Vietin lopun päivää tuskaisessa epävarmuudessa. En kyennyt lepäämään
enkä mitään työtä tekemään. Yksinäisyys oli minusta kamala, mutta en
voinut sietää seuraa ympärilläni. Niin harhailin rauhattomana katuja ja
katselin surullisena rikki revittyjä talojen päätyjä ja päättömiä
pyhimyksiä kirkkojen porteilla. Vihdoin saavuin Palais Royalin
puistoon, missä kirjava joukko kävelijöitä tungeskeli toistensa ohi,
joivat kahvia ja lukivat sanomalehtiä. Puiset pylväskäytävät näyttivät
näinä päivinä juhlallisilta. Sodanjulistuksesta ja liittoutuneiden
joukkojen ryntäämisestä lähtein oli parisilaisten tapana kokoontua
tänne Palais Royaliin ja Tuileriin kuulemaan päivän uutisia. Kauniilla
ilmalla vallitsi suuri ahdinko, näyttipä yleisellä tuskalla ja
levottomuudellakin olevan eräänlainen viehätys.
Naisista, jotka olivat puetut yksinkertaisiin kreikkalaisiin pukuihin,
kantoivat useat kansallisvärejä puvussaan tahi tukassaan. Tunsin itseni
vielä yksinäisemmäksi tämän ihmisjoukon keskellä ja tuhannet
tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni.
"Jumalani", kysyin itseltäni, "olenko kyllin selvästi puhunut? Olenko
sanonut hänelle kaiken, mitä tunnen? -- Vai onko minulla vielä paljo
sanottavaa? Tahtoneeko hän minua enää nähdä, kun hän tietää että
rakastan häntä? -- Mutta tietääkö hän sen? -- Ja tahtooko hän ylipäänsä
sitä tietää?"
Siten huokailin epävarman kohtaloni takia, kun äkkiä kuulin tutun
äänen. Katsoin ylös ja näin herra Millen, joka seisoi erään kahvilan
edessä, isänmaanystävien ja kansalaisten piirittämänä, ja lauloi. Hän
oli kansalliskaartilaisten puvussa ja piti vasenta kättään kiedottuna
nuoren tytön ympäri, jonka tunsin erääksi kukkakaupitsijattareksi
Ramponneausta. Herra Mille lauloi "Lisetten" nuotilla:
"Tuhat kansanedustajaa
tahtoo meidät vapahtaa,
satatuhatta kaunotarta
kahleet taasen kietoaa.
Neidot kaipaa murhemielin
muinaisia aikoja,
uutta aikaa kiroavat,
kun on miehet vapaita."
Hänen laulelmansa otettiin vastaan vilkkailla suosionosoituksilla.
Herra Mille kumarsi hymyillen. Sitte kääntyi hän seuralaiseensa ja
lauloi taas:
"Ällös vain niin typerästi
ajattele tyttökulta,
suuremmatkin ajatukset
päässäs paikan saakoot sulta.
Tämä totuus korkeammat
tavat tuopi maailman,
suuren kansan kohottaapi
tasa-arvon nautintaan."
Ympärillä seisojat taputtivat käsiään. Herra Mille veti nauharuusukkeen
taskustaan, ojensi sen Sophielle ja lauloi samalla:
"Sini-valko-puna-nauha
ota, joka kulkeissamme
vahtiin öisin ilomielin
hekottelee hatustamme.
Tämä naisen koristaa,
tuhatkerroin kauniimmin
kuni kullan kimmellys,
loiste punaruusunkin."
Sophie kiinnitti nauhan hattuunsa ja katseli voitokkaasti ympärilleen.
Taasen taputettiin käsiä, ja herra Mille kumarsi. Hän antoi katseensa
liukua kokoontuneiden yli, näkemättä minua sen enempää kuin muitakaan.
Hän näki vaan itsensä.
"Ah hyvä herra", huudahti naapurini, joka innoissaan syleili minua,
"jospa preussilaiset ja itävaltalaiset tuon näkisivät. He vapisisivat,
uskokaa pois. Longwyssâ ja Verduwissa on heillä ollut onnea, mutta
Parisissa löytäisivät he hautansa. Koko kansa on sotaisen hengen
innostama. Tulen Tuilleriltä, hyvä herra, olen nähnyt laulajan, joka
vapauden patsaalla viritti marseljeesin. Ja koko joukko lauloi
loppuosan:
"Aseihin, kansalaiset."
"Ah, olisivatpa preussilaiset olleet siellä! Ei ainoakaan olisi sieltä
elävänä päässyt."
Puhuja oli vähäpätöinen mies, hän näytti samallaiselta kuin toisetkin
eikä nimessä ollut mitään merkillistä. Mutta koska hän puhui kovaan,
kokoonnuttiin hänen ympärilleen. Ja nyt jatkoi hän:
"Vihollinen hyökkää Chalonsiin. Meidän täytyy sulkea se rautaiseen
piiriin. Kansalaiset, varjelkaamme yleistä hyvää. Mutta älkää uskoko
kenraaleihinne, älkää uskoko ministereihinne, vaikkakin olette ne itse
valinneet, älkää uskoko edustajiinne. Meidän täytyy pelastaa itse
itsemme."
"Hyvä", huusi joku joukosta, "Chalonsiin."
"Ei", puuttui joku toinen vilkkaasti puhumaan, "todelliset isänmaan
ystävät eivät saa jättää Parisia, ennenkuin he ovat sen puhdistaneet
pettureista!"
Tunsin äänen. En voinut erehtyä: tuo suunnattoman suuri pää, joka
huojui kapeilla hartioilla, kalpeat, litteät kasvot, koko kutistunut
olento -- oli entinen opettajani isä Joursauvault. Papinpukunsa oli hän
vaihtanut huonosti istuvaan takkiin, päässään kantoi hän punaista
lakkia. Hänen kasvonsa hehkuivat vihaa ja intohimoa. Käännyin pois,
mutta en voinut olla kumminkaan kuulematta, kun hän piti kokoontuneille
seuraavan puheen:
"Kunniakkaina syyskuun päivinä ei ole vielä kylliksi verta vuodatettu.
Kansa on aina jalomielinen, se on armahtanut monta kavaltajaa ja
salaliittolaista."
Kuultuani nämä sanat, pakenin kauhistuneena. -- Jo lapsena oli minulla
ollut aavistus siitä, ettei herra Joursauvault ollut rehellinen eikä
jalo. Mutta kun minulle nyt selveni, että entisenä opettajanani oli
ollut kurja raukka, tunsin sentähden katkeraa mielikarvautta.
"Miksi olen minä yhä vielä poikanen!" huusi ääni povessani. "Ja miksi
on elämä niin julma, että tällaista tapahtuu. Oi kelpo isä Lévalini,
lieventäköön sinun muistosi tuskiani! Sinä olet opettanut minulle
rohkeutta ja rehellisyyttä, viisaasti, nähden edeltäpäin tulevat asiat,
olet sinä tahtonut vahvistaa sydäntäni. Kumpa vain en näyttäytyisi
sinulle kelvottomaksi!"
Rakastetun opettajani ajatteleminen antoi minulle uutta rohkeutta. --
Ajattelin jälleen Amélietä, näin äkkiä velvollisuuteni selvänä edessäni
ja päätin sen heti täyttää. Jos olin Amélielle tunnustanut tunteeni,
niin eikö minun täytynyt tehdä sama tunnustus hänen äidilleen?
