minua ja minä häntä.
"Oi, ihanat säkeet", huudahti suurihattuinen nainen vielä kerran.
"Hyvä, Mille, tehän olette ilmetty Jean Baptiste."
"Oi", virkkoi herra Mille punastuen.
"Niin, ilmetty Jean Baptiste!" jatkoi nainen.
"Tepäs olette kohtelias", vastasi Mille.
"Mutta sallikaa minun, rouva Berthemet, esittää teille ystäväni Pierre
Aubier Limousinista -- lahjakas nuori mies, joka antaa vielä aihetta
puhumiseen!"
"Nuori ystäväni", sanoi rouva Berthemet ja puristi kättäni. "Hänen
pitää toki tulla meille. Tuokaa hänet kerrankin mukananne, herra Mille.
Me soittelemme joka torstai. Rakastaako hän musiikkia? Mutta mikä
kysymys! Ken ei rakasta musiikkia, hänen täytyy olla metsäläinen.
Tulkaa siis ensi torstaina, herra Aubier, tyttäreni laulaa teille
romansin."
Samassa viittasi hän nuoreen tyttöön, joka oli puettu kokonaan
valkoisiin ja tukka kammattu kreikkalaismalliin. Luulen, etten ollut
koskaan nähnyt niin kauneita vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, ja
sävähdin tummanpunaiseksi kumartaessani hänelle. Mutta hän ei näyttänyt
huomanneen hämmästystäni.
Saavuttuamme jälleen Puybonnen asuntoon sanoin herra Millelle, minkä
vaikutuksen nuori tyttö oli tehnyt minuun.
"Niinpä täytyy minun lisätä lauluuni vielä muutama värsy", sanoi hän:
"Jos sulle nuori, puhdas nainen
lemmestä syttyy palamaan,
tee ikiliitto armahainen
ja souda onnen satamaan!
Niin alttarilla isänmaamme
tehkäämme ikilupaus,
onnemme muuten jättää saamme
ja rinnan täyttää katumus."
Mutta ah! Herra Millellä ei ollut ennustamisen lahjaa, jonka
muinaisaika omistaa runoilijoille. Meidän kauniit päivämme olivat
luetut ja haaveemme olivat yhdellä iskulla häviävät. Liiton jälkeisenä
päivänä heräsi Ranska surkean rikkinäisenä. Heikko ja typerä kuningas
oli häpeällisesti pettänyt ne toiveet, jotka kansa oli häneen
asettanut.
Ruhtinaiden ja aateliston maastamuutto köyhdytti maan, katkeroitti
kansan ja nostatti sodan. Klubit hallitsivat kansalliskokousta. Kansan
viha kiihtyi yhä uhkaavammaksi.
Ja keskellä tätä yleistä eripuraisuutta oli rauha karkottunut
sydämestäni. Olin nähnyt Amélien jälleen. Minusta tuli alituinen vieras
hänen äitinsä kotiin, ei kulunut viikkoakaan, jona en olisi käynyt
kaksi, kolme kertaa hänen talossaan Rue Neuve Saint Eustachen varrella.
Hänen kerran loistavat varallisuussuhteensa oli vallankumous saanut
horjumaan, mutta voinpa sanoa, että onnettomuus lujensi ystävyyttämme
vielä enemmän. Amélie näytti minusta ihanammalta, ollessaan köyhä, ja
minä rakastin häntä. Rakkauteni oli toivoton. Mitä olin minä? Mitä olin
minä, köyhä, merkityksetön maalaisnuorukainen tämän ihanan parisittaren
rinnalla?
Ihmettelin hänen kykyään. Hän harrasti musiikkia, maalaustaidetta ja
käänsi englantilaisia romaaneja, huojentaakseen perheensä yleistä
köyhyyttä ja onnettomuutta. Samalla oli hänen käytöksessään hyvin paljo
ylpeyttä, joka minua kohtaan muuttui suloiseksi kiusanteoksi. Näin
kyllä, etten voinut liikuttaa hänen sydäntään, mutta että hän puheli
mielellään kanssani. Hänen isänsä oli krenatööriupseeri, muuten
jokseenkin merkityksetön mies. Ja rouva Berthemet, -- huolimatta hänen
myrskyisistä tavoistaan oli hän parhain rouva, jota voi ajatella. Hänen
kykyään miellyttää ei voi määritellä. -- Paitsi hänen tytärtään, en
oleskellut kenenkään muun kanssa niin mielelläni kuin hänen.
Herttuan luottamus minuun oli sillä välin suuresti kohonnut. Hän ei
antanut enää minulle kirjeitä kopioitavaksi, hän käytti minua nyt
arkaluontoisimpiin toimiin ja uskoi minulle paljo, josta herra Millellä
ei ollut aavistustakaan.
Muuten oli hän nyt kadottanut kaiken uskon ja melkeinpä rohkeudenkin.
Kuninkaan häpeällinen pako oli häneen syvästi koskenut. Siitä
huolimatta oli hän kuningasvallalle uskollinen viimeiseen saakka.
Elokuun kymmenentenä päivänä oli hän linnassa, oli melkein ihme, että
hän pääsi kansan käsistä ja voi pelastua asuntoonsa.
