Ensimäinen, joka vyöllä vyötettynä astui sisään, oli Lubin. Häntä
seurasi noin kaksitoista piikeillä varustettua miestä. Hän silmäili
vuorotellen madame de Luzytä ja minua.
"Piru vieköön", huudahti hän, "mehän olemme rakastavaisen parin
karkottaneet lämpimästä pesästään. Anteeksi, kaunis rouva!"
Sitte kääntyi hän kaartilaisiin.
"Tuossa näette, hyviä tapoja löytyy enää ainoastaan sansculottien
joukossa."
Mutta huolimatta ankarista periaatteistaan, näytti pieni välikohtaus
häntä miellyttävän.
Hän istuutui vuoteelle ja tarttui kaunista ylimysnaista leukaan.
"Se on tosi", sanoi hän sitte, "tämä suu ei ole luotu yötä ja päivää
isämeitää lukemaan. Sehän olisi vahinko. -- Mutta tasavalta käy
kaikkien muiden edellä. Me etsimme petturi Planchormetia. Olen varma,
että hän on täällä. Minun täytyy saada hänet. Korkein onneni olisi, jos
voisin toimittaa hänet guillotinille."
"Etsikää toki häntä sitte!"
He etsivät kaikkien huonekalujen alta, kaapeista, pistelivät
piikeillään vuoteen alle ja koettelivat pajoneteillaan patjoja.
Lubin raapi korvallistaan ja katseli minua sivulta. Madame de Luzy
pelkäsi heidän voivan alkaa kuulustelun minun kanssani ja sanoi:
"Ystäväni, sinähän tunnet talon juuri yhtähyvin kuin minäkin, ota
avaimet ja saata herra Lubinia kaikkialle. Tiedän sinusta olevan
mieluista tehdä palvelus tälle isänmaan ystävälle."
Vein heidät kellariin, jossa he karkasivat viinipullojen kimppuun ja
tyhjensivät kaikki. Sitte sysäsi Lubin kalikalla täyden tynnyrin tapin
sisään, niin että viini lainehti kellarissa, jonka jälkeen hän antoi
lähtömerkin. Saatoin heitä puutarhaportille, jonka suljin heidän
jälkeensä ja syöksyin sitte madame de Luzyn luo, ilmottamaan hänelle,
että olimme pelastetut.
Saatuaan tämän sanoman, kumartui hän vuoteelta alas ja huusi:
"Herra Planchormet, herra Planchormet!"
Heikko huokaus oli vastaus.
"Jumalan kiitos", huudahti hän. "Herra Planchormet, olen ollut
kauheassa tuskassa teidän tähtenne. Pidin teitä jo kuolleena."
Sitte kääntyi hän minuun:
"Ystävä parkani, niin monesti on teillä ollut ilo sanoa minulle vähän
väliä rakastavanne minua. Mutta nyt ette enää tule sitä sanomaan."
Erään vapaaehtoisen muistelmia.
[Nämä muistelmat ovat pienimpiä yksityisseikkojaan myöten oikeat ja
ovat otetut eräistä muistiinpanoista 18 vuosisadalta.]
I
Olen syntynyt vuonna 1770 eräässä pienessä maaseutukaupungissa
Langresin luona. Isäni oli puoleksi kaupunkilainen, puoleksi
talonpoika, hän kävi kauppaa puukoilla ja harjotti sen ohella
hedelmäviljelystä. Hurskailta sisarilta, jotka oikeastaan opettivat
vain tyttöjä, opin lukemaan. He ottivat minut vastaan, koska olin vielä
niin pieni ja koska he olivat ystävällisissä väleissä äitini kanssa.
Myöhemmin sain latinan tunteja eräältä kaupungin papilta, joka oli
oivallinen opettaja. Kesällä istuimme yhdessä vanhojen kastanjapuiden
alla, ja abbé Lamadon selitti minulle Virgiliuksen "Georgicaa", samalla
pitäen silmällä mehiläiskennojaan.
Tunsin itseni sangen onnelliseksi, ollessani yhdessä opettajani ja Rose
neidin, hevosenkengittäjän tyttären kera enkä voinut kuvitella
kauniimpaa elämää kuin omani. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään
pysyväistä onnea.
Eräänä aamuna pisti äitini muutaman taalarin taskuuni, kapineeni olin
jo pannut matkalaukkuuni. Sitte nousi isäni hevosen selkään, otti minut
eteensä satulaan ja vei minut kouluun Langresiin.
Koko matkan ajattelin pientä huonettani, jossa syksyllä tuoksui niin
suloisesti heinille ja kuivatuille hedelmille, hedelmäpuutarhaa, jossa
isäni kanssa sunnuntaisin poimin omenia hänen itsensä istuttamista
puista, Rosea, sisariani, äitiäni, -- itseäni, jonka täytyi nyt jättää
kaikki tämä. Sydämeni kutistui kokoon ja ainoastaan vaivoin pidätin
kyyneleeni.
