XXXI

Aziz ei pystynyt tajuamaan tosiasioita. Hänen toisiaan seuraavat

tunnelmansa määräsivät hänen käsityskantansa ja johtivat tuohon

traagilliseen, hänen ja hänen englantilaisen ystävänsä välisen

suhteen kylmenemiseen. He olivat voittaneet, mutta eivät saisi

nauttia voittonsa hedelmistä. Fielding oli matkustanut johonkin

neuvottelukokoukseen, ja kun neiti Questedistä levinneet huhut olivat

saaneet vaikuttaa Aziziin muutamia päiviä, hän otaksui ne tosiksi.

Hänellä ei ollut minkäänlaisia moraalisia syitä sitä vastaan, että

hänen ystävänsä huvittelivat, eikä Cyril, joka oli keski-ikäinen

mies, voinut enää odottaakaan saavansa naismarkkinoiden parhainta

tavaraa, vaan hänen täytyi hakea huvinsa sieltä, mistä hän voi hankkia

sen. Mutta häntä loukkasi se, että Fielding oli ruvennut väleihin

juuri tämän naisen kanssa, jota Aziz yhä vielä piti vihollisenaan.

Ja sitäpaitsi, miksi Fielding ei ollut kertonut sitä hänelle? Mitä

on ystävyys ilman luottamusta? Hän oli itse joskus kertonut asioita,

joita yleensä pidetään loukkaavina, ja englantilainen oli kuunnellut

lausumatta moitteen sanaa, mutta ei ollut kuitenkaan vuorostaan

kertonut hänelle mitään samantapaista.

Kun Fielding palasi, Aziz kohtasi hänet asemalla, suostui hänen

päivälliskutsuunsa ja alkoi näennäisesti iloisena ja hilpeänä

salaisesti arvostella häntä. Hän kertoi eräästä yleisestä

eurooppalaisesta häpeäjutusta — herra McBrydestä ja neiti Derekistä.

Neiti Derekin uskollinen rakkaus Chandraporea kohtaan oli nyt

saanut selityksensä; herra McBryde oli yllätetty hänen huoneessaan

ja nyt oli rouva McBryde pyytänyt eroa. — Herra McBryde, joka oli

niin siveellinen! Mutta hän tulee syyttämään siitä Indian ilmastoa.

Loppujen lopuksi kaikki on tietysti meidän syytämme. No, eikös olekin

hämmästyttävä uutinen, Cyril?

— Eipä juuri, vastasi Fielding, joka ei paljoakaan välittänyt toisten

synneistä. — Mutta kuuntelehan minua. — Azizin kasvot kirkastuivat. —

Kokouksessa päätettiin...

— Tuon kaiken voimme siirtää iltaan. Minun täytyy mennä suoraan

Minto-sairaalaan nyt, sillä koleera näyttää pahanlaatuiselta. Meille

tuodaan sairaita täältä kaupungista ja muualtakin. Koko elämä on muuten

hyvin ikävää. Uusi ylilääkäri on samanlainen kuin entinenkin, vaikka

ei vielä uskallakaan näyttää hampaitaan. Vaihdoksesta ei ollut mitään

hyötyä. Kaikki kärsimyksen! ovat olleet turhaa. Mutta kuulehan nyt,

Cyril, sanon sinulle muistaessani erään asian. Sinustakin juorutaan

melkein yhtä paljon kuin McBrydestä. Täällä huhutaan, että sinusta ja

neiti Questedistä tuli liiankin hyvät ystävät. Puhuakseni suoraan,

väitetään, että teillä olisi ollut jonkinlainen suhde keskenänne.

— Melkeinpä odotin sitä.

— Siitä puhutaan koko kaupungissa ja se on vahingoksi maineellesi.

Sinähän tiedät, etteivät läheskään kaikki ole sinun puolellasi. Olen

tehnyt voitavani kumotakseni nuo juorut.

— Älä vaivaudu suotta, koska neiti Quested on vihdoinkin matkustanut

tiehensä.

— Vain ne, jotka jäävät maahan, eivätkä ne, jotka matkustavat pois,

saavat kärsiä moisista jutuista. Voit kuvitella, miten pahoillani ja

huolissani olen ollut. Olen tuskin saanut unen rahtustakaan silmiini.