En ollut kaukana heidän asunnostaan. Menin siis rouva Berthemetin luo
ja sanoin hänelle kaiken.
Hän vastasi hymyillen, että olin kunnian mies. Sitte jatkoi hän
vakavalla äänellä:
"Mutta minun täytyy sanoa teille jotakin. -- Teidän ei pidä suotta
uhrata rauhaanne. Teidän täytyy jättää kaikki toiveet, aatelismies de
Saint Auge rakastaa tytärtäni, ja luulen, ettei tyttäreni hänen
tunnustukselleen ole välinpitämätön. Vaikkakin minusta olisi
mieluisampaa, että hän unohtaisi hänet. Sillä varallisuussuhteemme ovat
täydellisesti rappiolla, ja kosijan rakkaus joutuu täten koetukselle,
josta ei suurin intohimokaan ole aina voitokkaasti läväissyt."
Herra de Sain Auge! Väristys kävi levitseni, kuullessani tämän nimen
Tämä mies siis oli kilpailijani! Hän omisti kaiken, mikä teki miehen
vastustamattomaksi: aateluuden, kauneuden, lahjakkuuden, -- hän oli
suosituin runoilija ja kertoja. -- Eilen juuri olin erään naisystäväni
luona nähnyt hänestä pienoiskuvan, joka esitti hänet rakuunaupseerina.
Ja niin kuin kaikki muutkin miehet, olin kadehtinut hänen miehekästä
kauneuttaan, hänen ylhäistä viehätystään.
Joka aamu kuulin naapurini, kauppiaan rouvan laulavan hänen
kuolematonta romanssiaan "_Le Gagea_."
Siitä ei ollut vielä kauvan, kuin luin ihastuksella hänen filosoofisen
romaaninsa "_Cynégyre_", joka oli hänelle avannut akateemian portit ja
oli saattanut varjoon Florianin "Numa Pompiliuksen."
Ja tämä mies, "_Gagen_" tekijä, Fénelonin ja Voltairen seuraaja, oli
kilpakosijani. -- Olin täydellisesti hämmästynyt, hämmästykseni oli
melkein suurempi kuin tuskani.
"Kuinka, rouva", huudahdin, "herra de Sain Auge?"
"Kyllä", vastasi rouva Berthemet päätä nyökäten, "lahjakas nuori mies
-- mutta ette kai luule hänen olevan runoelmiensa sankarien kaltainen.
-- Oi Jumala, ei, ei, hänen rakkautensa loppuu rikkautemme keralla."
Sitte lisäsi hän ystävällisellä äänellä, että hän surkutteli
sydämestään, ettei hänen tyttärensä vaali ollut kohdistunut minuun.
"Lahjakkaisuus yksin ei tee onnea", sanoi hän, "päinvastoin pitäisi
kaikkien erinomaisilla lahjoilla varustettujen miesten -- puhujien,
runoilijoiden ja niin edelleen, jäädä mieluummin yksikseen. Heidän
kykynsä tekee heidät itsekkäiksi."
Mutta minä en kuullut enää, mitä hän puhui. -- Hänen ilmotuksensa oli
tappanut rakkauteni? -- Rakkaus ei voisi elää ilman toivoa. Yhdellä
ainoalla sanalla oli minun rakkauteni kuollut.
Chevalier de Sain Auge! Pitikö minun se kestää? -- Vaikkakin
sydämeni vuoti verta, niin tunsin kumminkin jonkinlaista tyydytystä
ajatellessani, että tuo kilpailija, samoinkuin minutkin, myöskin jonkun
toisen olisi lyönyt laudalta.
Suutelin rouva Berthemetin kättä, sitte jätin hitaasti ja äänetönnä
talon. Olin epätoivoinen, mutta en tuntenut mitään tuskaa, vaan
hämmästystä, häpeää ja pelkoa siitä, että parhain minussa, rakkaus
voisi sammua.
Mennessäni Pont-Neufin yli, päästäkseni hävitettyyn kaupungin-osaani,
näin erään patsaan jalustan juurella, jolla jalustalla oli ennen
kohonnut Henrik IV:nnen muistopatsas, miehen seisovan ja laulavan
juhlallisella äänellä marseljeesia. Ympärillä seisojat lauloivat
kuorossa paljain päin loppuosan: "Aseihin kansalaiset!"
Mutta kun hän alotti syvällä, totisella äänellä viimeisen värssyn:
"Pyhä rakkaus isänmaahan!" Silloin meni innostuksen väristys läpi
kansan.
Kuullessani sanat: "Vapaus, rakastettu vapaus" vaivuin minä polvilleni
keskelle katua, ja näin, että kaikki kokoontuneet polvistuivat heti
kanssani. Oi isänmaa, isänmaa, kuinka ihanan täytyy sinun olla, kun
lapsesi noin sinua rakastavat! Onnellinen, joka voi mennä edestäsi
kuolemaan!
Veripunainen laskeva aurinko kuvastui Seinen aalloissa. Tämä hitaasti
sammuva loiste näytti minusta onnellisen ajan viime tervehdykseltä,
joka aika oli takanani.
Kun olin sulkenut pienen huoneeni oven, tunsin että yö oli tullut
sydämeeni, oli kuin olisin lyönyt ruumisarkkuni kannen kiinni ylitseni.
"Kaikki on ohi", sanoin nyyhkien itsekseni, "en rakasta enää Amélieta.
Mutta miksi en voi kumminkaan mitään muuta ajatella kuin häntä? Miksi
itken niin katkeria kyyneleitä kuolleen rakkauteni tähden?"
Mutta oli myös muita ajatuksia, jotka tekivät minut surulliseksi.
Yleisten asioiden huono asema saattoi minut epätoivoon. Minulla ei
ollut vähintäkään toivoa saada jotakin tointa, ja olin pakotettu
kätkeytymään, kuten moni muu, joka oli tullut vangituksi.
Herra Milleä ei ollut elokuun kymmenennestä päivästä lähtein näkynyt
enää Puybonnen asunnossa. En tiennyt, missä hän asui. Mutta häntä ei
koskaan puuttunut kommunistein istunnoista ja joka päivä laususkeli hän
jotain uutta isänmaallista ylistysvirttä lukuisalle työläisnaisten ja
sansculottien muodostamalle, vilkkaasti suosiota osottavalle yleisölle.
Hänelle olisi ollut vaarallista seurustella kanssani, eikä hän
etsinytkään minua. Mutta koska hän oli pohjaltaan kelpo mies, lähetti
hän minulle kokoelman runojaan, jotka oli painattanut. Hänen nykyinen
runottarensa ei ollut vähintäkään entisen kaltainen, se oli nyt
raivoavan kostonjumalattaren kaltainen, jonka otsa oli kiedottu
käärmeillä.
Kuninkaan asia saattoi minut sanomattomaan levottomuuteen. Päivät
olivat kauhua täynnä.
Eräänä aamuna koputettiin ovelleni. Avasin, ja rouva Berthemet
heittäytyi rintaani vasten.
"Pelastakaa minut", sanoi hän "pelastakaa meidät. -- Ainoa veljeni,
Eustano, on asetettu maanpakolaisten listalle. Hän haki turvaa luonani,
mutta hänet annettiin ilmi. Seitsemän päivää on hän istunut vankilassa.