Kun olimme ratsastaneet viisi tuntia, saavutimme vihdoin kaupungin ja
astuimme alas erään suuren oven edessä, jonka yläpuolelta minä kammolla
luin sanan "Lukio."
Suuressa, valkeaksi kalkitussa salissa otti meidät vastaan johtaja, isä
Féval. Hän oli kauniskasvoinen, vielä nuori mies, jonka ystävällinen
hymyily minut taas rauhotti.
Rohkealla varmuudella, joka häntä ei koskaan jättänyt, viittasi isäni
minuun ja sanoi:
"Kunnianarvoisa isä, tuon teille tänne ainoan poikani. Hänen nimensä
on Pierre, kumminsa mukaan, ja Aubier on kunniallinen nimi, jonka
minä olen hänelle antanut, samoin kuin minä olen sen perinyt
isävainajaltani. Pierre on ainoa poikani, hänen äitinsä Madeleine
Oraalu on lahjottanut minulle yhden pojan ja kolme tytärtä, joita
kasvatan parhaimman kykyni mukaan. Tytärteni kohtalon jätän
toistaiseksi Jumalan ja myöhemmin heidän puolisoittensa käteen.
Sanotaan, että he ovat kauneita, enkä sitä epäilekään. Mutta kauneus on
petollinen ominaisuus, jolle ei pidä panna mitään arvoa. Jos he vaan
ovat hyviä ja kunnollisia, ovat he aina kyllin kauneita. Mitä poikaani
Pierreen tulee (samassa pani isäni kätensä niin raskaasti olalleni,
että polveni horjuivat), niin tahtoisin, että hänestä tulisi pappi.
Siihen kuuluu ennen kaikkea, että hän pelkää Jumalaa ja lukee latinaa.
Pyydän siis nöyrimmästi teitä, kunnianarvoisa isä, häntä tutkimaan
kaikessa rauhassa, mitä hän oikeastaan taitaa. Jos näette hänet
kelvolliseksi, antakaa hänen jäädä tänne. Maksan mielelläni kaikki,
mitä siihen tarvitaan. Mutta jos näette, ettei hänestä ole siksi, niin
ilmottakaa siitä minulle. Otan hänet sitte taas luokseni ja opetan
häntä tekemään veitsiä kuten isänsäkin. Sillä minä olen veitsiseppä,
palvelukseksenne, kunnianarvoisa isä."
Isä Féval lupasi tehdä kaiken, mitä häneltä toivottiin. Tämän
vakuutuksen saatuaan jätti isäni hyvästit meille molemmille. Hän oli
silloin hyvin liikutettu ja voi ainoastaan vaivoin pidättää kyyneleitä,
ponnisteli näyttääkseen ankaralta ja antoi minulle, syleillessään
minua, ankaran sysäyksen kylkeen.
Kun hän oli poissa, otti isä Féval minut mukaansa puutarhaan, joka oli
aidattu pyökkipensailla. Vaeltaessamme varjoisien puiden alla, sanoi
hän:
"_O Sylvaï dulces umbras frondaïs_!"
Tunsin vanhanaikaisesta muodosta ja runomitasta, että hän siteerasi
vanhaa Enniusta ja vastasin, että Virgilius on ylistänyt vielä
arvokkaammin varjoisten puiden ihanuutta.
Häntä näkyi tyydyttävän vastaukseni ja hän teki muutamia kysymyksiä
tutkiakseen tietojani.
"Oikein", sanoi hän sitte, "ahkeruudella, sitkeällä ahkeruudella pidät
paikkasi neljännessä luokassa. Tule nyt, tahdon esittää sinut
opettajallesi ja tovereillesi."
Ollessani isä Févalin kanssa puutarhassa, tunsin itseni rauhottuneeksi
ja lohdulliseksi. Mutta kun sitte äkkiä seisoin luokkatovereitteni
keskellä tulevan opettajani edessä, valtasi minut taas syvä epätoivo.
Herra Joursauvaultissa ei ollut mitään johtajan ystävällisestä ja
vaatimattomasta olennosta. Hän teki kovan, sulkeutuneen vaikutuksen ja
näytti hyvin itsestään pitävältä. Hän oli pieni, suuripäinen mies; kun
hän puhui, tulivat sanat sohisevana porinana hänen kalpeiden huuliensa
lävitse. Minulla oli heti se tunne, ettei tuo suu ollut sovelias
lausumaan nimeä Lavinia, joka nimi oli minulle vielä kalliimpi kuin
ystäväni Rosen nimi. Sillä minun täytyy tunnustaa, että Turnuksen
kuninkaallinen morsian kiihotti mielikuvitustani suurimmassa määrin.
