Mutta paljoa ennen, kuin Aziz oli keksinyt Maun, oli muuan toinen
nuori muhamettilainen siirtynyt sinne — eräs pyhä mies. Hänen äitinsä
oli sanonut hänelle: »Vapauta vangit!» Hän tarttui miekkaansa ja
meni linnoitukseen. Hän aukaisi oven ja vangit hyökkäsivät vapauteen
ja ryhtyivät entisiin hommiinsa. Poliisi suuttui tästä kuitenkin
kovasti ja katkaisi tuon nuoren miehen kaulan. Tietämättä mitään
päänsä putoamisesta nuori mies jatkoi matkaansa niiden kallioiden yli,
jotka ovat kaupungin ja linnoituksen välillä, ja tappoi poliiseja
kulkiessaan. Hän kaatui sitten äitinsä talon edustalle täytettyään
hänen käskynsä. Senvuoksi on siellä vielä nykyjäänkin pari hänelle
pyhitettyä temppeliä — päälle tuolla ylhäällä ja ruumiille täällä
alhaalla — ja niissä käyvät rukoilemassa läheisyydessä asuvat
muhamettilaiset ja muutamat hindutkin. Kun Aziz tuli Mauhun ja huomasi
islaminkin siellä muuttuneen epäjumalanpalvelukseksi, hän suuttui ja
halusi puhdistaa paikan Alamgirin tapaan. Mutta jonkin ajan kuluttua
hän kiinnitti siihen yhtä vähän huomiota kuin Akbar. Olihan tämä pyhä
mies vapauttanut vankeja, ja hän, Aziz, oli itsekin ollut vankilassa.
Tuo ruumiille pyhitetty temppeli oli hänen omassa puutarhassaan ja
tuotti joka viikko kosolti lamppuja ja kukkia. Katsellessaan niitä hän
muisteli omia kärsimyksiään. Pään pyhäkkö sijaitsi lasten mielestä
miellyttävän lyhyen kävelymatkan päässä. Suuren pujahnin jälkeisenä
aamuna Azizilla oli vapaata aikaa ja hän pyysi lapsia ulkosalle
kanssaan. Jemila piti häntä kädestä, Ahmed ja Karim juoksivat edellä ja
tuumiskelivat keskenään, miltä ruumis oli mahtanut näyttää horjuessaan
kukkulan rinnettä alas, ja olisivatko he pelästyneet, jos olisivat
kohdanneet sen. Aziz ei halunnut kasvattaa heitä taikauskoisiksi ja
antoi heille senvuoksi läksytyksen. He vastasivat: »Niin, isä», sillä
he olivat hyvin kasvatettuja, mutta kuten Aziz itse, hekin pitivät oman
päänsä, ja vaiettuaan hetkisen kohteliaisuudesta he jatkoivat entistä
jutteluaan.
Kukkulan laella oli siro kahdeksankulmainen, pensaitten ympäröimä
rakennus. Se oli pään pyhäkkö. Siinä ei ollut kattoa ja se olikin
oikeastaan vain pieni alttarirakennus. Sen sisässä oli matala
hautaholvi ja sen sisässä taasen tavanmukainen ristikon ympäröimä
kirjavakuvioisella kankaalla reunustettu tylppä hautakivi. Pyhäkön
perimmäisessä nurkassa oli tiheässä villien mehiläisten pesiä, joista
katkenneita siipiä ja muita ilmavia esineitä leijaili alituisesti
maahan, niin että kostea lattia oli kiiltävän kerroksen peitossa.
Ahmed, jolle Muhammed Latif oli selittänyt mehiläisten luontoa,
sanoi: — Ne eivät tee mitään pahaa sellaisille ihmisille, joiden
elämä on puhdas, ja meni rohkeasti sisälle, mutta hänen sisarensa
oli varovaisempi. Pyhäköstä he menivät erääseen moskeaan, joka
suuruudeltaan ja muodoltaan muistutti tulitemppeliä. Chandraporen
holvikaaret olivat täällä kutistuneet marmorisekoon upotetuksi
litteäksi seinäkoristeeksi, jonka molemmin puolin kohosi minareetteja
muistuttavia huippuja. Tämä pieni hullunkurinen rakennus ei sijainnut
edes tasaisella maallakaan, sillä kallio, jolle se oli rakennettu, oli
painumassa laaksoon.