Onneksi on syytös hänestä perätön. Hän ei ole jättänyt maata.
Vapauttaakseen hänet, riittää se, että joku todistaa hänen olopaikkansa
Parisissa. Olen pyytänyt herra de Saint Augea sitä tekemään. Hän on
kieltäytynyt. Nyt ystäväni, -- poikani, nyt tulen pyytämään teiltä tätä
palvelusta, joka on teille vielä vaarallisempi kuin hänelle."
Kiitin häntä tästä pyynnöstä kuin suosionosoituksesta. Ja sehän se
todella olikin, suurin, joka kohtuullisesti ajattelevaa miestä voi
kohdata.
"Tiesinhän sen, ettette kieltäytyisi", huudahti rouva Berthemet ja
painoi minut rintaansa vasten. "Mutta se ei ole vielä kaikki. Tarvitaan
kaksi sellaista vapauttamaan veljeni. Oi ystäväni, millainen aika on
se, jossa elämme. Herra de Saint Auge on onnettomuutemme tähden eronnut
meistä. Ja herra Millellä ei samaten ole rohkeutta käydä meitä
tervehtimässä. Kuka olisi sitä ajatellut? Muistatteko ikiliiton päivää?
Silloin olimme kaikki veljeyden tunteiden innostamia -- ja minulla oli
niin kaunis puku päälläni."
Sitte jätti hän itkien jäähyväiset. Poistuin talosta heti hänen
jälkeensä, etsiäkseni toista todistajaa. Suoraan sanoen, olin hyvin
neuvoton, kuinka löytäisin sellaisen. Sattumalta kosketin kädelläni
leukaani ja huomasin, etten ollut kahdeksaan päivään ajattanut
partaani. Ajamattomat kasvoni voisivat herättää epäluuloa, niinpä
lähdin heti parturini luo Rue Saint Guillaumen kulmalle.
Tämä parturi oli hyväsydäminen mies nimeltä Larisse. Hän oli pitkä kuin
poppeli ja levoton kuin haapa. Astuessani hänen puotiinsa, ajoi hän
juuri partaa eräältä samasta kaupunginosasta olevalta viinikauppiaalta,
jonka saippuoidusta suusta pursui esiin kaikkia mahdollisia
mielistelyjä:
"Huomaa vaan, kaunis naisten ystävä", sanoi hän, "sinun pääsi tullaan
katkaisemaan ja pistetään piikkiin, sinun ylimyksellisten halujesi
tyydyttämiseksi. Kaikkien kansanvihollisten täytyy purra ruohoa,
suuresta Capetista aina pieneen Larisseen saakka."
Kalmankalpeana ja vapisten ajoi herra Larisse äärettömällä
huolellisuudella katkeroituneen isänmaanystävän partaa. Vakuutan, etten
vielä koskaan ollut nähnyt niin arkaluontoista parturia. Ja äkkiä sain
ajatuksen pyytää herra Larissea tulemaan todistajana kanssani komitean
eteen.
"Hän on siksi pelkuri, ettei hän uskalla kieltäytyä", ajattelin minä.
Vihdoin meni viinikauppias, muristen yhä uusia uhkauksia. Ja minä jäin
yksin parturin kanssa, joka yhä vielä vapisten kiinnitti liinan
kaulaani.
"Ah, hyvä herra", kuiskasi hän hiljaisella äänellä korvaani, "koko
helvetti on päässyt irralleen meillä. -- Olisipa minulla kyky oppia
pirua palvelemaan? Päät, joita minulla oli kunnia ajella, ovat nyt
kaikki Lontoossa tahi Koblenzissa. -- Kuinka herttua voi? Hän on niin
hyvä, ystävällinen herra."
Kerroin hänelle herttuan olevan Lontoossa ja ansaitsevan siellä
leipänsä antamalla tunteja. Hän oli todellakin kirjottanut minulle
kirjeen, jossa hän ilmoitti minulle voivansa erittäin hyvin Lontoossa
ja tulevan hyvin toimeen neljän shillingin kuuden pencen päiväpalkalla.
"Sehän on mahdollista", vastasi herra Larisse, "mutta hiusten
kähertämistä eivät englantilaiset ymmärrä, Perustuslakeja osaavat he
laatia, mutta eivät peruukkeja ja heidän puuterinsakaan ei kelpaa
mihinkään."
Parran ajon oli herra Larisse pian toimittanut. Minulla ei ollut
silloin erittäin vahva parrankasvu. Tuskin oli hän pannut pois
partaveitsensä, kun tartuin häntä käteen ja sanoin:
"Rakas herra Larisse, tiedän että olette kelpo mies. Te tulette varmaan
mielellänne kanssani lahkomme pääkokoukseen entiseen Eustackuskirkkoon
ja vakuutatte siellä, ettei herra Eustano ole koskaan matkustanut
maasta."
Herra Larisse kalpeni ja sopersi lamautuneella äänellä:
"Mutta minähän en tunne tuota herraa!"
"En minäkään", vastasin, ja se oli täysin totta.
Olin arvostellut oikein Larissen luonteen. Hän oli voitettu. Kovassa
pelossaan oli hän valmis syöksymään vaaraan. Otin hänen kätensä, ja hän
seurasi minua vastustelematta.
"Te viette minut kuolemaan", sanoi hän hiljaa.
"Ei, maineeseen ja kunniaan", vastasin.
Se tepsi. Hän tunsi itsensä ilmeisesti mielistellyksi. Muuten näytti
hänellä olevan jonkunlaista tietoa kirjallisuudesta, sillä äkkiä päästi
hän käteni irti ja sanoi:
"Mutta antakaahan minun toki pukea parhaimpani päälleni. Muinaisaikana
oli tapana koristaa uhrit kukilla. Sen olen lukenut almanakasta."
Hän otti sinisen puvun piirongistaan, ja kun hän oli pukeutunut,
lähdimme matkaan.
Kirkon oven edessä, johon oli kirjoitettu: "Vapaus, tasa-arvoisuus,
veljeys tahi kuolema" -- kohosi kylmä hiki Larisse raukan otsalle.
Kumminkaan ei hän kääntynyt takaisin.
Eräs kansalainen, joka makasi melkein tyhjien pullojen välissä,
valveutui vaivoin, kysyäkseen, mitä tahdoimme. Sitten neuvoi hän meidät
vallankumouksellisen aluetoimikunnan luo. Tunsin komitean, sillä olin
jo pari kertaa ollut täällä herra Berthemetin kanssa. Esimiehenä oli
eräs pieni ravintoloitsija Rue de la Truanderin varrelta. Jäseniin
kuuluivat muiden muassa saksienterottaja ja ovenvartija, nimeltä
Bistac. Tällä kertaa jouduimme saksienteroittajan kanssa tekemisiin.
Hän otti meidät vastaan ylöskäärityin hihoin ja näytti olevan
hyväsydäminen mies.
"Kansalaiset", sanoi hän, "jos tuotte esiin muodollisuuksia tyydyttävän
todistuksen, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen täällä
virkamiehenä ja on minun siis ainoastaan katsottava muodollisuuksien
täyttämistä. Mutta tahdon sanoa teille: Miehellä, joka omistaa
älynlahjan ja ymmärryksen, ei ole oikeutta jättää Parisia tänä aikana.
Sillä -- sillä, nähkääs, kansalaiset --"
Hän vitkasteli hetkisen, sitte koetti hän ilmaista ajatuksensa
vastaavilla eleillä.