Hänen ylevän runollinen muotonsa saattoi hevosenkengittäjän tyttären
tavallisen kauneuden varjoon. Ei, herra Joursauvault, neljännen luokan
opettaja, ei minua ollenkaan miellyttänyt. Ja toverini tuottivat
minulle tuskaa, he näyttivät niin julkeilta ja navakoilta, enkä suotta
pelännyt, että yksinkertaisuuteni voisi tuntua heistä naurettavalta.
Minua pyrki itkettämään.
Illan tultua jätin lukion ja menin kaupunkiin etsimään yökortteeriani,
jonka isäni oli määrännyt minulle. Asuin viiden toverini kanssa erään
käsityöläisen luona, jonka rouva keitti meille. Maksoimme siitä
kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.
Toverini koettivat alussa pilkata minua maalaisen ulkomuotoni ja
huonosti-istuvien vaatteiteni tähden. Mutta he jättivät sen taas pian,
kun näkivät, etten siitä välittänyt. Ainoastaan yksi heistä, erään
maistraatin virkamiehen poika, jatkoi hävyttömällä tavalla saamattoman,
kömpelön käytökseni matkimista, mutta minä annoin hänelle niin kovan
kurituksen, että hän kadotti heti rohkeutensa. Herra Joursauvault ei
voinut kärsiä minua, mutta minä täytin velvollisuuteni niin
täsmällisesti, ettei hän löytänyt mitään syytä rangaista minua. Koska
hänen oli tapana esiintyä epäjohdonmukaisesti ja väkivaltaisesti, nousi
hänen luokallaan monesti aika meteli, johon minä en kumminkaan ottanut
osaa. Kun eräänä päivänä menin kävelemään johtajan kanssa, joka osotti
minulle suurta suosiota, tulin minä onneton kehuneeksi järkevää
käytöstäni.
"Kunnianarvoisa isä", sanoin, "viimeiseen meteliin en ottanut osaa."
"Sinulla ei ole ollenkaan mitään syytä ylpeillä siitä", vastasi isä
Féval niin halveksivalla äänellä, että sydämeni vapisi.
Hän ei kammonut mitään niinkuin alhaista luonnetta. Ja minä tein pyhän
lupauksen, etten koskaan enää sanoisi enkä tekisi mitään alhaista. Se,
että tuosta ajasta lähtein olen huolellisesti karttanut kaikkea
pelkuruutta ja valheellisuutta, on ainoastaan tämän kunnon miehen
ansio.
Isä Féval ei ollut mikään luonteeltaan filosoofinen pappi. Hän uskoi
kaikki, mitä pappismiehen täytyy uskoa, mutta sitä ei hän voinut
kärsiä, että rakasta Jumalaa kiusattiin pikkuasioilla. Sen osotti hän
eräänä päivänä, kun herra Joursauvault valitti hänelle jumalattomista
pojista, jotka olivat edellisenä iltana kaataneet mustetta vihkiveteen.
Joursauvault oli aivan suuttunut ja murisi hampaidensa välitse: "Jumala
tietää, että se oli hävytön kepponen."
"Oh, musteen tähden", vastasi isä Féval rauhallisesti.
Hän piti heikkoutta kaiken pahan alkuna. Niinpä oli hänen tapansa
sanoa:
"Lusifer ja kapinoivat enkelit ovat tehneet syntiä ylpeydessään, siksi
ovat he itse helvetissäkin pysyneet ruhtinaina ja kuninkaina."
Kun loppu-ajat tulivat, iloitsin suuresti kotini jälleennäkemisestä.
Mutta talomme näytti minusta niin pieneltä. Astuessani huoneeseen,
seisoi äitini lieden yli kumartuneena ja kuori vaahtoa liemestä. Ja
myöskin hän näytti minusta niin pieneltä, hyvä äitini, sulkiessani
hänet nyyhkien syliini.
Kuorimakauha kädessään kertoi äitini, että isä on tullut niin vanhaksi
ja sairaaksi, ettei voi enää hoitaa hedelmätarhaansa, että vanhin
sisareni on mennyt kihloihin ja että lukkari on löydetty kuolleena
huoneestaan. Hänen jäykistyneet kätensä pitivät niin lujasti pulloa --
niin lujasti, ettei tiedetty kuinka se irrotettaisiin. Mutta ei käynyt
kumminkaan päinsä, että kuollut lukkarivainaja kannettiin pullo
kädessään kirkkoon. -- -- Kuunnellessani äitini kertomusta, oli minulla
ensi kerran tunne siitä, kuinka pian aika oli kulunut ja kuinka kaikki
oli muuttunut.
"Kuinka hyvältä sinä näytät, poikani", sanoi hän sitte, "jo aivan kuin
pikku pappi."