Ensin liitettiin minun nimeni hänen nimeensä, ja nyt on sinun vuorosi.

— Älä puhu niin liioittelevasti.

— Mitä tarkoitat?

— Tuota pahoitteluasi ja levottomuuttasi.

— Olenhan elänyt koko ikäni Indiassa! Tiedän siis hyvin, mikä täällä

vahingoittaa mainetta. Hänen äänensä kuulosti melkein äreältä.

— Mutta asteikko, asteikko. Sinä turvaudut aina väärään asteikkoon,

rakas ystävä. Tuo juoru on tietysti harmillinen, mutta vain niin

vähäisessä määrässä, että me yhtä hyvin voimme jutella jostakin muusta.

— Sinusta se tietysti tuntuu ilkeältä neiti Questedin vuoksi. Näen sen

sinusta.

— Kyllä, mikäli se nyt liikuttaa minua. En näet välitä juuri mistään.

— Cyril, tuo kerskailemisesi, ettet välitä juuri mistään, koituu vielä

turmioksesi. Se hankkii sinulle vihollisia kaikilta tahoilta ja tekee

minut tavattoman epävarmaksi.

— Mitä vihollisia?

Koska Aziz oli ajatellut vain itseään, hän ei voinut vastata. Hän

tunsi olleensa typerä ja suuttui yhä enemmän. — Olen antanut sinulle

luettelon toisensa jälkeen sellaisista tämän kaupungin ihmisistä,

joihin ei voi luottaa. Sinun asemassasi olisi minulla sen verran

järkeä, että ymmärtäisin liikkuvani vihollisten keskuudessa. Sinähän

kuulet minun puhuvan juuri nyt hiljaisella äänellä. Teen sen siksi,

että sinulla on uusi palvelija. Kuinka voisin tietää, onko hän vakooja

vai ei? — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntään. — Joka kolmas

palvelija on vakooja.

— Entä sitten? Fielding kysyi hymyillen.

— Väitätkö tätä lausuntoani vääräksi?

— Se ei liikuta minua ollenkaan. Vakoojia on melkein yhtä paljon kuin

moskiitteja, mutta kuluu vuosikausia, ennenkuin tapaan sellaisen, joka

kykenee lannistamaan minut. Sinulla on jotakin muuta mielessä.

— Eikä ole! Älä ole tyhmä.

— Onpahan! Sinä olet vihoissasi minulle jostakin syystä.

Suora hyökkäys teki aina Azizin taisteluun kykenemättömäksi. Hän sanoi:

— Vai niin, tapanasi oli siis huvitella Adela-neidin kanssa iltaisin?

Olet sinäkin koko rumahinen!

Fieldingin ja neiti Questedin synkät ja korkealle tähtäävät keskustelut

eivät totisesti olleet mitään rakkaudenkuhertelua. Fieldingiä

hämmästytti se, että juttua ollenkaan uskottiin, ja hän suuttui niin

kovasti siitä, että häntä nimitettiin rumahiseksi, että hän menetti

malttinsa ja huudahti: — Senkin porsas! Huvittelinko minä? Onkohan se

uskottavaa sellaisissa olosuhteissa?

— Ah, suo anteeksi! Hillitsemätön itämainen mielikuvitukseni oli vain

toiminnassa, Aziz vastasi iloisesti, vaikka hän sisimmässään tunsikin

mitä syvintä epätoivoa.

— Käsität kai olosuhteet? Tyttöhän oli yhä vielä kihloissa Heaslopin

kanssa enkä minä sitäpaitsi milloinkaan tuntenut...

— Aivan niin, aivan niin, mutta koska sinä et vastustanut minua, luulin

sen olevan totta. Itä- ja Länsimaat, rakas ystävä. Silloin syntyy niin

helposti väärinkäsityksiä. Tahtoisitko nyt viedä porsaasi vaunuillasi

sairaalaan?

-— Et suinkaan ole loukkautunut?

— Enhän toki.

— Jos olet, täytyy asia selvittää.