"Nähkääs, me emme tarvitse ainoastaan tätä" -- (mäin sanoen ojensi hän
paljaan jäntevän käsivartensa) -- "vaan myös tätäkin" -- (tässä
viittasi hän sormellaan otsaansa). Sitte puhui hän synnynnäisestä
älystään ja valitti, etteivät vanhempansa olleet hänelle antaneet
parempaa kasvatusta. Vihdoin ryhtyi hän meidän selitystämme
allekirjottamaan. Huolimatta hänen hyvästä tahdostaan, vaati se kotvan
aikaa. Hänen parhaallaan ollessa tässä hommassa, astui saliin Bistac,
entinen ovenvartija. Hän ei näyttänyt lainkaan yhtä hyväntahtoiselta
kuin saksienterottaja. Kun hän näki meidät, rypisti hän otsansa ja
hänen sieramensa laajenivat; hän vainusi meissä ylimysmielisiä.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän minulta.
"Pierre Aubier!"
"No, Pierre Aubier, kuvitteletko nukkuvasi tänä yönä vuoteessasi."
Säilytin täydellisesti mielenmalttini, mutta seuralaiseni alkoi koko
ruumiiltaan vapista. Bistac huomasi sen ja unohti minut kokonaan,
käydäkseen Larisse raukan kimppuun.
"Sinähän näytät aivan kavaltajalta", sanoi hän julmalla äänellä. "Mitä
tointa harjoitat?"
"Parturi, palvelukseksenne, kansalainen!"
"Kaikkien parturien joukossa ei löydy ainoatakaan kunnon
tasavaltalaista."
Pelko tavallisesti kannusti herra Larissea rohkeimpaan tekoon. Hän on
minulle perästäpäin tunnustanut, että hän tuona hetkenä oli tuskin
voinut pidättää huutoa: "Eläköön kuningas."
Mutta todellisuudessa ei hän huutanut sitä, vaan vastasi ylpeästi,
ettei hän ole vallankumoukselle yhtään kiitollisuuden velassa, koskapa
se on pannut peruukit ja puuterit viralta ja koska hän on väsynyt
ainaiseen pelkoon.
"Ottakaa pääni", lisäsi hän, "tahdon ennemmin kuolla kun elää
alituisessa pelossa."
Tämä puhe saattoi Bistac täydellisesti hämilleen. Sitte vaati
saksienterottaja, jonka aivoissa näytti työskentelevän ajatusten
sekamelska, meitä poistumaan.
"Menkää nyt, kansalaiset, sanoi hän, älkääkä unohtako, että tasavalta
tarvitsee tätä" -- samalla viittasi hän otsaansa.
Rouva Berthemetin veli päästettiin seuraavana päivänä vapauteen.
Amélien äiti osotti lämpimin sanoin minulle kiitollisuuttaan. Hän
syleili minua, syleileminen oli muuten hänen erikoisalansa.
"Teillä on oikeus saada Amélien kiitollisuus", sanoi hän lopuksi.
"Hänen täytyy itsensä lausua se teille. Te olette pelastanut hänen
enonsa elämän, ja teidän rohkeutenne ansaitsee suurimman kiitoksen."
Samassa meni hän noutamaan tytärtänsä.
Jäin yksin huoneeseen ja odotin. Kysyin itseltäni, olisiko minulla
rohkeutta nähdä häntä jälleen. Horjuin pelon ja toivon välillä ja
kärsin sanomattomasti.
Noin viiden minuutin perästä palasi rouva Berthemet yksin.
"Antakaa anteeksi kiittämättömyys", sanoi hän. "Tyttäreni ei tahdo
tulla. 'En voi enää kestää hänen katsettaan', sanoi tyttäreni, 'se
koskisi minuun kipeästi. En tahdo häntä koskaan nähdä -- koska hän on
osottanut enemmän rohkeutta kuin mies, jota rakastan. -- Mutta hän on
jalomielinen, hän tulee antamaan minulle anteeksi'." Sitte lisäsi hän.
"Unohtakaa kiittämättömyys!" Lupasin hänelle koettaa sitä, ja pidinkin
sanani. Seuraavan ajan tapahtumat auttoivat minua.
Toukokuun kahdesneljättä päivä kaikkine kauhuineen oli ryöstänyt
viimeisenkin armahduksen toiveen.
Minut annettiin ilmi pahimpana salaliittolaisista, koska olin
kirjevaihdossa herttua von Puybonnen kanssa. Elämäni ja vapauteni
olivat ainaisessa vaarassa. Ja tätä tilaa en voinut sietää pitemmältä.
Niinpä kirjottauduin sotaanmenevien listaan. Kutsuttiin kokoon
satakaksikymmentätuhatta miestä kahdeksantoista ja kahdenkymmenenviiden
vuoden väliltä. Brumairekuun seitsemäntenä, vuonna II lähdin matkaan
Nancyyn, yhdistyäkseni rykmenttiini. Minua miellytti sotainen
varustukseni: kypäri päässä ja reppu seljässä.
Vähän väliä käännyin ja heitin vielä katseeni suureen kaupunkiin, jossa
olin niin paljo kärsinyt ja niin paljo rakastanut. Sitte pakotin
kyyneleet takasin ja astuin edelleen. Vihdoin aloin laulaa
marseljeesia, päästäkseni surullisten tunteitteni herraksi.
Ensimäisen päivämarssin jälkeen sain yömajan talonpoikien luona. He
näyttivät minulle erään tallin, jossa nukuin oivallisesti
olkivuoteella. Herättyäni seuraavana aamuna, ajattelin:
"Olipa tämä hyvä ajatus. Guillotinin olen nyt välttänyt. Luulen että
rakkaus Amélieen on nyt voitettu. Minusta tuntuu melkein kuin en olisi
häntä koskaan rakastanutkaan.
"Minulla ei nyt enää ollut mitään muuta peljättävänä kuin
itävaltalaisien kuulat. -- Brindamour ja Trompelamort ovat oikeassa, ei
löydy mitään kauniimpaa tointa kuin sotamiehen toimi. Mutta kuka olisi
sitä ajatellut, kun kerran abbé Lamodonin kukkivien omenapuiden alla
opiskelin latinaa, -- että minä vielä kerran puolustaisin tasavaltaa?
-- Oi isä Féval, mitä tulet sinä sanomaan siitä, että pikku Pierresi
menee sotaan?"
Seuraavassa levähdyspaikassa laittoi eräs ystävällinen rouva minulle
hyvän vuoteen, koska olin hänen poikansa näköinen. Oleskelin silloin
erään eläkettä nauttivan aatelisnaisen luona, joka antoi minun sateen
ja myrskyn aikana nukkua tavara-aitassaan. Hän näytti muuten pitävän
tasavallan edestä taistelijoita rosvoina. Meusen rannalla kohtasin
vihdoin osastoni. Saatuani miekkani, olin hyvin onnellinen ja näytin
vähintään jalkaa suuremmalta. Mutta älkää naurako minulle sentähden --
varmaan, turhuutta se oli, mutta eikö se ole turhuus, joka tekee meistä
sankareja? Saatuamme tuskin varustuksemme valmiiksi, annettiin meille
käsky lähteä Maubeugeen.
Pimeänä yönä saavuimme Sambren rannalle. Virran toisella puolen
olevalla kukkulalla näimme vihollisten leiritulien vilkkuvan. Tätä
nähdessäni löi sydämeni haljetakseen.
