II

Kaksikymmentä päivää on kulunut -- hitaasti ja yksitoikkoisesti. Piha,

jossa ainoastaan rakastavaiset etsivät pimeyttä ja yksinäisyyttä, on

tänä iltana autio. Fanny ei ole enää voinut sietää käytävän

ummehtunutta ilmaa ja on istuutunut pienelle nurmikummulle akasian

juurella. Akasia seisoo täydessä kukassaan ja täyttää ilman suloisella

lemulla.

Kirjainten alla, jotka Autoinette on kaivertanut puuhun, näkee hän

paperin, joka on kiinnitetty neulalla. Tästä paperista lukee hän

runoilija Bigéen seuraavat säkeet, hänen, joka istuu aivan kuin hänkin

vankilassa:

Varjossa tämän puun sai koetuksen

aikoina viattomat sydämet

lemmessä huolihinsa lohdutuksen

ja unhottivat kopin murehet.

Ken kerran aikain iloisempain tullen

ahtauteen tämän pihan seisattuu, --

oi, kuollut lauluniekka laulaa sullen:

sä pidä kunniassa jalo puu.

Se onpi kaihot sielun kidutetun

onnekkain tyydytyksin palkinnut,

on juonut kyynelhelmet ahdistetun

ja onni on sen alla asunut.

Kun hän oli sen lukenut, vaipui hän syviin unelmiin. Hän kävi

ajatuksissaan läpi koko elämänsä -- rauhaisesti ja tasaisesti on se

kulunut, hän on ilman rakkautta mennyt naimisiin, huvittaen päiviään

musiikilla ja runoudella, hän on oppinut tuntemaan ainoastaan

ystävyyden, vakavan, intohimottoman ystävyyden. Ja sitte on tullut

mies, joka häntä rakasti, hän on antanut itseään rakastaa, mutta

kuulumatta miehelleen kokonaan. Ja vasta nyt vankilassa tuntee hän,

mitä hänen miehensä rakkaus olisi voinut olla hänelle.

Ja ajatus, että hän oli nyt kuoleva, saattoi hänet epätoivoon. Hänestä

oli, kuin helmeilisi kuolon kylmä hiki jo hänen otsallaan. Sanomattoman

tuskan valtaamana, käänsi hän katseensa taivasta kohden ja sammalsi:

"Jumalani, anna minulle vaan toivo takaisin!"

Samassa hetkessä kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät häntä.

Se oli Rosine, vanginvartijan tytär, joka etsi häntä täältä, voidakseen

puhella hänen kanssaan salaisesti:

"Kansalainen", sanoi kaunis tyttö, "huomisillalla odottaa sinua mies,

joka rakastaa sinua, Avenue de l'Observatoiressa. Ota tämä paketti,

siinä ovat vaatteet, joita tavallisesti käytän. Sinun tulee vetää ne

yllesi illallisen aikana huoneessasi. Olemme melkein yhtä suuret ja

molemmat vaaleita. Pimeässä on meitä vaikea erottaa toisistamme. Eräs

vartijoista on rakastettuni, hän on liitossa kanssamme, hän tulee

huoneeseesi ja tuo sinulle korin, jota minun on tapana käyttää

ostoksilla ollessani.

"Sitte menet alas portaita, jotka vievät isäni huoneeseen. Hänellä on

avain. Talo ei ole siltä puolen lukittu eikä vartioitu. Sinun täytyy

vaan varoa, ettei isäni näe sinua. Rakastettuni käyttäytyy sinua

kohtaan ja puhuu sinulle, kuin menijä olisin minä. Hän sanoo:

"'Näkemiin, kansalainen Rose, voisit toki olla hiukan herttaisempi

minua kohtaan.'

"Sitte menet aivan rauhallisena katua alaspäin. Minä menen samalla

pääkäytävää ja me kohtaamme toisemme vuokra-ajurin luona, joka vie

meidät määrätylle paikalle."