— Se on jo selvitetty, Aziz vastasi arvokkaasti. — Uskon täydellisesti

sanasi, joten on tarpeetonta väitellä asiasta tämän enempää.

— Mutta ilmaisutapani kaipaa selitystä. Olin hävyttömän epäkohtelias.

Pyydän sinulta tuhannesti anteeksi.

— Syy oli kokonaan minun.

Näin sotkeutui heidän keskustelunsa yhä enemmän. Pysähdys väärässä

kohdassa, väärin ymmärretty korostus ja niin meni koko keskustelu

vikaan. Fielding oli ymmällään, mutta ei lainkaan suutuksissaan.

Asian selittäminen oli kuitenkin sangen työlästä. Syntyy aina

väärinkäsityksiä, kun kaksi ihmistä ajattelee eri tavoin samasta

asiasta, aina ikävyyksiä ja yllätyksiä, vieläpä silloinkin, kun

molemmat ovat samaa rotua. Fielding alkoi uudestaan kertoa tunteistaan

neiti Questediä kohtaan, mutta Aziz keskeytti hänet sanoen: — Mutta

minähän uskon sinua, minähän uskon sinua. Muhammed Latif saa vastata

tästä jutustaan.

— Äh, jätä se omaan arvoonsa niinkuin muutkin juorut! Se kuuluu niihin

asioihin, jotka on koetettava unhottaa. Kun ei siitä välitetä, se

haihtuu olemattomiin aivan samalla tavalla kuin vanhan rouva Mooren

haudatkin.

— Muhammed Latif on ruvennut vehkeilemään. Olemme joka tapauksessa

hyvin tyytymättömiä häneen. Tuletko hyvillesi, jos muitta mutkitta

lähetämme hänet hänen perheensä luo?

— Voimme päivällisen jälkeen väitellä hänestä.

Azizin silmät kävivät pieniksi ja koviksi. — Päivällisenkö? Tämäpä oli

todellakin ikävää — unhotin sen kokonaan. Olen luvannut aterioida Dasin

kanssa.

— Tuo Das mukanasi tänne.

— Hän on ehkä pyytänyt muitakin ystäviään.

— Sinä tulet luokseni päivälliselle, kuten sovimme, sanoi Fielding

katsoen syrjään. — En halua kuulla puhuttavankaan muusta. Sinä tulet ja

sillä hyvä.

He olivat saapuneet sairaalan edustalle. Fielding jatkoi yksinään

matkaansa Maidanin ympäri. Hän oli suutuksissaan itselleen, mutta

arveli kaiken selviytyvän päivällisillä. Postikonttorin kohdalla hän

tapasi piiripäällikön. Heidän vaununsa olivat vierekkäin kadulla sillä

aikaa, kuin heidän palvelijansa olivat konttorissa. — Hyvää huomenta!

Vai niin, te olette siis tullut takaisin, Turton sanoi jääkylmästi. —

Olisin mielissäni, jos tulisitte kerhoon tänä iltana.

— Olen mukautunut takaisinvalintaan, sir. Pitääkö minun välttämättä

tulla sinne? Olisin iloinen, jos pääsisin siitä; sitäpaitsi minulle

tulee päivällisvieraita.

— Tässä ei ole kysymys teidän tunteistanne, vaan maaherran

toivomuksesta. Aiotte luultavasti kysyä, puhunko virkani puolesta. Teen

niin. Odotan teitä kello kuusi tänä iltana. Muihin suunnitelmiinne emme

aio sekaantua.

Hän otti määrättyyn aikaan osaa tuohon vastenmieliseen pikku

juhlallisuuteen. Siellä oikein kolisi vieraanvaraisuuden luuranko. —

Haluatteko grogin vai tavallisen ryypyn? — Hän jutteli viisi minuuttia

rouva Blakistonin kanssa, joka oli ainoa läsnäoleva naisolento.