Olin ajatellut sotaa sellaiseksi, kuin Titus Livius sitä kuvaa. Mutta
meidän sotaan kulkemisemme oli: marssia palavien kylien kautta, nukkua
läpimärällä maalla, vihollisten kuulien vinkuessa korviemme ympärillä.
Mutta ei tullut pienempääkään ottelua eikä todellista taistelua.
Nukuimme vähän emmekä saaneet juuri mitään syödäksemme. Florides, vanha
kersanttimme, päätti, että me vietimme parhainta jumalaiselämää -- tämä
lauselma on tosin liioteltu, mutta emme me aina olleet onnettomia,
sillä me tiesimme tekevämme velvollisuutemme isänmaata kohtaan.
Muuten olimme hyvin ylpeitä rykmentistämme, joka oli niittänyt kunniaa
Waltigniesin luona. Siihen kuului suurimmaksi osaksi _ancien régimen_
sotilaita, jotka olivat tottuneita ja hyvin harjotettuja. Silloin kun
se oli eri taisteluissa kärsinyt tappiota, täytettiin aukot vaan
nuorilla rekryyteillä. Mutta ilman sotavanhuksia, jotka muodostivat
ytimen, ei sillä olisi ollut mitään arvoa. Innostus sotaan ei vielä tee
kelpo sotilasta.
Everstinämme oli eräs entinen aatelismies kotiseudultani. Hän osotti
minulle suurta ystävyyttä. Vanha kuningasmielinen oli kärsinyt paljo,
vaihtaessaan valkoisen kuninkaallisten joukkojen univormun
tasavaltalaisten siniseen. Hän vihasi tasavaltaa ja kumminkin pani hän
joka päivä elämänsä alttiiksi sen tähden.
Siunaan kohtaloa, joka oli minut niin viisaasti johtanut ja ohjannut
hyveiden tielle --
* * * * *
(Kirjoittanut Pierre Aubier Sambren luona leirissä frimairekuun
seitsemäntenäkolmatta päivänä ranskalaisen tasavallan toisena vuonna).
Anomalla saatu kuolemanrangaistus.
André oli harhaillut kauvan autioita katuja, kunnes vihdoin pysähtyi
Seinen rannalle ja katseli töyrästä, missä Lucie nyt oleskeli. -- Lucie
hänen onnen ja toivon päiviensä rakastettu.
Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut itseään näin levolliseksi. Kun
kello oli kahdeksan, otti hän kylvyn, meni sitte erääseen ravintolaan
ja luki sanomalehtiä, odottaessaan aamiaista. "Courrier de
l'Egalitéssa" löysi hän tuomittujen luettelon, jotka mestattaisiin
florealkuun kahdentenakymmenentenä päivänä vallankumoustorilla.
Hän söi aamiaisen hyvällä ruokahalulla; sitte nousi hän, katsoi
peiliin, nähdäkseen, oliko hänen pukunsa kunnossa ja ihonsa raitis, ja
lähti pois. Kevein askelin kulki hän virran rantaa pitkin, kunnes
saavutti matalan talon Rue de Seinen ja Rue Mazarinin kulmauksessa.
Siinä asui kansalainen Lardillon, yleinen syyttäjä
vallankumoustuomioistuimen edessä. Hän oli ystävällinen mies, André
tunsi hänet kun hän oli kapusiinimunkkina Angersissa ja myöhemmin
sanskulottina Parisissa.
Hän soitti. Jonkun ajan kuluttua näkyivät kasvot ristikkoikkunan takana
oven vieressä ja kun kansalainen Lardillon oli vakuutettu siitä, kuka
hänen edessään oli, antoi hän Andrén vihdoin astua sisään. Hän näytti
täyteläältä ja kukoistavalta, hänen silmänsä loistivat, toinen korva
oli melkoisesti punottunut. Koko olento teki hauskan, hiukan pelokkaan
miehen vaikutuksen.
Hän vei Andrén heti ensimäiseen huoneeseen. Pieni, pyöreä pöytä oli
katettu kahdelle hengelle. Kanapaistia, piirakkaa, kinkkua ja kylmiä
leikkauksia oli sillä. Niiden vieressä oli kuusi viinipulloa jäiden
seassa. Uunin vieressä olevalla pikku pöydällä oli juustoa, hilloa ja
hedelmiä ja kirjoituspöydällä oli erilaisia likööripulloja asiakirjojen
välissä.
Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi suuri, levitetty vuode.
"Kansalainen Lardillon, tulen pyytämään sinulta ystävyyden osotusta",
sanoi André.
"Tahdon sen mielelläni tehdä sinulle, jollei tasavallan turvallisuus
joudu sen kautta vaaraan."
"Palvelus, jota tahdon pyytää sinulta, ei koske tasavallan eikä sinun
turvallisuuttasi", vastasi André hymyillen.
Lardillonin viittauksesta jatkoi hän.
"Kansalainen Lardillon", sanoi hän, "tiedät, että kahden vuoden ajan
olen ollut salaliitossa ystäviäsi vastaan, ja että olen 'Autels de la
Peurin' kirjottaja. Et siis myönnä minulle mitään etuja, kun annat
minut vangita. Teet vaan velvollisuutesi. Ei se ole sitä, jota tahdon
sinulta pyytää. Mutta kuulehan, minä rakastan -- ja rakastettuni on
vankilassa."
Lardillon nyökkäsi päätään, ilmaistakseen, että hän hyväksyi
täydellisesti tämän tunteen.
"Tiedän ettet ole mikään tunteeton ihminen, kansalainen Lardillon,
pyydän sinua yhdistämään minut rakastettuni kanssa ja lähettämään minut
heti Port Libreen."
"O-ho", sanoi Lardillon, hymyn leikkiessä hänen hienostimuodostuneilla
ja kuitenkin tarmokkailla huulillaan, "sehän on enemmän kuin elämä, se
on onni, jota vaadit minulta, kansalainen!"
Sitte ojensi hän kätensä makuuhuonetta kohden ja huusi:
"Epicharis, Epicharis!"
Suurikasvuinen, tummahko tyttö näkyi ovessa paita ja alushame päällä,
paljain käsivarsin, paljain kauloin, nauharuusu hiuksissa.
"Tule tänne, nymfini", sanoi Lardillon ja veti hänet syliinsä,
"katsohan tätä kansalaista, äläkä unohda koskaan hänen kasvojaan. Hän
on tunneihminen, kuten me molemmat, Epicharis, hän tietää, kuten mekin,
että kaikista kärsimyksistä on ero raskain. Hän tahtoo seurata
rakastettuaan vankeuteen ja guillotiiniin. Sano, Epicharis, voimmeko
kieltää häneltä tätä toivomusta?"
"Ei", vastasi tyttö ja silitteli entisen munkin poskia.
"Olet sanonut oikein, jumalattareni, tahdomme osottaa kahdelle hellästi
rakastavalle tämän palveluksen. Kansalainen Germain, anna minulle
osotteesi ja tulet jo tänä yönä nukkumaan vankilassa."
"Päätetty", sanoi André.
"Päätetty", vastasi Lardillon ja ojensi hänelle kätensä. "Sinä saat
taas nähdä rakastettusi ja sano hänelle, että olet nähnyt Epichariksen
Lardillonin armeijasta. Herättäköön tämä kuva iloisia ajatuksia teidän
sydämissänne."