He kävelivät vanhan, hylätyn linnanvallin yli ihaillen näköaloja.
Maisemat olivat heidän mielestään viehättäviä — harmaa, synkkä
taivas, raskaita riekaleisia sadepilviä kaikkialla, maa tulvillaan
vesilammikoita ja limaista liejua. Monsuuni oli suurenmoinen, paras
kolmeen vuoteen, ja koska lammikot olivat jo täynnä, voitiin kaiken
todennäköisyyden mukaan odottaa ennätyssatoa. Jokilaaksossa oli
satanut niin rankasti, että miesten oli ollut pakko vetää postipussit
köysillä joen poikki. He saattoivat juuri ja juuri nähdä sen aukon
metsässä, jonka kautta vedet purkautuivat, ja sen yläpuolella kohoavat
kalliot osoittivat paikan, missä timanttikaivos sijaitsi märkyyttään
kiiltävien kallioiden välissä. Suoraan kaivoksen alapuolella oli
nuoremman ranin maakartano, jonka tulva oli nyt eristänyt. He
saattoivat nähdä, kuinka hänen korkeutensa, joka ei ollut ylen
tunnontarkka purdahniin nähden, meloskeli kamarineitoineen puutarhassa
ja liinallaan huiskutteli katolla istuville apinoille. Mutta oli ehkä
parempi, ettei tätä saatu katsella liian läheltä, ja hyvä oli sekin,
että pysyteltiin erossa eurooppalaisesta vieraskodista. Vieraskodin
takaa kohosi jono synkkiä kumpuja, joiden rinteet olivat täynnä pieniä
valkoisten liekkien näköisiä temppeleitä. Sillä taholla yksistään
oli kolmatta sataa jumalaa, jotka vierailivat alituisesti toistensa
luona ja olivat lukuisten lehmien ja koko betelinlehtiteollisuuden
omistajia ja sitäpaitsi Asirgarhiin liikennettä välittävän autobussin
osakkeenomistajia. Monet heistä oleskelivat tällä hetkellä palatsissa,
jossa he nauttivat täysin siemauksin elämästään, mutta toiset, jotka
olivat liian lihavia tahi liian ylpeitä siirtyäkseen muualle, olivat
lähettäneet tunnuskuvia edustajikseen. Ilma oli sakeaa uskonnosta ja
sateesta.
Ahmed ja Karim juoksivat ilosta huutaen linnanvallin yli, niin että
heidän valkoiset paitansa liehuivat tuulessa. Vihdoin he kohtasivat
joukon vankejakin, jotka tyhmän näköisinä katselivat erästä vanhaa
pronssitykkiä. — Kuka teistä armahdetaan? lapset kysyivät heiltä. Sillä
illalla esiintyi ylimmän Jumalan kulkue, jolloin Hän koko valtiomahdin
seuraamana poistui palatsista ja sivuutti vankilan, joka nykyjään
sijaitsi kaupungissa. Kun Hän teki niin ja Bethesdan lammikon enkelin
tavoin pani länsimaisen sivistyksen veden liikkeelle, vapautettiin
aina joku vanki. Sen jälkeen Hänen oli määrä jatkaa matkaansa suurelle
Mau-lammikolle, joka oli vieraskodin puutarhan pituinen, ja siellä
tapahtuisi jotakin muuta, lopullinen jumalaksi julistautuminen, minkä
jälkeen Hänen oli alistuttava unen kokemuksiin. Koska Azizin perhe oli
muhamettilainen, se ei tiennyt mitään tästä, mutta vierailu vankilassa
oli kaikille tunnettua. Vangit keskustelivat näiden hienojen ihmisten
kanssa vapautumismahdollisuuksistaan hymyillen ja alasluoduin silmin.
Lukuunottamatta nilkkoihin kiinnitettyjä rautakahleita he olivat muiden
ihmisten näköisiä ja käyttäytyivät kuten muut. Viisi heistä, joita ei
oltu vielä tuomittu, ei voinut toivoa armahdusta, mutta kaikki toiset
olivat täynnä toivoa. Heidän mielestään ei ollut mitään eroa rajahin ja
Jumalan välillä, koska molemmat olivat yhtä paljon heitä korkeammalla,
mutta vartia oli saanut paremman kasvatuksen ja uskalsi kysyä hänen
korkeutensa vointia.