Samassa näyttäytyi Rose neiti. Hän punastui nähdessään minut ja oli
olevinaan sangen kummissaan. Näin, että hän oli minuun hartaasti
mieltynyt ja tunsin itseni imarrelluksi. Mutta tulevana pappismiehenä
koetin käyttäytyä vakavasti ja hillitysti. Suurimman osan lupa-aikaani
vietin kävelyillä herra Lamadonin kanssa. Olimme päättäneet puhua
keskenämme ainoastaan latinaa. Siten kuljimme vakavina ja juhlallisina
yhdessä katuja pitkin ja peltojen yli. Me halveksimme kaikkia maallisia
iloja ja ylpeilimme tiedoistamme.
Palatessani takaisin lukioon, olin lujasti päättänyt tulla papiksi.
Näin itseni jo hengessä samoin kuin abbé Lamadonin käyvän mustassa
kauhtanassa ja suuressa kolmikulmaisessa hatussa joukon lävitse ja
vastaavan arvokkaasti edessäni kumartavien naisten ja köyhien
tervehdyksiin.
Oi, mutta erään naisen kuva hämmensi minulta usein tämän kauniin
unelman. Tähän asti olin tuntenut vain Lavinian ja Rosen. Nyt opin
tuntemaan Didon. Minusta oli kuin tulivirrat virtailisivat suonieni
lävitse, ja öisin olin näkevinäni kuolemaisilleen haavotetun Didon
kuvan seisovan vuoteeni vieressä. Kun tällaiset ajatukset täyttivät
mieleni, pelotti minua astua hengelliseen säätyyn.
Siitä huolimatta pukeuduin hengellisten pukuun, ja se sopi minulle
mainiosti. Kun ensi kerran palasin kotiin tässä puvussa, teki äitini
kumarruksen edessäni ja Rose neiti alkoi itkeä. Sitte katseli hän
minuun kauneilla, kosteudesta kimaltelevilla silmillään ja sanoi:
"Herra Pierre, en todellakaan tiedä, miksi itken."
Hän näytti liikuttavalta tällä hetkellä, mutta kuitenkaan ei hän ollut
pilvistä pilkottavan kuun veroinen. Minä en rakastanut häntä, sillä
rakastin Didoa.
Samana vuonna kohtasi minua kova isku, kun isäni kuoli.
Ennenkuin hän silmänsä sulki, siunasi hän lapsiaan ja kehotti heitä
pysymään rehellisinä ja hurskaina. Kuollessaan ilmaisi hän sellaista
lempeyttä, joka muuten oli hänen luonteelleen vieras. Opin hänen
esimerkistään, että on helppo kuolla, kun on elänyt rehellisesti.
Ja minä tein päätöksen olla tästä lähtein isänä sisarilleni ja turvana
hyvälle äidilleni, joka vuosi vuodelta tuli yhä heikommaksi ja
kykenemättömämmäksi.
Siten oli minusta vähässä ajassa tullut mies. Suorittaessani
tutkintojani isä Laucen, Porriquetin ja Marionin johdolla, tunkeutuivat
levottomuutta herättävät huhut meidän maakuntaamme ja aina lukion
paksujen muurien läpi. Kuultiin suurista mullistuksista ja
uudistuksista, joiden piti tapahtua. Uudet kirjat, joita opettajamme
antoivat meille luettaviksi, julistivat kultaisen aikakauden
saapumista.
Ajan tultua, jolloin minun piti jättää lukio, syleilin isä Févalia
kyynelsilmin.
Hän painoi minut lujasti rintaansa vasten. Sitte vei hän minut
puutarhaan, pyökkipensasaidan viereen, missä olimme taanoin
tulopäivänäni keskenämme puhelleet.
Siellä tarttui hän käteeni ja katsoi syvälle silmiini. Sitte sanoi hän:
"Älä unohda koskaan sitä, poikani, ettei älynlahjat ole minkään
arvoiset ilman luonnetta. Tulet ehkä vielä kokemaan, että asiain uusi
järjestys astuu isänmaahamme. Mutta nämät suuret mullistukset eivät
tapahdu ilman vaikeita taisteluja. Muista silloin, mitä tänään sanoin
sinulle: Äly on yksin heikko turva vaikeissa elämänpyörteissä.
Ainoastaan hyve voi pelastaa, mitä pelastettava on."
Hänen näin puhuessaan, levittivät auringon viimeiset säteet
purppurapunaisen valon hänen kauneille miettiväisille kasvoilleen. En
ole hänen sanojaan koskaan unohtanut vaikka en ymmärtänytkään silloin
häntä kokonaan. Olinhan vaan oppilas enkä mikään älykkäin niistäkään.
Ja tapahtumien julmat opetukset ovat minulle myöhemmin osottaneet,
kuinka hän oli oikeassa.