Fannylle olivat nämä sanat kuin lempeä kevätilma, joka ympäröi häntä.

Sanomaton halu vapauteen ja elämään paisutti hänen rintaansa.

Hän tunsi edeltäpäin koko pelastuksen ihanuuden. Ja ajatellessaan, että

rakkaus viittoi hänelle, painoi hän kätensä rintaansa vasten. Mutta

vähitellen pääsi harkinta jälleen voitolle.

Hän katsoi tyttöön lujasti ja sanoi: "Sanokaapa, miksi tahdotte niin

uhrautua minun tähteni. Tehän ette tunne minua ollenkaan."

"Koska", vastasi Rose ja unohti kokonaan sinutella häntä, "koska teidän

ystävänne antaa minulle paljo rahaa, jos vapautan teidät, ja koska

siten voin mennä Florentini kanssa naimisiin. Nähkääs, kansalainen,

teen sen ainoastaan oman hyötyni tähden. Mutta kumminkin on minusta

mieluisampaa pelastaa teidät kuin joku toinen."

"Kiitän teitä, lapseni, mutta tahtosin tietää, miksi?"

"Koska te olette niin kaunis, ja koska ystävänne on niin murheellinen,

ollessaan erossa teistä. Onhan se niin, eikö totta?"

Fanny ojensi kätensä, ottaakseen paketin, jonka Rose kurotti hänelle.

Mutta äkkiä vetäytyi hän takaisin,

"Rose, tiedättekö, että se maksaa elämänne, jos meidät huomataan?"

"Elämäni", huudahti nuori tyttö, "ei, sitä en ole tiennyt. Te

pelästytätte minut."

Sitte jatkoi hän hiukan rauhallisemmin:

"Mutta teidän ystävänne auttaa minua kätkeytymään."

"Ei löydy koko Parisissa ainoatakaan turvapaikkaa. Kiitän teitä

uhrautuvaisuudestanne, Rose, mutta en voi sitä ottaa vastaan."

Rose oli aivan jähmettynyt.

"Mutta teidät viedään guillotinille, kansalainen, enkä minä voi mennä

Florentin kanssa naimisiin."

"Olkaa huoleti vaan, Rose, voin olla teille siinä avulias,

tarvitsematta ottaa vastaan tarjoustanne."

"Oi ei, sehän olisi varastettua rahaa."

Tyttö pyysi, itki, vaati häntä -- vihdoin lankesi hän polvilleen ja

tarttui hänen hameensa helmaan.

Fanny työnsi hänet takaisin, ja kääntyi pois. Kuun valo lankesi hänen

kauneille, rauhallisille kasvoilleen.

Kevyt tuulenhenki kulki läpi kirkkaan kesäyön. Kukkiva akasia,

vangittujen puu, pudisteli tuoksuvia oksiaan ja varisti valkoisia

kukkia vapaaehtoisen uhrin päähän.

Aamun sarastus.

Cours la Reine lepäsi hiljaisena ja autiona.

Kesäpäivän suuri hiljaisuus vallitsi Seinen viheriöivillä rannoilla ja

vanhoilla pyökeillä, joiden varjot vähitellen pidentyivät länttä

kohden. Yläpuolella sinersi kirkas, pilvetön taivas.