Keskiyöllä hän kutsutti minua. Hän oli pukeutunut erään virkamiehensä
pukuun.
"Jääkää hyvästi", sanoi hän minulle, "pakenen tästä maasta, joka on
vihkiytynyt kurjuuteen ja turmelukseen. Ylihuomenna saavun Englantiin.
Otan mukaani kolmesataa louisdoria, se on kaikki, mitä voin
omaisuudestani irti saada. Jätän suuriarvoiset tilani ja pyydän teitä
valvomaan etujani. Mille on tyhmyri, minulla ei ole ketään muuta kuin
te, jolle voin antaa luottamukseni. Tiedän, että tehtävänne tulee
olemaan vaarallinen, mutta kunnioitan teitä riittävän suuresti,
uskoakseni sen teille."
Suutelin hänen käsiään ja kostutin ne kyynelillä, se oli kaikki, mitä
voin hänelle vastata.
Kun hän oli pukunsa ja väärän passin suojelemana jättänyt Parisin,
poltin eräässä uunissa hänen talonsa paperit, jotka olisivat voineet
monen pään viedä. Seuraavina päivinä onnistui minun myydä, joskin
erittäin halpaan hintaan, hänen vaununsa, hevosensa ja talonsa ja
pelastaa täten seitsemän-, kahdeksankymmentätuhatta puntaa, jotka
lähetin hänelle. Toimitettuani tämän tehtävän, oli elämäni alituisesti
vaaran alaisena. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hirmuhallitus
alkanut. Kuolonhiljaisuus vallitsi kaduilla, kaikki kaupat olivat
suletut ja ihmiset kätkeytyivät taloihinsa ja vapisivat elämänsä ja
ystäviensä elämän tähden. Etukaupungit olivat vartioidut, ei kukaan
voinut jättää kaupunkia, jossa kauhu hallitsi. Vartioivat sotajoukot
kulkivat kaduilla. Kotitarkastukset olivat päivän keskusteluaiheena.
Huoneestani, joka oli talon ylimmässä kerroksessa, kuulin vahtivien
kansalaisten askeleet rapuilla, kuulin, kuinka he piikeillään tai
pyssynperillään sysivät ovia, ja niiden asukkaiden valitushuudot, jotka
laahattiin pois. Ja kun sansculotit olivat täyttäneet julmat
päivätyönsä menivät he erään rihkamakauppiaan puotiin joka oli asuntoni
vieressä, joivat, tanssivat ja lauloivat läpi koko yön Ça ira'ansa. En
voinut silmääkään ummistaa. Pelko teki tämän unettomuuden vieläkin
kamalammaksi. Pelkäsin, että joku palvelijoista antaisi minut ilmi ja
että minut vangittaisiin.
Siten olin alituisesti varuillani, eräs uskollinen palvelija oli
ottanut tehtäväkseen ilmoittaa minulle heti, jos ovelle koputettaisiin.
Heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle tahi nojatuoliin. Pienen
puutarhaportin avainta kannoin aina mukanani. Mutta kun sitte tulivat
ne hirmuiset syyskuun päivät, kun kuulin, että sadat vangituista
mestattiin välinpitämättömänä katselevan joukon edessä, silloin voitti
hämmästys pelon, häpesin, että olin elämääni niin tuskaisesti
varjellut.
Tästä lähtein en peljännyt enää mennä kadun yli ja kohdata
sotajoukkoja. Ja kumminkin riipuin minä elämässä. Kaikista kauhuista ja
vaaroista, jotka kestin, iloitsin salaa. Suloinen kuva säteili kaikkien
julmien kauhunnäytösten yläpuolella, jotka tapahtuivat silmieni edessä.
-- Rakastin Amélietä, ja hänen nuori kaunis muotonsa täytti aina
ajatukseni. Rakkauteni oli toivoton. Ja kuitenkin näytti minusta, kuin
en olisi hänelle aivan arvoton, koska käyttäydyin kuin mies. Kuvailin
mielessäni, että vaara, joka ympäröi minua, tekisi minut hänelle
vähintään mieltäkiinnittäväksi.
Tässä mielentilassa menin tapaamaan häntä eräänä aamuna. Kohtasin hänet
yksin. Hän puheli niin ystävällisesti kanssani, joten hän ei vielä
koskaan ollut puhunut. Samalla täyttivät kyyneleet hänen silmänsä.
Tämän nähdessäni kadotin kokonaan mielenmalttini. Heittäydyin hänen
jalkoihinsa, tartuin hänen käteensä ja itkin.
"Oi, veljeni", huudahti hän ja koetti nostaa minua jälleen pystyyn.
Minulle ei ollut tuona hetkenä täysin selvillä, mikä hirveä merkitys
sanalla veli hänen suussaan oli minulle.
"Niin, nyt on julma aika", sanoin minä. "Ihmiset ovat huonoja,
paetkaamme heitä. Onnea on vain yksinäisyydessä, ja on olemassa vielä
kaukainen saari, jossa viattomana ja kätkettynä voi elää. Menkäämme
sinne ja etsikäämme onneamme."
Minun puhuessani katsoi hän haaveksivana kaukaisuuteen, mutta en voinut
päättää, ajatteliko hän samoin kuin minä.