Se oli Planchormet, vanha filosoofi, joka asui viereisessä talossa. Kun
madame de Luzy tunsi hänet, kysyi hän hiljaa:
"Onko keittäjättäreni teidät nähnyt? Hän on jakobiinilainen."
"El kukaan ihminen ole nähnyt minua!"
"Jumalan kiitos."
Madame veti hänet kerallaan makuuhuoneeseensa ja minä seurasin heitä.
Pitäisi keksiä piilopaikka, johon Planchormet voisi kätkeytyä pariksi
päiväksi tahi kumminkin vähintäin pariksi tunniksi; oli kysymyksessä
ajan voittaminen hänen takaa-ajajiensa eksyttämiseksi. Päätettiin, että
minä tarkastaisin talon ympäristöä ja antaessani sovitun merkin,
pakenisi ystäväparkamme puutarhan pikkuportin kautta.
Tuskin voi hän enää pysyä pystyssä. Kauhu oli niin lamauttanut hänen
jäsenensä. Hän koetti selittää meille, että häntä, pappien ja kuninkaan
vihollista, vainottiin siksi, koska hänen epäiltiin monsieur de
Cayotten kanssa tehneen salaliiton perustuslakeja vastaan ja olleen
yhdentenäneljättä päivänä elokuuta puolustamassa Tuileria. Mutta se oli
katala parjaus. Totuus oli, että Lubin vainosi häntä vihassaan --
Lubin, hänen entinen teurastajansa, joka tahtoi kostaa siksi, että hän
oli opettanut häntä punnitsemaan paremmin lihojaan, ja joka nyt johti
puhetta entiseltä teuraspenkiltään.
Hän luuli näkevänsä itsensä Lubinin, kun hän sammalsi hänen nimensä
sortuneella äänellä ja kätki kasvot käsiinsä.
Ja todellakin kuultiin nyt askeleita rapuilla. Madame de Luzy sysäsi
salvan eteen ja kätki vanhuksen espanjalaisen seinän taakse.
Silloin koputettiin ovelle. Pauline tunsi keittäjättärensä äänen, joka
huusi hänelle, erään kaupungin virkamiehen olevan kansalliskaartin kera
puutarhan ovella ja vaativan sisäänpääsyä, toimittaakseen
kotitarkastuksen.
"He väittävät, että Planchormet on talossa", lisäsi tyttö. "Tiedän
kyllä hyvin, ettette sellaista petturia päästäisi taloonne, mutta he
eivät tahdo uskoa minua."
"Hyvä, laske heidät vaan sisään", huusi madame de Luzy hänelle ovesta,
"anna heidän tarkastaa koko talo kellarista ullakkoon saakka."
Kun Planchormet kuuli tämän puheen, pyörtyi hän seinäverhonsa takana.
Suurella vaivalla onnistuin herättämään hänet tunnoilleen, valelemalla
hänen ohimoitaan vedellä. Tämän tapahduttua, sanoi nuori rouva hänelle
hiljaa:
"Ystäväni, luottakaa minuun. Uskokaa, että me naiset olemme viekkaita."
Ja levollisuudella, kuin olisi hän toimittanut tavallista,
jokapäiväistä tehtävää, siirsi hän vuoteen, joka oli alkovissa, hiukan
esiin ja asetti minun avullani kolme patjaa siten, että alimaisen ja
päällimäisen väliin seinän viereen jäi tyhjä sija.
Hänen tätä tehtävää toimittaessaan, kuulimme voimakasta melua rapuilla,
raskaiden askelten ja karkeiden äänien kaikuvan talossa. Se oli meille
kaikille kauhea hetki, mutta vähitellen vetäytyi melu ylimpään
kerrokseen.
Silminnähtävästi nuuskivat he ensiksi, jakobiinilaisen keittäjättären
johtamana, ullakon. Katto rutisi, kuultiin kirouksia ja raakaa naurua,
iskuja pyssynperällä ja potkuja ovea vastaan.
Me hengitimme keveämmin, mutta ei ollut aikaa kadottaa. Kiirehdin Anton
Planchormetia ryömimään tyhjään paikkaan matrassien välissä.
Madame de Luzy katseli meitä ja pudisti päätään. Vuode vinoonsysättyine
patjoineen näytti varmasti epäilyttävältä. Hän koetti asettaa sitä
kuntoon, mutta onnistumatta.
"Minun täytyy laskeutua siihen", sanoi hän sitte.
Hän katsoi seinäkelloa -- se oli seitsemän illalla -- ja arveli sen
pistävän silmiin, jos hän olisi jo vuoteessa. Tekeytyä sairaaksi, sitä
ei ollut ajattelemista, jakobiinilainen keittäjätär olisi kavaltanut
hänet.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan mietteissään, sitte riisuutui hän
viattomuuden vilpittömän ylevällä levollisuudella silmieni edessä,
laskeutui vuoteeseen ja käski minun riisua takkini, kenkäni ja
kravattini.
"Teidän täytyy näytellä rakastajani osaa", sanoi hän, "olemme
olevinamme, kuin yllätettäisiin meidät äkkiä. Teillä ei muka ole aikaa
laittaa pukuanne järjestykseen. Teidän täytyy avata ovi
paitahihasillanne ja tukka epäjärjestyksessä."
Valmistuksemme olivat juuri suoritetut, kun joukko tuli kiroillen alas
portaita.
Onneton Planchormet alkoi niin kiivaasti vapista, että koko vuode
tärisi. Lisäksi hengitti hän vielä niin raskaasti, että sen täytyi
kuulua melkein käytävään saakka.
"Vahinko", sanoi Madame de Luzy, "olin niin iloinen aatteestani. Mutta
emme tahdo joutua epätoivoon, vaan luottakaamme Jumalan apuun."
Oveen lyötiin nyrkillä, niin että se tärisi.
"Kuka siellä?" kysyi Pauline.
"Ettekö voisi odottaa hetkisen?"
"Avatkaa, tahi lyömme oven sisään."
"Avaa ovi, ystäväni."
Oli kuin ihme, että Planchormet lakkasi äkkiä siinä silmänräpäyksessä
vapisemasta ja rykimästä.