Palatsi kajahteli yhä soittimien kilinästä ja rummutuksesta.
Ilmestys oli ohi, mutta sen vaikutus jatkui, ja tämän vaikutuksen
tarkoituksena oli antaa ihmisille sellainen tunne kuin ei ilmestystä
olisi vielä tapahtunutkaan. Toivo oli jäljellä huolimatta siitä,
että sen päämäärä oli saavutettu. Vaikka Jumala olikin syntynyt, ei
hänen kulkueensa ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Normaalivuosina
toimeenpantiin tavallisesti tämän päivän keskipäivällä erinomaisen
kauniita juhlallisuuksia rajahin yksityisasunnossa. Hänellä oli
pyhään toimitukseen vihitty ryhmä miehiä ja nuorukaisia, joiden
velvollisuuksiin kuului hänen edessään tanssien ilmentää hänen
uskonsääntöjään ja uskonnollisia mietteitään. Siten hän saattoi
mukavasti istuen katsella noita kolmea askelta, joilla vapauttava
Jumala astui maailmankaikkeuden yli saattaakseen Indran häpeään, samoin
lohikäärmeen kuolemaa, vuorta, joka muutettiin auringonvarjostimeksi,
ja sadhua, joka (koomillisin seurauksin) rukoili Jumalaa ennen
päivällistä. Kaiken huippuna oli kuitenkin maitotyttöjen tanssi
Krishnan edessä ja Krishnan vielä ihanampi tanssi maitotyttöjen edessä,
jolloin soittajat sekaantuivat tummansinisiin pukuihin puettujen
kruunupäisten näyttelijöiden joukkoon, niin että kaikki muuttui
yhdeksi kokonaisuudeksi. Rajah ja hänen vieraansa voivat silloin
kokonaan unhottaa katselevansa näytelmää ja rukoilla näyttelijöitä.
Mutta tänään ei voinut mitään sellaista tapahtua, sillä kuolema
keskeyttää kaiken. Ja kuitenkin sai kuolema aikaan täällä pienemmän
keskeytyksen kuin minkä se saa aikaan Euroopassa; sen paatos ei ollut
niin vihlaiseva, eikä iva niin julma. Onnettomuudeksi oli olemassa pari
kruununtavoittelijaa, jotka molemmat oleskelivat nyt palatsissa ja
aavistivat, mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät panneet toimeen mitään
meteliä, koska uskonto on hinduille elävä voima, joka erityisissä
tapauksissa voi tukahduttaa kaiken, mikä on luonteeltaan pikkumaista
ja tilapäistä. Juhla jatkui hurjana ja välittömänä, kaikki ihmiset
rakastivat toisiaan karttaen vaistomaisesti kaikkea sellaista, mikä voi
aiheuttaa riitaa tai tuskaa.
Aziz ei voinut käsittää tätä, yhtä vähän kuin sitä olisi voinut
käsittää keskinkertainen kristittykään. Häntä hämmästytti se, että Mau
näin äkkiä oli vapautunut kaikesta epäluuloisuudesta ja itsekkyydestä.
Vaikka hän oli muukalainen ja perehtymätön hindujen uskonnollisiin
menoihin, tuntui väestö hänestä erittäin puoleensavetävältä ja
miellyttävältä tähän aikaan; hän ja hänen taloutensa saivat
vastaanottaa kaikenlaisia pieniä huomaavaisuudenosoituksia ja lahjoja
vain senvuoksi, että hän oli muukalainen. Hänellä ei ollut mitään muuta
tekemistä koko päivänä kuin lähettää lupaamansa lääke vieraskotiin. Se
juolahti hänen mieleensä iltapäivällä ja hän rupesi etsimään talostaan
jotakin lievittävää voidetta, sillä apteekki oli suljettu. Hän löysikin
läkkirasiallisen voidetta, joka kuului Muhammed Latifille. Tämä ei
mielellään tahtonut luopua siitä, koska sitä keitettäessä oli luettu
loitsuja, mutta Aziz lupasi tuoda sen takaisin voideltuaan pistojen
jäljet; hän tahtoi saada verukkeen ratsastusmatkaa varten.