Solakka nuorimies polvihousuissa ja mustissa sukissa kulki hitaasti

Tuillerista Chaillotin kukkuloita kohti. Hän piti kirjaa kädessään,

mutta ei lukenut sitä. Hänen kasvoillaan oli haaveileva ilme. Silloin

tällöin jäi hän seisomaan ja kuunteli kamalaa jyräkkää, joka kajahteli

kaupungista hänen korviinsa. Monta kertaa käänsi hän päänsä ja jäi

seisomaan. Kaikki, mitä hän muutamain tuntien kuluessa oli nähnyt ja

kokenut, vieri sekavina, hirveinä kuvina hänen sisäisten silmiensä ohi

-- Rastille valloitettuna ja hävitettynä -- kauppiaitten edusmies

raivoisan kansan ympäröimänä ja pistoolilla kuoliaaksi ammuttuna,

kuvernööri, vanha de Launay, raatihuoneen rapuilla murhattuna --

hurjistunut roistoväki, valjuna kuin nälkä ja kauhu, juopuneena

villistä veren ja maineen unelmista -- matkalla Bastillesta Grèveen, ja

ennen kaikkea nämä kiihtyneet päät, joiden otsat olivat tammenlehvillä

seppelöidyt, kuten konsanaan voittajain -- voittajat, joiden edellä

kannettiin vanhan linnan avaimia ja hopea-astioita, ja jotka joukon

huudon kohinassa nousivat ylös verta virtailevia portaita. Ja sitte

taas pelko, joka valtasi vimmastuneen joukon, kun levisi huhu, että

kuninkaan joukot saapuisivat yöllä kaupunkiin -- rosvoileva armeija,

barrikaadit, joita kansalaiset pystyttivät kaikille kaduille, sillä

välin kun naiset hinasivat raskaita kiviä katoille, murskatakseen siten

sotamiehet.

Kaikkien näiden väkivallan kuvien tähden on hänen nuoressa mielessään

surunvoittoinen leima. Hän on ottanut mukaansa mielikirjansa, erään

englantilaisen kirjan täynnä kuolinmietteitä, ja on sitte kulkenut

hitaasti Seinen vartta Cours la Reinen puiden alitse valkoista taloa

kohden, missä hänen ajatuksensa viipyvät yöt ja päivät. Syvä hiljaisuus

vallitsee hänen ympärillään. Rannalla näkee hän kalastajan istuvan onki

kädessään ja jalat vedessä. Ajatuksiin vaipuneena käy hän eteenpäin.

Ensimäisellä Chaillotin kukkulalla kohtaa hän patrullin, jonka

vahdittavana on Parisin ja Versaillen välinen tie. Joukko, asestettu

kivääreillä, musketeilla ja piilukeihäillä, on muodostunut

käsityöläisistä mustine nahkaesiliinoineen, joukossa nähdään

lainoppineita mustissa puvuissa, joku pappi ja joku partainen

jättiläinen paitasillaan ja paljain jaloin. He pidättävät jokaisen,

joka kulkee tietä pitkin, on ilmotettu, että Bastillen kuvernööri on

liittynyt hoviin ja pelkää jotain yllätystä.

Mutta nuoren miehen antovat he hymyillen mennä ohitse, sanottuaan vaan

parisen sanaa. Hän on nuori ja näyttää vaarattomalta.

Noustuaan eräälle kukkivalle rinteelle, jää hän erään ristikko-oven

eteen seisomaan.

Puutarha ristikon takana on pieni, mutta kiemurtelevat lehtokäytävät

houkuttelevat sinne huvikävelylle. Solakkain leppien oksat riippuvat

lammikossa, jossa sorsat uivat. Pienellä kummulla kadun kulmassa seisoo

hauska puutarhamaja, jonka edustalla leviää raitis, vihreä nurmi. Talon

edustalla maatekoisella penkillä istuu nuori rouva. Hänen päänsä on

hieman eteenpäin kumartunut, suuri olkihattu luonnollisine kukkineen

varjostaa hänen kasvojaan. Hän kantaa valko- ja punaraitaista pukua,

vyömäisesti kietoutunut pitsiliina peittää hänen ruumistaan aivan

läheltä rinnan alta, mikä antaa koko hänen vartalolleen suloisen

solakkuuden. Hänen jaloissaan on antiikkinen ompelukori, mutta hänen

kätensä lepäävät joutilaina helmassa. Vierellä leikkii lapsi, jonka

sinisilmät välkkyvät kultakiharaisen otsan alta, hänen temmeltäessään

lapioineen hiekassa.

Nuori rouva istui liikkumatonna kuin lumottu, sillä välin kun nuori

mies jäi seisomaan ristikko-ovelle eikä voinut häiritä suloista

lumousta.