— Hän paranee paranemistaan, vastasi lääkäri.
Nyt oli asia todellisuudessa niin, että rajah oli jo kuollut. Yön
juhlallisuudet olivat rasittaneet häntä liiaksi. Mutta hänen kuolemansa
salattiin, ettei juhlien loisto siitä himmentyisi. Hindulääkäri,
yksityissihteeri ja muuan uskottu palvelija valvoivat ruumiin ääressä,
sillä aikaa kuin Aziz oli ottanut velvollisuudekseen esiintyä
kaupungilla kansan pettämiseksi. Hän oli pitänyt paljon hallitsijasta
ja mahdollista oli, ettei hän saavuttaisi hänen seuraajansa suosiota,
mutta hän ei voinut harkita sitä asiaa nyt, koska se harhakuvitelma,
jonka luomisessa hän oli apuna, valtasi hänet itsensäkin. Lapset
juoksentelivat sinne tänne pyydystellen sammakkoa, jonka he aikoivat
panna Muhammed Latifin vuoteeseen. Heidän omassa puutarhassaan oli
satoja sammakoita, mutta he tahtoivat välttämättä saada mukaansa
sammakon täältä kummulta. He ilmoittivat näkevänsä alempana kaksi
hellekypärää. Fielding ja hänen lankonsa kiipesivät siellä rinnettä
pitkin pyhimyksen haudalle suomatta itselleen lepoa matkan jälkeen.
— Heitänkö kivellä? kysyi Karim.
— Siroittelemmeko heidän paistinpannuunsa jauhettua lasia?
— Ahmed, tule tänne, niin saat selkääsi ilkeydestäsi! Aziz kohotti
kätensä lyödäkseen esikoistaan, mutta sallikin tämän sen sijaan
suudella sitä. Hänestä tuntui suloiselta, että pojat olivat hänen
mukanaan tällaisena hetkenä, hänen uskolliset ja rohkeat poikansa.
Hän selitti heille, että englantilaiset olivat valtion vieraita,
minkä vuoksi heitä ei saanut myrkyttää, ja kuten aina, pojat olivat
kohteliaasti ja samalla innostuneesti samaa mieltä hänen kanssaan.
Molemmat muukalaiset menivät tuohon kahdeksankulmaiseen rakennukseen,
mutta hyökkäsivät sieltä heti takaisin mehiläisten takaa-ajamina
ja juoksentelivat sinne tänne huitoen käsillään. Lapset hihkuivat
vahingonilosta, ja taivaasta tuli ihana sadekuuro, aivan kuin tynnyrin
tappi olisi aukaistu. Aziz ei ollut aikonut tervehtiä entistä
ystäväänsä, mutta nyt hän tuli tapauksen johdosta loistavalle tuulelle.
Hän tunsi itsensä varmaksi ja voimakkaaksi ja huudahti: — Halloo,
ovatko herrat joutuneet pulaan?
Toinen vieraista huusi mehiläisen pistäneen häntä.
— Istuutukaa vesilätäkköön, sir... niitä on täällä aivan tarpeeksi.
Älkää tulko minun lähelleni. En voi niille mitään, ne ovat valtion
mehiläisiä, mutta kirjoitan valituksen hänen korkeudelleen niiden
käyttäytymisestä. Mitään todellista vaaraa ei ollut, sillä rupesi
satamaan ja mehiläisparvi palasi silloin takaisin temppeliin. Aziz
meni muukalaisen luo, veti pois muutamia piikkejä hänen ranteestaan ja
sanoi: — Kas niin, rauhoittukaa ja olkaa mies.
— Mitä sinulle nykyjään kuuluu, Aziz? Sain vasta äsken kuulla
sinun muuttaneen tänne, huusi Fielding hänelle jokseenkin
välinpitämättömästi. — Muutamat pistot eivät luullakseni haittaa mitään.
— Eivät tietenkään. Lähetän vieraskotiin spriikääreitä. Kuulin sinun
asettuneen asumaan sinne.