Kun hän sivuutti palatsin, alkoi kulkue järjestäytyä. Suuri väkijoukko
katseli ruhtinaallisen kantotuolin kuntoonpanoa, jonka hopeinen
lohikäärmeen muotoinen yläosa työntyi näkyviin korkeasta puoliavoimesta
ovesta. Siihen sullottiin sekä suuria että pieniä jumalia. Aziz käänsi
pois katseensa, koska hän ei oikein tiennyt, kuinka paljon hänen oli
lupa nähdä, ja oli samalla vähällä törmätä opetusministeriin. — Ah,
sinä voit aiheuttaa minulle viivytystä! ministeri sanoi tarkoittaen
sillä, että ei-hindun kosketus voi pakottaa hänet vielä yhteen kylpyyn.
Sanat lausuttiin ilman vähintäkään moraalista suuttumusta. — Suo
anteeksi, Aziz sanoi. Godbole hymyili ja alkoi toistamiseen jutella
vieraskodin vieraista. Kun hän kuuli, ettei Fieldingin rouva ollutkaan
neiti Quested, hän huomautti: — Ah ei, hänhän menikin naimisiin herra
Heaslopin sisaren kanssa! Aivan niin. Olen tiennyt sen jo toista
vuotta. Hän sanoi tämän hyvin välinpitämättömästi.
— Miksi et kertonut sitä minulle? Vaikenemisesi on saattanut minut
hyvin ikävään asemaan.
Godbole, jonka ei milloinkaan oltu kuultu kertovan mitään kenellekään,
hymyili jälleen ja lisäsi anteeksipyytävästi: — Älä ole vihainen
minulle. Olen ystäväsi mikäli persoonallinen rajoitukseni vain sallii,
mutta nyt on pyhä juhla.
Aziz tunsi aina olevansa kuin pieni lapsi tämän kummallisen henkilön
seurassa, kuin hyvin pieni lapsi, jolle äkkiä lahjoitetaan leikkikalu.
Hänkin hymyili ja käänsi hevosensa lisääntyvän tungoksen vuoksi
eräälle sivukujalle. Puhdistustyöläisten soittokunta lähestyi.
Miehet rämisyttivät seuloja ja muita työvälineitään marssien suoraan
palatsin porttia kohti kuin voittoisa armeija. Kaikki muu soitto oli
tauonnut, sillä nyt oli juhlamenojen mukaan kaikkien halveksittujen ja
hylättyjen hetki. Jumala ei voinut poistua temppelistään, ennenkuin
puhdistustyöläisten saastainen kasti oli soittanut kappaleensa; he
muodostivat sen saastaisen alkuaineen, jota ilman henki ei voinut
aineellistua. Nyt seurasi suurenmoinen näytelmä, joka kesti muutamia
silmänräpäyksiä. Palatsin ovet aukaistiin ja sisällä nähtiin koko
hovi avojaloin ja valkoisissa puvuissa. Käytävän keskellä oli
kultaisella veralla peitetty liitonarkki, jota varjostivat sivuilta
mahtavat riikinkukonsulat ja jäykät tulipunaiset pyöreät liput. Se oli
laitojaan myöten täynnä pystykuvasia ja kukkia. Kun se kohotettiin
maasta kantajien olkapäille, alkoi monsuunin lempeä aurinko heloittaa
värittäen maailman, niin että kaikki nuo palatsin seiniin maalatut
keltaiset tiikerit näyttivät valmistautuvan hyppyyn, ja vaaleanpunaisia
ja vihreitä pilviä leijaili taivaalla kuin repaleisia silkkivyyhtejä.
Kantotuoli lähti liikkeelle. Aukio oli täynnä ruhtinaallisia norsuja,
joiden piti seurata arkkua katos tyhjänä nöyryyden merkiksi. Nämä
pyhät juhlallisuudet eivät kiinnostaneet Azizia lainkaan, koska
niillä ei ollut mitään yhteistä hänen oman uskontonsa kanssa. Ne
ikävystyttivät häntä ja tekivät hänet hieman ivalliseksi, kuten hänen
oman rakkaan keisari Baburinsakin, joka tullessaan pohjoisesta ei
löytänyt Hindostanista hyviä hedelmiä, ei raikasta vettä, ei kiintoisaa
keskustelua, eipä edes ystävää.
Aukiolta pääsi suoraan ulos kaupungista korkeille kallioille ja
viidakkoon. Aziz ratsasti sinnepäin katsellen suurta Maulammikkoa,
joka lepäsi hänen alapuolellaan. Se kuvasteli iltapilviä ja sen
pinnassa maa ja taivas näyttivät vaipuvan riemukkaaseen syleilyyn.