Vihdoin kohotti hän päänsä ja näkyviin tuli nuoret, melkein lapsekkaat

kasvot, joiden puhtaat piirteet kantoivat teeskentelemättömän

lapsekkuuden ja lempeyden leimaa.

Nuori mies kumarsi ja rouva ojensi hänelle kätensä vastaan.

"Hyvä päivä, herra Germain, mitä uutisia?"

"Anteeksi, rouva, että häiritsin teitä ajatuksissanne. Olen jo kauvan

teitä katsellut. Te olitte minusta kuin unelmien enkeli, istuissanne

tuossa aivan yksin ja liikkumatonna."

"Yksin -- yksin --" vastasi nainen, kuin olisi kuullut vaan tämän

ainoan sanan -- -- Yksin? Onko hän sitte koskaan yksin?

Ja sitte, kun mies katseli häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti,

sanoi hän:

"Jättäkäämme se, ne olivat vaan ajatuksiani, joita monta kertaa -- --

Siis mitä uutisia?"

Ja nyt kertoi nuori mies hänelle suuren päivän tapahtumat -- rynnäkön

Bastilleen, vapauden voiton -- --

Vakavin kasvoin kuunteli Sophie.

Sitte sanoi hän:

"Meidän täytyy iloita siitä, mutta meidän ilomme täytyy olla vakavaa

uhrautumisen iloa. Ranskalaiset eivät saa enää tästä lähtein kuulua

itselleen, he kuuluvat vallankumoukselle, joka uudistaa koko maailman."

Hänen näin puhuessaan, tuli lapsi hänen luoksensa, syleili hänen

polviaan ja sanoi iloisesti:

"Katsohan toki äiti, katsohan, kuinka puutarha on kaunis!"

Hän suuteli lasta ja vastasi: "Olet oikeassa, Emil, kaunis puutarha on

parhainta, mitä löytyy maailmassa."

"Se on tosi", arveli Germain, "mikä porfyyri- tai kultapylväskäytävä

voisi olla varjoisten lehtikäytävien vertainen?"

Samalla ajatteli hän, mikä autuus täytyisi olla tämän nuoren rouvan

kanssa vaeltaa käsitysten puiden varjossa.

"Ah", huudahti hän äkkiä, ja katsoi häntä syvälle silmiin, "mitä

liikuttaa minua ihmiset ja heidän vallankumouksensa?"

"Ei, ei", vastasi nainen, "minä en voi mitään muuta ajatella kuin

kansaamme ja tahdon auttaa oikeutta voittoon. Ihmettelette, että minua

uudet aatteet niin innostavat? Mutta mehän emme tunne vielä ollenkaan

toisiamme, herra Germain. Te ette tiedä, että isäni opetti minua

lukemaan _contrat socialia_ ja evankeliumia. Eräänä päivänä, kun

menimme kävelemään, näytti hän minulle Jean Jacquesin, Olin silloin

lapsi, mutta minä purskahdin itkuun, kun näin tämän kaikista viisaimman

miehen synkät kasvot. Minut on kasvatettu vihaamaan kaikkia

ennakkoluuloja. -- Mieheni oli samaten luonnonfilosofian puoltaja. Hän

tahtoi, että poikamme nimitettäisiin Emiliksi, ja opetettaisiin

tekemään työtä käsillään. Viime kirjeessään -- jonka hän kirjoitti

minulle kolme vuotta sitten laivankannella, saman laivan, jonka mukana

hän sitte hukkui -- viittasi hän vielä Rousseaun kasvatusjärjestelmään.

-- Minut on kokonaan vallannut uusi henki ja luulen, että ennen kaikkea

pitää taistella oikeuden ja totuuden puolesta."

"Ajattelen aivan kuin te, rouva", huokasi Germain, "kammoan kaikkea

fanatismia ja tyranniutta, mutta minä olen heikko. En ole ajatusteni

herra. Minä en kuulu itselleni ja tunnen itseni hyvin onnettomaksi."