André vastasi, että hänen mielessään tulisi olemaan toinen vähemmin
ilahuttava kuva, mutta että hän siitä huolimatta oli hyvin kiitollinen
hänelle hänen osottamastaan kohteliaisuudesta ja valitti, ettei voinut
mitään vastapalvelusta tehdä.
"Teko ihmisyyden hyväksi ei tarvitse mitään palkintoa", vastasi
Lardillon.
Sitte nousi hän ja veti Epichariksen rintaansa vasten:
"Kuka tietää, koska on meidän vuoromme?"
"Odottakaamme ja juokaamme vielä lasi keskenämme. Kansalainen, etkö
tahdo syödä kanssamme?"
Epicharis sanoi, että se olisi hauskaa ja tahtoi pidättää Andréta
kädestä. Mutta hän irroitti itsensä ja puikki pois iloisena
lupauksesta, jonka yleinen syyttäjä oli hänelle antanut.
Pieni tinasotamies.
Eräänä yönä vaivasi minua "lentsukuume" niin, etten voinut nukkua. --
Äkkiä kuulin aivan selvästi, että lasikaapin ruutuun lyötiin kolme
kertaa; kaappi seisoo lähellä vuodettani ja on sen sisään täpätty
kirjava joukko posliinisia kuvateoksia, tanagralaisia ja myrinalaisia
korkokuvia, pieniä renesanssityylisiä pronssikuvia, jaapanilaisia
norsunluuveitsiä, venetsialaisia lasiesineitä ja tuhansia muita
pikkukapineita, joilla minä harjoitan oikeaa fetishipalvelusta, ja
jotka minulle monien iloisten ja synkkien hetkien muistoina ovat
rakkaat ja kalliit.
Koputus oli vain hiljainen, mutta kuulin sen aivan tarkkaan, ja näin
samalla yölampun valossa, että se oli pieni sotamies, joka pyrki ulos
lasikaapista. Se onnistuikin hänelle. Lyötyään vielä pari kertaa
nyrkillä ruutuun, aukeni ovi. Suoraan sanoen, en lainkaan ihmetellyt,
kuten olisi voinut luulla. Pieni sotamies on alusta alkaen tuntunut
minusta vaaralliselta olennolta. Niinä kahtena vuotena, jotka ovat
kuluneet siitä, kun rouva G.M. lahjotti sen minulle, olin alituisesti
saanut osakseni siltä kaikenmoisia hävyttömyyksiä. Se on ranskalainen
kaartilainen valkoisessa, sinireunaisessa univormussa, ja on yleisesti
tunnettu tosiasia, että tuo rykmentti ei juuri kuriin nähden
kunnostanut itseään.
"Hei", huusin minä, "La Tulipe -- etkö voisi pitää hiukan pienempää
meteliä ja antaa minun rauhassa nukkua, -- tiedäthän, että olen
sairas."
Mutta tuo lurjus vastasi murahtaen:
"Siitä on juuri sata vuotta, kansalainen, kun olin mukana Bastillea
valloittamassa -- sellaisena kuin minut nyt näet. En luule enää olevan
montakaan minun aikuistani tinasotamiestä jäljellä. Hyvää yötä, menen
nyt paraatiin."
"La Tuiipe", vastasin ankaralla äänellä, "rykmenttisi hajotettiin
Ludvig XVI:n käskystä yhdentenäneljättä päivänä elokuuta 1789. Et
tarvitse siis mennä enää mihinkään paraatiin. Jää vaan rauhassa
lasikaappiisi."
La Tulipe kierteli viiksiään ja katsoi minuun halveksivasti sivulta.
"Et siis tiedä", sanoi hän, "että joka vuosi uudenvuodenyönä, kun
kaikki lapset nukkuvat, tapahtuu suuri tinasotamiesten katselmus
katoilla, viimeisten joulusavujen hauskasti tuprutessa savupiipusta? Se
on hurjaa menoa, usko pois, josta moni ratsastaja palaa päätönnä. Kuin
hornan viiman nähdään aaveiden kaikkialla taistellen suhahtavan
kaatuneiden tinasotamiesten ohi. Ja kuolleiden nukkien sielut ovat
siellä ja katselevat."
Olin kerrassaan hämmästynyt, kuullessani hänen niin puhuvan.
"Se on siis peritty juhlallinen vanha tapa. Kunnioitan äärettömästi
perintötapoja, pyhimystaruja ja muita semmoisia. Nimitämme sitä
kansanuskoksi ja tutkimme sitä, jonka tähden meitä pilkataan niin
paljon. La Tulipe, minua ilahuttaa nähdä, että sinä olet perintötapojen
säilyttäjä. Mutta siitä huolimatta en tiedä, voinko sinulle antaa luvan
lähteä lasikaapistasi."
"Kyllä, sinun täytyy", sanoi puhdas sointuva ääni, joka oli minulle
aivan outo, mutta huomasin kohta, että se lähti tanagralaisesta
korkokuvasta, joka seisoi kaartilaisen vieressä. -- "Sinun täytyy.
Kaikki esi-isiltämme säilyneet perintötavat ovat yhtä pyhiä. Isämme
tiesivät paljon paremmin kuin me, mikä on luvallista ja mikä on
luvatonta, sillä he olivat lähempänä jumalia. Sinun täytyy antaa tämän
galatalaisen täyttää esi-isiensä sotaiset tavat. Minun aikanani eivät
he kantaneet noita typeriä sinisiä takkeja punaisine reunuksineen.
Mutta me pelkäsimme suuresti heitä, sillä he olivat raakalasia. Ja sinä
olet samoin galatalainen ja raakalainen. Olet runojasi ja kertomuksiasi
aivan suotta lukenut, sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä on
elämän kauneus. Sinä et ollut silloin Agorassa [= kreikkalaisen
kaupungin kauppatori], kun minä kehräsin villoja vanhan mulperipuun
alla talomme pihamaalla."
Ponnistelin, vastatakseni maltillisesti: "Kaunis Pamychis", sanoin,
"sinun pikku kansasi on tuottanut muutamia taideteoksia, jotka
ilahuttavat vielä tänään silmiämme ja sydäntämme. Mutta sinun
Agorassasi puhuttiin niin paljon pötyä, jollaista meidän neuvoskuntamme
ei kokonaisen istunnon aikana saisi kokoon. En ole siis ollenkaan
pahoillani, etten ole ollut Tanagran tai Larissan kansalainen.
"Siitä huolimatta täytyy minun tunnustaa, että olet puhunut hyvin.
Tapoja täytyy seurata, sillä muutenhan ei olisi enää mitään tapoja.
Kaunis Pamychis, kuultuani mielipiteesi, päästän La Tulipen menemään,
mihin hänet sitten kansanusko kutsuneekin."
Mutta nyt heitti pieni sokerileivoksinen mökintyttö minuun rukoilevan
katseen:
"Pyydän, älkää päästäkö häntä menemään. Hän on luvannut naida minut.
Hän mielistelee jokaista tyttöä, minkä näkee. Jos hän nyt menee, en näe
häntä enää koskaan."
Sitte peitti hän silmänsä esiliinallaan ja itki katkerasti.
La Tulipe oli käynyt kasvoiltaan punaiseksi kuin hänen takkinsa reunus.