Hän sylkäisi kyynillisesti, nyt vielä kyynillisemmin kuin äsken,
sillä tuon liekehtivän ympyrän keskeltä lähestyi pieni musta pilkku —
vieraskodin vene. Englantilaiset olivat hankkineet tilapäisiä airoja ja
jatkoivat edelleen Indian tutkimistaan. Heidän ilmestymisensä näkyviin
teki Azizin suopeamielisemmäksi hinduja kohtaan. Katsoessaan jälleen
palatsin maidonvalkoista kupoolia hän toivoi, että epäjumalankuvan
kantaminen tuottaisi hinduille iloa, sillä he eivät ainakaan
sekaantuneet toisten asioihin. Tuo pyrkimys »ymmärtää Indiaa», joka
kerran oli pettänyt hänet Chandraporessa neiti Questedin hahmossa,
oli sekin vain keino Indian kukistamiseksi; siihen ei sisältynyt
minkäänlaista myötämielisyyttä. Hän tiesi aivan tarkasti, mitä veneessä
tapahtui, seurueen tuijottaessa portaisiin, joita pitkin jumalankuvia
hetkisen kuluttua kannettaisiin, ja arvaillessa, kuinka lähelle he
uskaltaisivat soutaa aiheuttamatta virallista rettelöä.
Aziz ei kääntynyt palaamaan takaisin, sillä vieraskodissa oli
palvelijoita, joilta hän voisi kysellä; ylimalkaisetkin tiedot ovat
aina tervetulleita. Hän ohjasi ratsunsa sen synkän niemen sivu, jossa
oli kuninkaallinen hautausmaa. Haudat olivat, kuten palatsikin,
lumivalkoista marmoria ja loistivat aavemaisesti tihenevässä
pimeydessä. Niemellä kasvoi korkeita puita, ja sieltä kuului aivan kuin
suuteloita, kun yöperhoset irtaantuivat oksista ja hipoivat lentäessään
lammikon pintaa. Niiden oli tullut jano riippuessaan oksissa koko
päivän. Rauhallinen indialainen ilta täydellistyi piirre piirteeltä,
kaikilta tahoilta kuului sammakoiden kurnuttamista ja kaikkialla
poltettiin tuota loppumatonta lehmänlantaa. Parvellinen myöhästyneitä
sarviharakoita lentää räpytteli hämärässä hänen yläpuolellaan
muistuttaen siivekkäitä luurankoja. Ilmassa oli kuoleman tuntua, mutta
vain suruttoman kuoleman; kohtalo ja pyyteet olivat tehneet sovinnon
keskenään ja ihmissydänkin oli asettunut lepoon.
Eurooppalainen vieraskoti sijaitsi parisataa jalkaa vedenpintaa
korkeammalla kallioisen ja metsäisen viidakkoniemekkeen huipulla.
Kun Aziz pääsi perille, oli vedenpinta vaalennut harmaanpunertavaksi
kalvoksi ja vene hävinnyt kokonaan näkyvistä. Vieraskodin kuistilla
nukkui vartia, ja sen tyhjissä ristin muotoon järjestetyissä huoneissa
paloi lamppu. Hän kulki pahansuovasti tarkastellen huoneesta toiseen.
Hänen vaivansa palkittiinkin parilla, pianon kannelle jätetyllä
kirjeellä, jotka hän heti aukaisi ja luki. Hänen tekonsa ei häntä
hävettänyt ollenkaan. Itämaat eivät ole milloinkaan kunnioittaneet
yksityiskirjeenvaihtoa. Olihan McBryde sitäpaitsi kerran lukenut
hänen kirjeensä ja kertonut muille niiden sisällön. Toinen kirje,
kiintoisin niistä, oli Heaslopilta Fieldingille. Se valaisi hänen
entisen ystävänsä mielenlaatua ja lisäsi Azizin vastenmielisyyttä
häntä kohtaan. Siinä puhuttiin paljon Ralph Mooresta, joka kirjeestä
päättäen näytti olevan melkein vähämielinen. »Lähetä veljeni tänne
milloin sinulle vain sopii. Kirjoitan tästä senvuoksi, että olen
melkein varma siitä, että hän tulee tekemään vielä jotakin hullua».