Nuori rouva ei antanut mitään vastausta. Samassa hetkessä astui vanha

herra puutarhan ovesta ja heilutti korkealle hattuaan. Hän ei kantanut

mitään peruukkia eikä ollut puuteroitu. Pitkät harmaat hiukset

kehystivät hänen kaljua päätään, hän oli kokonaan harmaisiin puettu ja

siniset sukat ja kengät ilman solkia.

"Voitto, voitto!" huusi hän. -- "Julmuri on käsissämme, ja minä olen

ensimäinen, joka tuon teille tiedon, Sophie!"

"Ei, ystäväni, olen kuullut sen juuri herra Germainilta, jonka tässä

esitän teille. Äitimme olivat nuoruusystäviä. Hän on puoli vuotta ollut

Parisissa ja käy usein minua tervehtimässä yksinäisessä

erakkomajassani. Herra Germain, näette tässä herra Franchot de la

Cavamen, ystäväni ja naapurini, -- ja suuren oppineen."

"Sanokaa mieluummin: Nikolas Franchotin, työmiehen."

"Kyllä, minä tiedän ystäväni, tällä nimellä olette kirjottanut

kirjotuksenne viljakaupasta. Tehdäkseni teille mieliksi, ja koska

luulen, että osaatte kuljettaa kynää paremmin kuin auraa, tahdon siis

teitä kernaasti niin kutsua."

Vanhus ojensi Marcelille kätensä ja huudahti:

"He ovat siis kukistaneet linnan, joka niin paljo on niellyt hyvettä ja

älyä. He ovat ruhjoneet sen vankilan oven, jonka takana olen kitunut

kahdeksan kuukautta valon ja ilman puutteessa. Yksineljättä

vuotta sitte, seitsemästoista päivä helmikuuta 1758 heittivät he

minut Bastilleen, koska olin kehottanut avonaisessa kirjeessä

suvaitsevaisuuteen. -- Ja tänään on kansa kostanut puolestani. Minä ja

järki, me molemmat riemuitsemme tänään. -- Tämän päivän muisto tulee

säilymään niin kauvan kuin maailma seisoo. Huudan auringon

todistajaksi, saman auringon, mikä on nähnyt Harmodius'en kuoleman ja

Tarquinius'en paon."

Hänen kova äänensä pelästytti pikku Emilin, joka pakeni äitinsä luo.

Franchot, joka nyt vasta näki lapsen, kohotti hänet ylös ja sanoi

innostuneena:

"Sinulle on suotu enemmän onnea kuin meille, lapseni, sinä tulet

kasvamaan vapaudessa."

Mutta Emile taivutti peloissaan päätänsä taaksepäin ja alkoi huutaa

kovasti.

"Hyvät herrat", sanoi Sophie, kuivatessaan hänen kyyneleitään.

"Olettehan luonani illallisella, eikö totta? Odotan vielä herra

Duvernayta, jos eivät hänen sairaansa vie kokonaan hänen aikaansa."

Sitte kääntyi hän Marceliin:

"Tunnettehan herra Duvernayn, kuninkaan henkilääkärin. -- -- Hän olisi

jo aikoja edustaja kansalliskokouksessa, jos hän ei olisi samoinkuin

herra de Candarcet, vaatimattomuudessaan hyljännyt tätä kunniaa. Hän on

kerrassaan kunnon mies, teille on sekä iloa että hyötyä kuulla hänen

puhuvan."

"Nuori mies", puuttui Franchot puheeseen, "tunnen Jean Duvernayn ja

olen kuullut hänestä kertomuksen, joka on hänelle kunniaksi. Noin kaksi

vuotta sitte kutsutti kuningatar hänet perintöprinssin luo, joka oli

hieman sairaana. Duvernay asui silloin Sivressä, mistä hänet joka aamu

noudettiin hovivaunuilla. Eräänä päivänä palasivat vaunut tyhjinä

takaisin. Duvernay ei ollut mennyt niiden mukana. Kun hän seuraavalla

kerralla näyttäytyi, nuhteli kuningatar häntä.