— Miksi et ole vastannut kirjeisiini? Fielding kysyi koettaen kiivetä
huipulle, mutta epäonnistuen rankassa sateessa. Hänen toverinsa, joka
ei milloinkaan ennen ollut käynyt maassa, huusi, kun sadepisarat
ropisivat hänen hellekypärilleen, että mehiläiset olivat uudelleen
hänen kimpussaan. Fielding moitti häntä melko tiukasti hänen
tyhmyydestään ja sanoi sitten: — Voimmeko päästä täältä jotakin
oikotietä vaunuillemme? Meidän täytyy luopua retkestämme. Ilma on
inhoittava.
— Kyllä tuota tietä pitkin.
— Etkö sinäkin tule mukaan?
Aziz kumarsi liioitellun kohteliaasti. Hän oli yhtä taitava antamaan
pieniä neulanpistoja kuin muutkin indialaiset. »Minua vapisuttaa,
minä tottelen», ilmaisi kumarrus eikä se ollut tekemättä vaikutustaan
Fieldingiin. He laskeutuivat tielle kurjaa polkua pitkin — molemmat
aikuiset miehet kulkivat edellä, lanko, joka näytti pikemminkin pojalta
kuin mieheltä, seurasi heitä puristellen vaikeroiden käsivarttaan, jota
pakotti, ja hänen jäljessään tulivat nuo kolme äänekästä ja hävytöntä
indialaislasta. Kaikki olivat läpimärkiä.
— Mitä kuuluu, Aziz?
— Terveyteni on mainio kuten ennenkin.
‒ Oletko päässyt jonkinlaisiin tuloksiin täällä?
— Millaisiin tuloksiin sinä sitten olet päässyt?
— Kuka on vieraskodin ylivalvoja? kysyi Fielding luopuen samalla
heikoista yrityksistään entisen tuttavallisuuden palauttamiseksi ja
muuttaen käytöksensä virallisemmaksi. Hän oli vanhempi ja karskimpi
kuin toinen.
— Hänen korkeutensa yksityissihteeri, luullakseni.
-— Missä hän sitten oleskelee?
— En tiedä.
Meidän tulomme jälkeen ei kukaan ole kiinnittänyt meihin vähintäkään
huomiota.
— Todellako?
‒ Kirjoitin jo edeltäpäin tänne ja kysyin, tapahtuuko vierailuni
sopivaan aikaan. Sain myöntävän vastauksen ja suunnittelin matkani
sen mukaan, mutta vieraskodin palveluskunta ei näytä saaneen oikeita
määräyksiä. Me emme saa ollenkaan munia ja rouvani haluaisi lähteä
soutelemaan.
— Siellä on kaksikin venettä.
‒ On kyllä, mutta ei ainoatakaan airoa.
Eversti Maggs katkoi airot viimeisen vierailunsa aikana.
— Kaikki airotko?
— Hän on hyvin voimakas mies.
— Jos vain ilma seestyy, tahtoisimme katsella soihtukulkuettanne joelta
tänä iltana, jatkoi hän. — Kirjoitin Godbolelle siitä, mutta häntä ei
ole näkynyt eikä kuulunut. Täällähän on kaikki ihan kuollutta.
— Ehkä kysymyksessä oleva ministeri ei ole milloinkaan saanutkaan
kirjettäsi.
— Onko kansalla mitään sitä vastaan, että englantilaiset katselevat
kulkuetta?
— En tiedä mitään täkäläisestä uskonnosta. Mutta minun mieleeni ei
milloinkaan juolahtaisi lähteä katselemaan tuota kulkuetta.
— Sekä Mudkulissa että Deorassa otettiin meidät aivan toisin vastaan.
Deorassa erittäinkin oltiin hyvin ystävällisiä. Maharajah ja maharani
tahtoivat näyttää meille kaiken.
— Teidän ei olisi pitänyt ensinkään lähteä sieltä.
— Hyppää vaunuihin, Ralph! He olivat saapuneet vaunujen luo.
— Hypätkää vaunuihin, herrat Quested ja Fielding.
— Kuka taivaan nimessä on herra Quested?
— Lausuinko tuon tunnetun nimen väärin? Eikö hän ole vaimosi veli?
— Kenen kanssa sinä oikeastaan luulet minun menneen naimisiin?
— Minä olen vain Ralph Moore, sanoi poika punastuen, ja juuri silloin
purkaantui uusi kuuro pärskäytellen vettä heidän jaloilleen. Aziz
koetti peräytyä, mutta se oli liian myöhäistä.