Kauempana kirjeessä oli: »Olen aivan samaa mieltä kanssasi — elämä on
aivan liian lyhyt surujen hautomiseen. Mieltäni huojentaa sekin, että
luulet tulevasi toimeen Indian sortajien kanssa. Me olemme kaiken sen
avun tarpeessa, jota vain voimme saada. Toivon että Stella tullessaan
ensi kerran tänne tuo sinutkin mukanaan. Koetan järjestää olosi täällä
niin mukavaksi kuin nuorena miehenä vain voin — on jo todellakin aika,
että tapaamme toisemme. Sisareni avioliitto kanssasi niin pian äitini
kuoleman jälkeen saattoi minut aivan suunniltani ja minä olin joka
suhteessa mahdoton. On jo aika, kuten sanot, että teemme sovinnon —
tunnustamme kumpikin vikamme. Poikanne ja perillisenne syntyminen
ilahduttaa minua. Kun kirjoitat Adelalle, niin lausu hänelle sopivalla
tavalla terveiseni, koska tahtoisin sopia hänenkin kanssaan. Teillä
on onni mukananne, koska teidän ei tällä haavaa tarvitse oleskella
brittiläisessä Indiassa. Täällä toistuvat samat asiat yhä uudestaan
ja kaiken alkusyynä on kiihoitustyö, mutta me emme voi hankkia siitä
sitovia todistuksia. Kuta kauemmin täällä asuu, sitä varmemmaksi tulee
siitä, että asia on niinkuin sanon. Omakohtainen mielipiteeni on se,
että kaiken takana ovat juutalaiset».
Niin kirjoitti tuo punanenäinen poika. Järveltä kuuluvat heikot äänet
häiritsivät hieman Azizia; kulkue oli lähtenyt liikkeelle. Toinen
kirje oli neiti Questediltä rouva Fieldingille. Se sisälsi pari
kolme kiintoisaa asiaa. Kirjoittaja toivoi »Ralphin saavan nauttia
Indianmatkastaan enemmän kuin minä», ja näytti antaneen hänelle rahaa
siihen tarkoitukseen. »Velkani, jota en milloinkaan henkilökohtaisesti
voi maksaa takaisin». Millaisessa velassa neiti Quested kuvitteli
olevansa maalle? Aziz ei ymmärtänyt sitä lausetta. Sitten puhuttiin
Ralphin terveydestä. Kaikki oli vain »Stellaa ja Ralphia», vieläpä
»Cyriliä ja Ronnyäkin» — ystävällistä ja järkevää ja sellaisessa
hengessä kirjoitettua, josta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Aziz
kadehti tätä kevyttä seurustelutaitoa, ominaista vain sellaiselle
kansalle, jonka naiset ovat vapaita. Nämä viisi ihmistä selvittivät
välinsä ja sulkivat hajaantuneet rivinsä muukalaisilta. Vieläpä
Heaslopkin sai olla mukana. Se oli Englannin voiman perustus.
Pahantuulen puuskassaan Aziz iski nyrkkinsä pianoon ja koska sen
koskettimet olivat turvonneet niin, että niitä aina soi kolme yhdessä,
hän sai aikaan melkoisen hälinän.
— Kuka siellä on? kysyi hermostunut, kunnioittava ääni. Aziz ei voinut
muistaa, missä hän oli kuullut sen ennen. Joku liikkui viereisen
huoneen puolipimeässä. Hän vastasi: — Ruhtinaan lääkäri, ratsastanut
tänne tervehtimään, osaa vain hieman englanninkieltä. Hän työnsi
kirjeet taskuunsa ja näyttääkseen, että hänellä oli oikeus oleskella
vieraskodissa, hän painoi jälleen pianon koskettimia.
Ralph Moore tuli huoneeseen.
Kuinka kummallinen nuorukainen hän olikaan! Pitkä, liian varhain
kehittynyt, siniset silmät, jotka olivat himmeät levottomuudesta, harva
takkuinen tukka, suoraan sanoen, tyyppi, jota valtakunnasta harvoin
viedään muualle. Lääkäri Aziz ajatteli hänen syntyneen liian vanhasta
äidistä, mutta runoilija Azizista näytti nuorukainen melkein kauniilta.
— En voinut mitenkään päästä tänne aikaisemmin työni vuoksi. Kuinka on
nyt noiden kauheiden mehiläispistojen laita? Aziz kysyi suojelevasti.
— Olen — olen levähdellyt täällä. Heidän mielestään minun piti tehdä
niin. Niitä pakottaa.
Ralphin ujous ja ilmeinen »tuoreus» vaikuttivat ärsyttävästi
tyytymättömään Aziziin. Hän sanoi uhkaavasti: — Olkaa hyvä ja antakaa
minun katsoa niitä. He olivat käytännöllisesti katsoen kahden, ja Aziz
saattoi käsitellä potilastaan aivan samalla tavalla kuin Callendar
Nureddiniä.