"Oletteko unohtaneet, että perintöprinssi on sairaana?" kysyi hän.

"Madame", vastasi kelpo mies, "Hoidan poikaanne, niin hyvin kuin voin,

mutta eilen en voinut tulla, koska minun piti sitoa eräs

talonpoikaisvaimo."

"Eikö se ole kaunista?" kysyi Sophie. "Eikö meillä ole kylliksi syytä

olla ylpeitä ystävästämme?"

"Kyllä, se on hyvin kaunista", vastasi Germain.

"En tiedä, mikä teitä täällä niin ihastuttaa", sanoi äkkiä lempeä,

vakava ääni heidän vieressään -- "mutta näen teidät mielelläni tällä

tuulella. Tänään on tapahtunut niin paljo ihmeellisen suuria asioita!"

Mies, joka näin puhui, kantoi puuteroitua peruukkia ja hienoa

rintaröyhelöä. Hän oli Jean Duvernay. Marcel tunsi hänet erään

vaskipiirroksen mukaan, jonka hän oli nähnyt eräässä kauppapuodissa

Palais-Royalilla.

"Tulen Versaillesta", sanoi hän nyt, "olen kiitollinen Orleansin

herttualle siitä, että tänään, tänä suurena päivänä saan nähdä teidät,

Sophie. Ajoin hänen vaunuissaan aina Saint-Cloudiin asti. Loppumatkan

olen käynyt jalan."

Hänen solkikenkänsä ja mustat sukkansa olivat kokonaan pölyn peittämät.

Emile leikki Duvernayn teräsnapeilla. Lääkäri otti hänet syliinsä ja

katsoi häntä hymyillen silmiin. Sitte huusi Sophie "Nanon."

Kukoistavalta näyttävä tyttö tuli näkyviin, otti pienokaisen

käsivarsilleen ja kantoi hänet pois, samalla kun hän kaikuvilla

suudelmilla koetti tukahuttaa hänen hurjaa huutoaan.

Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Sophie otti olkihattunsa ja ripusti

sen lepänoksaan. Hänen vaaleat kutrinsa tulivat nyt vapaasti näkyviin.

"Te saatte ainoastaan aivan yksinkertaisen illallisen englantilaiseen

tapaan", sanoi hän.

Paikaltaan voivat he nähdä Seinen ja kaupungin katot ja kirkontornin.

Vaijeten nauttivat he näköalasta, -- kuin näkisivät he ensikerran

kaupungin. Sitte puhelivat he päivän tapahtumista. Kaikki neljä olivat

yksimieliset siitä, että vapaus olisi nyt taattu kaikiksi ajoiksi.

Duvernay näki Ranskan uuden hallitusmuodon alaisena ja kehui

lainsäätäjien viisautta, jotka kansa valitseisi. Mutta kaiken puhui hän

varmalla tyyneydellä, hän ei näyttänyt olevan vielä aivan varma

kaikkien näiden kauneiden toiveiden toteutumisesta.

Nikolas Franchot ilmaisi ajatuksensa vähemmän maltillisesti. Hän

julisti innostuneena rauhan voittoa ja yksimielisyyden kunniaa.

Turhaan väittivät lääkäri ja nuori rouva vastaan:

"Seisomme vasta taistelun alussa, -- olemme vasta saavuttaneet tämän

ainoan voiton -- --"

"Filosofia tulee meitä tästä lähtein hallitsemaan", vastasi hän.

"Kultainen aikakausi, josta runoilijat laulavat, tulee todellisuudeksi.

Uskonkiihkon ja hirmuvallan mukana katoaa kaikki muukin paha.

Valistunut, hyvä ihminen viettää sanomattoman onnellista elämää. Mitä

sanon? Fysiikan ja kemian avulla päästään niin pitkälle, että ihmiset

tulevat täällä maanpäällä kuolemattomiksi."