— Quested, Quested? Etkö sinä tiedä, että rouvani on rouva Mooren tytär?
Azizia vapisutti, hän vuorotellen kalpeni ja punastui. Häntä inhoitti
kuulemansa uutinen samoin kuin rouva Mooren nimikin.
— Ehkä tämä selittääkin sinun kummallisen käytöksesi.
— Ole ystävällinen ja ilmoita, mitä vikoja käytöksessäni on.
— Tarkoitan tuota inhoittavaa kirjettä, jonka Mahomet Ali kirjoitti
puolestasi.
— Minusta tämä keskustelu tuntuu aivan tarkoituksettomalta.
— Kuinka saatoitkaan erehtyä niin suuresti? kysyi Fielding
ystävällisemmin kuin ennen, mutta vieläkin vihaisesti. — Se on melkein
uskomatonta. Luulen kirjoittaneeni sinulle ainakin kuusi kertaa
ja maininneeni samalla vaimoni nimen. Neiti Quested! Olipa sekin
päähänpisto? Hänen hymystään Aziz saattoi ymmärtää, että Stella oli
kaunis. — Neiti Quested on paras ystävämme, hän vei meidät yhteen,
mutta... mikä hämmästyttävä päähänpisto. Aziz, meidän pitää selvittää
tämä väärinkäsitys myöhemmin. Se on varmaankin jotakin pirullisuutta
Mahomet Alin puolelta. Hän tietää vallan hyvin minun menneen naimisiin
neiti Mooren kanssa. Mahomet Ali nimitti häntä »Heaslopin sisareksi»
minulle kirjoittamassaan hävyttömässä kirjeessä.
Tämä nimi raivostutti Azizia. — Mitä se minuun kuuluu, kenen kanssa
sinä olet mennyt naimisiin? Anna minun vain olla rauhassa täällä
Maussa, muuta en pyydä. Minä en tarvitse sinua, en tarvitse teistä
ainoatakaan yksityisessä elämässäni, sen sanon viimeiseen hengenvetoon
asti. Niin, niin, olen tehnyt tyhmän erehdyksen, halveksi ja ivaile
minua vain. Luulin sinun menneen naimisiin viholliseni kanssa. En
lukenut ollenkaan kirjeitäsi. Mahomet Ali petti minut. Luulin sinun
varastaneen rahani, mutta — hän löi yhteen kätensä ja hänen lapsensa
kokoontuivat hänen ympärilleen — minusta tuntuu sittenkin siltä kuin
sinä olisit tehnyt sen. Annan kaiken anteeksi Mahomet Alille, sillä hän
rakasti minua. Sen jälkeen hän vaikeni hetkiseksi ja sateen rätistessä
kuin revolverin laukaukset hän jatkoi: — Sydämeni kuuluu tämän jälkeen
omalle kansalleni. Sen sanottuaan Aziz läksi menemään. Cyril käveli
hänen jäljessään savista tietä pitkin pyydellen anteeksi ja selitellen
asiaa. Hän oli halukas saattamaan kaiken jälleen oikealle tolalle, ja
todisteli hyvin johdonmukaisesti, ettei hän ollut mennyt naimisiin
Heaslopin morsiamen, vaan Heaslopin sisaren kanssa. Mutta mitäpä se
auttoi enää? Aziz oli perustanut elämänsä erehdykselle, jota ei voinut
korjata. Puhuen urdujen kieltä, niin että lapsetkin voivat ymmärtää
häntä, Aziz sanoi: — Ole hyvä äläkä seuraa meitä enää, olkoonpa vaimosi
kuka tahansa. En halua ketään englantilaista miestä enkä naista
ystäväkseni.
Hän palasi kotiin kiihoittuneena ja onnellisena. Tuo hetki jolloin
rouva Mooren nimi mainittiin, oli ollut katkera ja hirvittävä nimen
herättämien muistojen vuoksi. »Esmiss Esmoor — — —» Rouva Moore
oli aina ollut niin hyvä, ja tuo nuorukainen, jota hän tuskin oli
katsellut, oli hänen poikansa, Ralp Moore; Stella ja Ralph, joita
kohtaan hän oli luvannut olla ystävällinen, ja Stella oli mennyt
naimisiin Cyrilin kanssa.