Hän ei voi kärsiä mitään kohtauksia, ja hänen on hyvin epämieluista
kuulla moitteita, kun hän on ne ansainnut.
Rauhoitin pikku tyttöä niin hyvin kuin voin ja varotin La Tulipea
katselmuksen jälkeen jäämästä mihinkään ravintolaan lerkehtimään. Hän
lupasikin sen, ja minä toivotin hänelle hauskaa matkaa. Mutta hän ei
mennytkään vielä. Hän jäi aivan rauhallisena paikalleen seisomaan, yhtä
liikkumatonna kuin toisetkin korukalut. Kysyin hämmästyneenä syytä
siihen.
"Kärsivällisyyttä vaan", vastasi hän. "Olisi loukkaus kaikkia
perintötapoja kohtaan, jos marssisin ulos silmiesi edessä. Kun olet
jälleen nukkunut, ratsastan kuunsäteellä ulos ikkunasta. Mutta minulla
ei ole vielä kiirettä, voin aivan hyvin vielä tunnin tai pari viipyä
täällä. Sillaikaa emme voi mitään parempaa tehdä kuin puhella toistemme
kanssa. Kertoisinko teille tarinan vanhoilta ajoilta? Tiedän
useampiakin kuin yhden."
"Kerro", sanoi Pamychis.
"Kerro", pyysi pikku sokerityttö.
"Niin, kerro vaan, La Tulipe", sanoin sitten minäkin.
Hän istuutui, täytti piippunsa, pyysi lasin olutta ja alkoi
seuraavasti:
Siitä on päivälleen yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta -- seisoin
silloin noin kahdentoista toverini kera eräällä pienellä pöydällä.
Olimme toistemme näköiset kuin veljekset. Muutamat seisoivat, toiset
makasivat, muutamat olivat päästään tai jaloistaan rikkoutuneet --
olimme ainoat jäännökset kokonaisesta tinasotamieslaatikosta, joka oli
edellisenä vuonna ostettu Saint Germainin markkinoilta. Huone oli
verhottu vaaleansinisellä silkillä. Spinetti -- pari tuolia luisine
selkänojineen -- akasiapuinen kirjotuspöytä, ruusuilla ja
tunturikyyhkysillä koristettu valkoinen vuode -- kaikki näytti somalta
ja suloiselta. Lamppu levitti himmeää valoa, ja uunissa räiskyi valkea.
Julia istui yöpuvussaan kirjotuspöydän ääressä, hänen sulava kaulansa
taipui kullankimmeltävän tukan painon alla. Hän selaili kirjeitä, jotka
olivat miellyttävästi yhteensidottuina kirjotuspöydän laatikossa.
Kello lyö kaksitoista. Sievä seinäkello kultaisine Amorineen ilmoittaa,
että vuosi 1793 on lopussa.
Kun se on lyönyt, näyttäytyy pikku kummitus puoliavoimessa ovessa.
Suloinen pikku poikanen tulee juosten paitasillaan, heittäytyy äitinsä
syliin ja toivottaa hänelle onnellista uutta vuotta.
"Onnellista vuotta, Pierre, kiitos, mutta tiedätkö sinä, mitä on
onnellinen vuosi?"
Lapsi luuli sen tietävänsä, mutta äiti oikaisee häntä.
"Onnellinen on vuosi, rakkaani, kun on elänyt sen ilman vihaa ja
pelkoa."
Hän suutelee lastaan, kantaa hänet jälleen viereiseen huoneeseen ja
panee hänet vuoteeseensa.
Sitten istuutuu hän taas kirjotuspöydän ääreen. Hän katsoo milloin
uunivalkeaan, milloin kirjeisiin, joiden välistä on sinne tänne
pudonnut kuivuneita kukkia. Näiden kirjeiden polttaminen vaatii häneltä
suurta itsensä voittamista, ja kumminkin täytyy sen tapahtua. Sillä jos
nämä kirjeet keksittäisiin hänellä, saattaisivat ne hänet, joka ne on
kirjottanut, samoinkuin saajankin guillotinille. Jospa se koskisi
ainoastaan häntä, Juliaa, ei hän polttaisi kirjeitä, vähitellen oli hän
väsynyt suojelemaan elämäänsä pyöveliltä. Mutta hän ajattelee tuota
toista, joka ilmiannettuna, maanpakolaisena, vainottuna oli
kätkeytyneenä jossain sopessa kaukana Parisista. Yksi ainoa näistä
kirjeistä olisi kylliksi opastamaan seuraajat hänen jäljilleen ja
viemään hänet kuolemaan.
Pierre nukkui suloisesti vierashuoneessa, keittäjätär ja Nanon ovat jo
aikoja menneet huoneeseensa yläkertaan. Ulkona putoilee lumi hiljaa
taivaasta. Julia tahtoo vihdoinkin polttaa kirjeensä, mutta hän ei voi
heittää niitä tuleen lukematta niitä vielä kerran lävitse.
Hyvässä järjestyksessä ovat ne hänen edessään.
Muutamat ovat jo kellastuneet, ne ovat jo kolme vuotta sitten
kirjotetut, ja Julia elää sielussaan vielä kerran tuon ajan pyhät
hetket. Hän ei heitä ainoatakaan lehteä tuleen, ennenkuin on vähintään
kymmenen kertaa lukenut sen läpi.
Hänen ympärillään vallitsee syvä hiljaisuus. Joka kerta, kun tunti on
kulunut, menee hän ikkunaan, työntää verhon syrjään ja katselee Saint
Germain des Présin kirkontornia, joka vaieten kohoaa kuun valon
hopeoimana yössä. Sitten ryhtyy hän jälleen sydäntä särkevään
hävitystyöhönsä. Eikö hänen pitänyt nämä kaikki kalliit rakkaussanat
vielä kerran muistoonsa painaa, kätkeä ne ainaiseksi sydämeensä,
ennenkuin heittäisi ne tuleen?
Ja öisen hiljaisuuden keskellä, joka ympäröi häntä, hehkuu hänen
sydämensä nuoruutta ja rakkautta.
"Julia, näen sinut aina edessäni, ollessani kaukana sinusta. Näen
sinut, mutta en kylmänä ja rauhaisana, ei, elämänhaluisena ja kuumana,
yhä vaihtelevana ja aina kukoistavana. -- Oi minua onnellista, jonka
oma on Julia! Kaikki viehättää minua, koska näen kaiken ainoastaan
sinussa ja sinun kauttasi. Koska sinua rakastan, rakastan elämääkin,
rakastan tätä maailmaa, koska sinä sen minulle teet valoisaksi, rakkaus
ilmaisee minulle koko maailman merkityksen, ymmärrän kaikki luonnon
käsittämättömät muodot, koska näen sinun kuvasi kaikkialla, kuulen
luonnon lukemattomat äänet, koska ne kaikki kuiskaavat minulle sinun
nimeäsi. Ihastuksella imee katseeni päivän valoa, niin ajattelen, että
tämä valo valaisee sinunkin kasvojasi. Ja illan tultua värähtää
sydämeni ensi tähden katseesta, koska se sanoo minulle: kentiesi
katselee hänkin nyt juuri taivaalle -- -- --
"Juliani, vaikka minäkin niinkuin Sydney joutuisin vainoojieni käsiin,
jos minunkin niinkuin hänen täytyisi kuolla vapauden puolesta, niin ei
kuolemakaan meitä erottaisi. Usein, usein tulee sieluni oleskelemaan
sinun läheisyydessäsi, -- liitelemään sinun ympärilläsi, tulisesti
rakastettuni --"
Hän lukee ja miettii. Yö loppuu. Jo tunkeutuu kalpea valo uutimien
lomasta, on aamu.