Päätä pudistaen kuunteli Sophie häntä:

"Jos tahdotte ottaa meiltä kuoleman, niin keksikää meille vähintäin

nuoruuden lähde", sanoi hän. "Niinkauvan kun sitä ei ole, kammottaa

minua kuolemattomuus, jota te ennustatte."

Vanha filosoofi kysyi nauraen, miellyttääkö häntä enemmän kristillinen

ylösnousemusaate.

"Mitä minuun tulee", lisäsi hän, tyhjennettyään lasinsa, "niin pelkään,

että pyhimykset ja enkelit tulevat suosimaan neitosten kuoroa leskien

kustannuksella."

"Sitä en tiedä", vastasi nuori rouva ja kohotti hitaasti silmänsä.

"Mutta luulen, että jumalainen voima on enempi kuin teidän kemianne ja

fysiikanne. Te ateistina, herra Franchot, ette ylipäänsä ymmärrä

vallankumousta -- vallankumous merkitsee, että Jumala on astunut alas

maanpäälle."

Sitte nousi hän ylös. Yö oli saapunut. Tuolla puolen suuressa

kaupungissa nähdään siellä täällä tulien tuikkivan.

Marcel tarjosi Sophielle kätensä, ja toisten herrojen edelleen

puhellessa, kulkivat he hitaasti pimeiden lehtokäytävien läpi. Sophie

sanoi hänelle niiden nimet ja kertoi niiden tarinat:

"Tämä täällä on Jean Jacquesin lehtokuja", sanoi hän. "Se oli alkujaan

suora, minä olen antanut sitä muuttaa, joten se kulkee vanhan tammen

ohitse, jonka alla lempipenkkini sijaitsee. Paikka on koko päivän

varjossa."

He istuutuivat penkille. Marcelin sydän löi niin kiivaasti, että hän

kuuli selvästi lyönnit.

"Sophie, rakastan teitä", sopersi hän ja tarttui hänen käteensä.

Hän veti sen lempeästi takaisin ja viittasi lehtiin, jotka kahisivat

hiljaa tuulessa.

"Kuuletteko?"

"Kuulen ainoastaan tuulen lehdissä."

Hän ravisti päätänsä ja sanoi aivan hiljaa:

"Marcel, Marcel! Kuka sanoo teille, että lehdissä on ainoastaan

kahinaa? Kuka sanoo teille, että me olemme yksin? Kuulutteko tekin

sitte noihin arkisieluihin, jotka eivät aavista mitään ihmeiden

salaperäisestä maailmasta?"

Ja Marceliin häntä tuskaisesti katsellessa:

"Herra Germain, tahdotteko olla niin ystävällinen ja mennä huoneeseeni

ja noutaa minulle erään pienen kirjan, joka on siellä pöydällä?"

Hän teki niin. Hänen poissa ollessaan katseli nuori leski liikkumatta

puiden tummaa lehdistöä, joka yötuulessa värisi.

Vihdoin näyttäytyi Marcel jälleen, pieni kultanidoksinen kirja kädessä.

"Gessnerin idyllejä, niin, niitä ne ovat", sanoi Sophie, "avatkaa

paikka, jossa on merkki, ja jos voitte lukea kuun valossa, niin

lukekaa."

Hän luki:

"Usein, usein liitelee sieluni sinun luonasi, usein kun yksinäisinä

mietiskelyn hetkinä jalot ja ylevät tunteet täyttävät sinut, hivelee

poskeasi kevyt henkäys. Ja sinun sielusi läpi voi suloinen väristys

silloin väräjöidä."

"Ymmärrättekö nyt, Marcel", keskeytti hän hänet, "ettemme ole koskaan

yksin, ja että löytyy sanoja, joita en saa kuunnella, kun tuulenhenki

mereltä hiipii tänne ja kohisee vanhoissa tammissa?"

Molempien vanhusten äänet kuuluivat nyt heidän lähellään.

"Jumala merkitsee: Hyvyys", sanoi Duvernay.