— Te sanoitte aamulla...
— Taitavimmatkin lääkärit saattavat erehtyä. Olkaa hyvä ja tulkaa
tänne, jotta voin tarkastella niitä lampun valossa. Minulla on vähän
aikaa.
— Ai —
— No, mitä nyt?
— Teillä on niin kovat kädet.
Aziz hämmentyi ja katsahti käsiinsä. Tuo kummallinen nuorukainen
oli oikeassa. Aziz pani kätensä selkänsä taakse, ennenkuin vastasi
harmistuneemmin kuin mitä hän todellisuudessa oli: — Mitä hittoa minun
käteni liikuttavat teitä? Kuinka omituinen lausunto? Olen taitava
lääkäri enkä aio tehdä teille pahaa.
— En tarkoitakaan tuskia, sillä niitä ei ole olemassakaan.
— Olemassakaan?
— Ei todellisuudessa.
— Mainioita uutisia! niiskautti Aziz.
420
421
— Mutta julmuutta on.
— Otin mukaani voidetta, mutta en käsitä, kuinka sitä oikeastaan
voidaan levittää kipeille paikoille teidän nykyisessä ärtyneessä
tilassanne, Aziz jatkoi hetkisen kuluttua.
— Sallikaa minun itseni tehdä se.
— Ei käy päinsä. Vien voiteen mukanani takaisin apteekkiin. — Hän
lähestyi nuorukaista, mutta tämä peräytyi pöydän taakse. — Kuinka
tehdään? Annatteko minun hoitaa noita pistonjälkiä vai turvaudutteko
mieluummin englantilaiseen lääkäriin. Asirgarhissa on sellainen. Mutta
Asirgarh sijaitsee neljänkymmenen mailin päässä täältä ja Ringnodin
pato on särkynyt. Siinä nyt näette, millaiseen tilanteeseen olette
joutunut. Luullakseni on parasta, että keskustelen teistä herra
Fieldingin kanssa, koska suvaitsette käyttäytyä näin lapsellisesti.
— He ovat veneretkellä, sanoi Ralph ja katseli ympärilleen hakien apua.
Aziz koetti näyttää äärettömän hämmästyneeltä. — Toivon, etteivät he
ole lähteneet Mauhun päin. Tällaisena yönä voi väkijoukko helposti
kiihtyä. Ja aivan kuin hänen väitteensä tueksi kuului samalla häliseviä
ääniä. Kulkue lähestyi vankilaa.
— Teidän ei pitäisi kohdella meitä tällä tavoin, sanoi Ralph
uhmaavasti, ja tällä kertaa oli Azizin pakko vaieta, sillä vaikka ääni
olikin pelästynyt, oli se kuitenkin luja.
— Millä tavoin?
— Tohtori Aziz, me emme ole tehneet teille mitään pahaa.
— Vai niin, tiedätte siis nimenikin. Niin, minä olen Aziz. Aivan niin,
teidän erinomainen ystävänne, neiti Quested, ei tietystikään tehnyt
minulle mitään pahaa Marabarissa.
Kaikkien valtion tykkien jyminä, kun ne äkkiä laukaistiin, vaimensi
hänen viimeiset sanansa. Vankilan pihalta ammuttu raketti antoi merkin.
Vanki oli vapautettu ja suuteli nyt laulajien jalkoja. Ruusunlehtiä
putoilee taloista, pyhiä ryytejä ja kokospähkinöitä kannetaan esille...
Nyt oli juhlan ensimmäinen osa lopussa; Jumala oli laajentanut
temppelihän ja pysähtyi hetkiseksi riemuiten. Ristiriitaisia ja sekavia
huhuja vapahduksesta saapui vieraskotiin. Näytelmä kiinnosti Azizia
ja Ralphia niin suuresti, että he menivät ulos kuistille äkillisen
ilotulituksen houkuttelemina. Linnoituksen pronssitykki lähetteli yhä
salamoitaan, kaupunki oli valomerenä, jossa rakennukset näyttivät
keinuvan, ja palatsi oli saanut ikäänkuin siivet. Alempana väreilevä
vesi, vuoret ja taivas eivät olleet vielä mukana; toistaiseksi vain
pieni määrä valoa ja laulua taisteli maailmankaikkeuden muodottomien
massojen joukossa. Laulu kävi kuultavaksi vain sen alituisen toiston
vuoksi. Kuoro toisteli ja käänteli edestakaisin jumalien nimiä.