Palvelustytöt alottavat työnsä -- hän tahtoo lopettaa omansa. -- Eikö
hän juuri kuullut ääniä?... Ei, kaikki on rauhallista hänen
ympärillään.
Niin, kaikki on hiljaista ympärillä, koska askel ei kuulu ulkona
pehmeässä lumessa. -- Mutta ne tulevat, he ovat siellä -- he takovat
jyristen ovelle.
Kirjeiden piilottamiseen, kirjotuspöydän laatikon sulkemiseen --
hänellä ei ole ollenkaan aikaa siihen. Mutta hän tekee kaiken, mitä voi
vielä tehdä, hän haalii paperit kokoon ja heittää ne leposohvan alle,
jonka peite riippuu maahan asti. Pari kirjettä, jotka ovat lennähtäneet
lattialle, sysää hän nopeasti jalallaan toisten jälkeen.
Sitten ottaa hän kirjan käteensä ja heittäytyy nojatuoliin.
Piirikunnan esimies astuu sisään, kahdentoista piikkimiehen seuraamana.
Hän on entinen korientekijä, jonka veristävät silmät alituisesti
näyttävät ahmivan kauhua ja hirmua.
Hän antaa seuraajilleen merkin vartioida ovia, ja kääntyy Juliaan.
"Kansalainen, olemme saaneet tietää, että sinä olet kirjeenvaihdossa
Pittin agenttien, maanpakolaisten ja salaliittolaisten kanssa. Lain
nimessä otan sinun paperisi takavarikkoon. Olen jo kauvan tuntenut
sinut vaarallisimman laatuiseksi aristokraatiksi. Kansalainen Rapoix,
jonka näet täällä edessäsi" -- samalla viittasi hän erääseen mieheen --
"on taannut sen, että olet antanut hänelle rahaa ja vaatteita,
lahjoaksesi häntä. Olemme liian kauvan sinua säästäneet. Mutta sinua ei
viedä guillotiiniin. Anna meille paperisi."
"Ottakaa ne itse", vastasi Julia, "kirjesalkkuni on avoinna."
Kirjotuspöydän laatikkoon oli jäänyt vielä muutamia syntymä- ja
kuolinilmoituksia, laskuja ja sen semmoisia, joita esimies tyystin
tarkasteli. Hän tutkisteli, käänteli niitä sinne tänne, kuten se, joka
ei luota oikein asiaan, sillä hän ei osannut hyvin lukea. Vähän väliä
sanoi hän: "Inhottavaa, entisen kuninkaan nimi on vielä tuossa --
inhottavaa. Inhottavaa!"
Julia aavisti, että etsintä kestäisi kauvan ja että kaikkialta
tultaisiin etsimään. Hän ei voi pidättäytyä heittämästä pikaista
silmäystä leposohvaan ja näkee, että valkoinen paperipala pistää esiin
peitteen alta. Tänä hetkenä on hänen tuskansa äkkiä haihtunut. Hän
tietää nyt olevansa kadotettu ja se tunne saattaa hänet rauhalliseksi
antaen hänelle täysin varman ulkomuodon. Hän on lujasti vakuutettu,
että miesten täytyy huomata tämän paperipalasen, jonka hän näkee.
Valkoinen pilkku punaisella lattialla pistää suoraan silmiin. Mutta hän
ei tiedä, huomaavatko he sen heti vaiko myöhemmin ja tämä epävarmuus
antaa hänelle puuhaa ja huvittaa häntä. Tänä jännittävänä hetkenä on
hänelle jonkinlaista urheilua tarkastaa, kuinka isänmaanystävät
lähestyvät leposohvaa ja etenevät siitä.
Esimies, joka on lopettanut paperien tutkimisen kirjotuspöydällä, käy
kärsimättömäksi ja virkkaa, että hänen olisi jo pitänyt löytää, mitä
etsi.
Hän sysii huonekaluja toisiaan vasten, kääntää kuvat nurin, koputtaa
sapelinsa päällä seinän puupanelia. Mutta ei löydä mitään. Hän lyö
peilin säpäleiksi nähdäkseen, olisiko jotain kätkettynä sen taakse.
Mutta ei mitään!
Toiset miehet kohottavat sillaikaa pari parkettilevyä ylös. He
selittävät sadatellen, ettei tuo kirottu ylimysnainen tulisi heitä
pitämään narreinaan. Mutta ei ainoakaan heistä ole nähnyt valkoista
paperipalaa, joka pilkistää esiin leposohvan alta.
Julian täytyy kulkea heidän kanssaan läpi koko huoneuston, he vaativat
kaikki avaimet. He repivät tuolien päälliset, rikkovat huonekalut,
särkevät lasiruudut. Mutta eivät löydä mitään.
Esimies ei joudu vieläkään epätoivoon, vielä kerran kääntyy hän
makuuhuoneeseen.
"Piru vieköön, paperien täytyy olla täällä, tiedän sen."
Hän tutkii leposohvaa, työntää sapelinsa neljä- viisi kertaa kahvaa
myöten sen sisään. Mutta hän ei löydä vieläkään mitään, päästää
hirmuisen kirouksen ja antaa miehilleen lähtökäskyn.
Kun hän on jo ovella, kääntyy hän vielä kerran ja uhaten puristetulla
nyrkillään sanoo:
"Vapiset minut taas nähdessäsi. Minä olen pyhä kansanvalta."
Sitten menee hän vihdoinkin ulos.
Vihdoinkin ovat he poissa. Hän kuulee heidän askeltensa äänen portaissa
vaikenevan. Hän on pelastettu. Hänen varomattomuutensa ei ole antanut
häntä ilmi -- _häntä!_
Riemuisasti hymyillen juoksee hän viereiseen huoneeseen suutelemaan
pikku Pierreä, joka nukkuu rauhallisena eikä aavista mitään kaikesta
siitä, mitä on tapahtunut hänen lähellään. -- -- --
* * * * *
Päästyään kertomuksen loppuun, sytytti La Tulipe jälleen sammuneen
piippunsa ja joi lasinsa pohjaan.
"Ystäväni", sanoin, "minun täytyy myöntää, että ranskalaiseksi
kaartilaiseksi olet hyvin miellyttävästi kertonut. Mutta minusta tuntuu
kuin olisin tämän kertomukseni jossain jo ennen kuullut."
"Ei ole lainkaan mahdotonta, ettei Julia olisi sitä itse kertonut. --
Hän oli harvinainen naissielu."
"Ja mitä on hänestä tullut?"
"Hän on konsulaatissa vielä ihania hetkiä nähnyt. Ja kumminkin uskoi
hän iltasin puistossaan vanhoille puille monta tuskaisaa salaisuutta.
Katsokaas hänhän osasi paremmin suojella itseään kuolemaa vastaan kuin
rakkautta vastaan."
"Entä hän, mies, joka kirjoitti niin kauniita kirjeitä?"
"Hänestä tuli parooni ja myöhemmin keisarillinen prefekti."
"Entä pikku Pierre?"
"Hän kuoli 1859 Versaillessa santarmieverstinä."
"Tuhat tulimaista!"