Anatole France.
Vuonna kaksi.
Aamun sarastus.
Madame de Luzy.
Erään vapaaehtoisen muistelmia.
Anomalla saatu kuolemanrangaistus.
Pieni tinasotamies.
Anatole France.
_Anatole France_ (äännetään: Frangs) syntyi Parisissa huhtikuun 16 p:nä
1844. Isä oli antikvaarinen kirjakauppias. Poika sai koulutuksensa
Parisin muutamassa lukiossa ja antautui sitten kirjallisiin töihin.
Alotettuaan ensin muutamalla elämäkerrallisella teoksella (1868),
saavutti hän sitten huomiota ensimäisten runojensa (1873) ja
runopukuisen näytelmänsä "Korintilaiset häät" muodollisella
täydellisyydellä. V. 1879, tultuaan sillä välin senaatin
kirjastonhoitajaksi ja "_Temps_"-lehden aputoimittajaksi julkaisi hän
kokoelman humoristisia kertomuksia. Mutta vasta hienoilla
kulttuurihistoriallisilla kuvillaan, joita hän alkoi lähetellä maailmaan
v:sta 1881, saavutti hän oikein läpäisevän menestyksen. Hän on
julaissut niitä niin suuren joukon toisen toistaan loisteliaampia, että
on työlästä mennä niistä parhaita luettelemaan, mainittakoon tässä vain
ihana "Kuningatar Hanhenjalka" jota yhtä vähän kuin muitakaan hänen
mestarikynänsä tuotteita ei vielä ole suomeksi saatu. Hienolla ja
skeptillisellä ivalla hän yleensä romaaneissaan leikkelee viehättäviä
kulttuurikuvia, milloin egyptiläisestä Magdalenasta ja kristillisestä
pylväspyhimyksestä, milloin 18 vuosisadan voltairelaisista
apottipiireistä, milloin keskeltä vallankumouksen myrskyjä, kuten tässä
julaistussa kokoelmassaan. Yhtä suurella ihastuksella hän saattaa
käsitellä keskiajan legendoja kuin uudenaikaisia mutkikkaita
sielunelämän ongelmia. Melkein kaikki hänen kaunokirjalliset teoksensa
ovat yhtä paljon kriitillistä kuin runollista laatua; muuten on hän
hienoaistinen arvostelijakin, on julaissut kriitilliset kirjotuksensa
4 nidoksessa (1888-1892). Politilliset kirjotuksensa julkaisi
hän 1902 kahdessa nidoksessa; politikoitsijana samoin kuin
kulttuurihistoriallisena kaunokirjailijanakin on hän skeptikko
(= epäilijä), joka kuitenkaan ei ole vieras edistyspyrinnöille, vielä
vähemmän ankaralle tyylitaituruudelle. -- Suuren menestyksen saavutti
v. 1903 näyttämöllä hänen sosialistihenkinen kuvansa Parisin
työväenelämästä "_Crainquebille_." -- V. 1896 tuli France jäseneksi
Ranskan akatemiaan.
Vuonna kaksi.
I
Portinvartija on sulkenut vankilan oven entisen kreivittären Fanny
d'Avenay'n jälkeen, joka on vangittu "yleisen turvallisuuden tähden",
kuten luettelossa sanotaan, mutta todenperäisesti, koska hän on ottanut
taloonsa maanpakolaisia.
Hän istuu penkillä, kanslistin merkitessä hänen nimeään, ja ajattelee:
"Jumalani, miksi kaikki tämä -- mitä tahdot minusta?"
Vanginvartija näyttää enemmän äreältä kuin pahanilkiseltä. Ja hänen
kaunis tyttärensä näyttää miellyttävältä valkoisessa, kokardilla ja
kansallisvärisillä nauhoilla koristetussa lakissaan.
Vanginvartija vie Fannyn suureen pihaan, jonka keskellä seisoo kaunis
akasia. Siellä odottaa hän siksi, kunnes hänelle laitetaan vuode ja
pöytä kuntoon erääseen huoneeseen, jossa on viisi muuta vankia. Talo on
täpötäynnä, eikä auta mitään, että se joka päivä lähettää likansa
guillotinille. Komitea haalii alituisesti uusia vieraita.
Pihalla näkee hän nuoren rouvan, joka parhaallaan kaivertaa kirjainta
puun kuoreen, ja hän tuntee Autoinette d'Auriac'in, nuoruutensa
leikkitoverin.
"Sinä täällä, Autoinette?"
"Ja sinä täällä, Fanny? Anna asettaa vuoteesi minun vuoteeni viereen.
Meillä on paljo kertomista toisillemme."
"Tosiaan, hyvin paljo. -- Entä herra d'Auriac?"
"Mieheni, häntä en ole enää ollenkaan ajatellut. Mutta se on väärin
minulta. Hän on aina käyttäytynyt moitteettomasti minua kohtaan...
Luulen, että hänkin istuu jossain vankilassa."
"Mitä teet sillä, Autoinette?"
"Hiljaa -- -- Mitä kello on? -- Kun se lyö viisi, ei ystävä, jonka
nimen olen kaivertanut tähän, ole enää elävien joukossa, tänään
puolipäivän aikaan jätettiin hänet vallankumoustuomioistuimelle. Hän on
nimeltään Gesrin ja oli vapaaehtoinen pohjoisarmeijassa. Olen oppinut
tuntemaan hänet täällä vankilassa. Tämän puun alla olemme eläneet monta
ihanaa hetkeä. Hän oli kelpo nuori mies. -- -- Mutta tahdonpa nyt
sinustakin kerran huolehtia, rakkaani."
Samassa tarttui hän Fannyä vyötäisiin ja veti hänet mukanaan
huoneeseen, jossa hän nukkui. Hän saikin aikaan sen, että he saivat
jäädä yhteen.
He päättivät, että he pesisivät aamulla aikaisin huoneensa lattian.
Niukka illallinen syötiin yhdessä. Jokainen vanki toi mukanaan
puulautasensa ja puiset ruokavehkeensä (metallinen pöytäkalusto oli
kielletty) ja sai osansa sianlihaa kaalin kanssa. Fanny näki
hämmästyksekseen, että monet naiset, jotka istuivat karkeatekoisessa
pöydässä, olivat iloiset ja tyytyväiset. Samoinkuin rouva d'Auriac,
olivat he huolellisesti kammatut ja puetut. Vielä kuolemankin kasvojen
edessä halusivat he yhä miellyttää. Heidän keskustelunsa kääntyi
rakkausseikkailuihin eikä viipynyt kauvaa, kun Fanny oli jo perehtynyt
kaikkiin pieniin rakkausasioihin, joita punottiin sellistä toiseen
näissä kurjissa vankilakomeroissa, missä kuolema antoi rakkaudelle
korkeamman viehätyksen.
Sanomaton levottomuus valtasi hänet, hän kaipasi kättä, joka puristaisi
hänen kättänsä.
Hän ajatteli taas miestä, joka häntä oli rakastanut ja jolle hän ei
ollut mitään uhrannut ja katkeran katumuksen tunne raateli hänen
sydäntään. Kyyneleet, polttavat kuin hekuma, valuivat hänen poskilleen.
Hän tarkasteli seuralaistensa kasvoja savuavan lampun valossa, joka
valaisi heitä aterialla, ja ajatteli:
"Me kuolemme kaikki yhdessä. Miksi olen minä suruisampi, ja miksi on
sieluni niin täynnä levottomuutta, kun kaikki nämä toiset naiset
ottavat kuoleman yhtä keveästi kuin elämänkin?"
Hän itki läpi koko yön, maatessaan olkisäkillään.