"Ei, Jumala merkitsee: Pahuus, ja me poistamme sen maailmasta", sanoi

Franchot.

Sitte sanoivat kaikki kolme hyvästit Sophielle.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän. -- "Huutakaamme: Eläköön vapaus, ja

eläköön kuningas -- ja te kallis naapurini, älkää estäkö meitä siitä,

kuolemasta, kun kaipaamme kuolemaa."

Madame de Luzy.

(Käsikirjotus syyskuun viidenneltätoista päivältä 1792.)

I

Astuessani huoneeseen, ojensi Pauline de Luzy minulle kätensä. Sitte

vaikenimme molemmat silmänräpäyksen ajan. Hänen kaulanauhansa ja

olkihattunsa olivat huolimattomasti heitetyt keinutuoliin.

Hän astui akkunan ääreen ja katseli laskevaa aurinkoa, joka hulvasi

taivaan veripunaisella valolla.

"Madame", sanoin vihdoin, "muistatteko vielä sanat, jotka lausuitte

täsmälleen kaksi vuotta sitte kukkulan juurella tuolla alhaalla virran

rannalla? Muistatteko vielä, kuinka silloin ennustitte minulle, että

olisi tulossa raskaita päiviä, kauhun ja rikosten päiviä? -- Ette

tahtonut kuulla minun puhuvan rakkaudestani, sanoitte minulle: eläkää

ja taistelkaa vapauden ja oikeuden puolesta. Madame, olen kulkenut

tietä, jonka teidän kätenne minulle viittasi, tämä käsi, jonka silloin

peitin suudelmilla ja kyynelillä. Olen totellut teitä, olen

kirjottanut, puhunut. Kahden vuoden ajan olen väsymätönnä vastustanut

noita uneksivia sekapäitä, jotka kylvävät eripuraisuutta ja vihaa

kansaan, tribuuneja, jotka houkuttelevat petollisilla kuvitelmilla

puoleensa, pelkureita, jotka --"

Madame keskeytti minut kädenliikkeellä ja viittasi minua kuuntelemaan.

Puutarhan halki, jossa linnut lauloivat ja kukat suloisesti tuoksuivat,

kuulimme kajahtavan kamalan murhahuudon, joka tuli yhä lähemmäksi:

"Alas ylimys! Hänen päänsä piikkiin!"

Kalpeana ja liikkumatonna, sormi suulle painettuna, seisoi hän siellä.

"Joku onneton, jota he ajavat takaa", sanoin minä. "Yötä ja päivää

toimeenpannaan nyt kotitarkastuksia ja vangitsemisia. Pian kai tulevat

he tänne. Minun pitäisi ehkä mieluummin vetäytyä takaisin, etten panisi

teitä alttiiksi. Vaikkakin olen täällä, tässä kaupunginosassa vähän

tunnettu, olen nykyään aina vaarallinen vieras."

"Jääkää", sanoi madame.

Taas tunkeutuivat kovat äänet hiljaisen iltailman halki. Ja nyt kuului

myös askeleita ja pyssynlaukauksia. He tulivat yhä lähemmäksi, kuultiin

jonkun huutavan: "Sulkekaa käytävät, siten ei hän pääse pakoon, tuo

petturi!"

Madame de Luzy näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi, mitä uhkaavampana

vaara lähestyi.

"Menkäämme toiseen kerrokseen, akkunaverhojen läpi voimme nähdä, mitä

ulkona tapahtuu."

Mutta tuskin olimme avanneet oven, kun näimme rapuilla seisovan erään

miehen. Hän oli kalmankalpea ja vapisi kauttaaltaan. Hänen hampaansa

kalisivat vastakkain kuin kuumeessa. Ja tukahtuneella äänellä sammalsi

hän:

"Pelastakaa minut, älkää hyljätkö minua... He tulevat -- -- -- He ovat

lyöneet oveni säpäleiksi, hävittäneet puutarhani -- He tulevat -- --"