Hän keskusteli McBrydenkin kanssa, joka, tuntien tehneensä syntiä

sahibina, oli hermostuneella tuulella avioeronsa vuoksi. Hän puheli

uuden ylilääkärin, majuri Robertsin, ja uuden pormestarin, herra

Milnerin, kanssa, mutta kuta useampia kerhon jäseniä vaihtui toisiin,

sitä muuttumattomammaksi näytti itse kerho jäävän. »Tämä ei ole

hyväksi», Fielding ajatteli palatessaan takaisin moskean vieritse. »Me

rakennamme kaikki juoksevalle hiekalle, ja kuta nykyaikaisemmaksi maa

muuttuu, sitä suurempi on romahdus. Ennen vanhaan, seitsemännellätoista

vuosisadalla, jolloin julmuus ja vääryys hallitsivat, korjasi näkymätön

voima hävityksen jäljet. Mutta nykyjään toistuu kaikki; ei mikään estä

kaikua kuulumasta. Alkuperäinen ääni voi olla hyvinkin viaton, mutta

kaiku on aina paha». Tämä ajatus kaiusta piili Fieldingin aivoissa. Hän

ei saanut milloinkaan sitä itselleen oikein selväksi. Se kuului siihen

maailmaan, jota hän ei ollut saavuttanut tahi jonka hän oli hylännyt.

Aziz tuli päivällisille väsyneenä ja alakuloisena, minkä vuoksi

Fielding päätti kosketella heidän välillään vallitsevaa erimielisyyttä

vasta myöhemmin illalla, jolloin siitä puhuminen tuntuisi

luonnollisemmalta. Hän ei salannut ollenkaan kerhossa käyntiään, mutta

sanoi menneensä sinne käskystä eikä uudistavansa vierailuaan, jollei

saisi uutta määräystä. — Toisin sanoen, tuskinpa koskaan, sillä aion

piakkoin matkustaa Englantiin.

— Arvelinkin sinun lopulta palaavan Englantiin, Aziz sanoi hyvin

tyynesti, ja sitten he vaihtoivat puheenaihetta. He söivät

päivällisensä melko painostavan tunnelman vallitessa ja menivät sitten

puutarhaan ja istuutuivat moguliajalta peräisin olevaan huvimajaan.

— Matkustan vain lyhyeksi aikaa virallisissa asioissa. Esimieheni

haluavat minun poistuvan Chandraporesta joksikin aikaa. Heidän on pakko

kunnioittaa minua, vaikka he eivät pidäkään minusta. Tilanne on melko

hullunkurinen.

— Millaisissa asioissa sitten? Saatko lainkaan vapaata aikaa?

— Saan tarpeekseni voidakseni käydä tervehtimässä ystäviäni.

— Odotin juuri sellaista vastausta. Olet uskollinen ystävä. Mutta

emmekö voisi puhua jostakin muusta?

— Miksei, mutta mistä sitten?

— Runoudesta, sanoi toinen kyyneleet silmissä. — Keskustellaan siitä,

miksi runous ei enää pysty tekemään ihmisiä urhoollisiksi. Isoisäni oli

runoilija ja taisteli teitä vastaan bengaalilaisten kapinan aikana.

Tahtoisin olla hänen kaltaisensa mahdollisen uuden kapinan syttyessä.

Tällä haavaa olen vain lääkäri, joka on voittanut oikeusjutun ja jolla

on kolme lasta elätettävänään.

Puhutaan vain runoudesta. Fielding käänsi puheen tähän viattomaan

aiheeseen. — Kansalaisiltasi on todeltakin ikävät olot. Mistä te

oikeastaan runoilisitte? Te ette voi iänkaiken runoilta »kuihtuneesta

ruususta». Mehän tiedämme, että se on kuihtunut. Ettekä te voi jatkaa

tuota isänmaallista »India, oma Indiamme»-runouttannekaan, koska

kenelläkään ei ole mitään Indiaa.

Tällaisesta keskustelusta pidän. Se voi johtaa johonkin kiinnostavaan.

— Olet mielestäni oikeassa väittäessäsi, että runouden täytyy olla

tekemisissä elävän elämän kanssa. Tutustuessani ensi kerran sinuun,

sinä käytit sitä jonkinlaisena loitsuna.

— Olin silloin vielä lapsi. Silloin olivat kaikki ihmiset ystäviäni.

Ystävä — se on Jumalan persialainen nimi. Mutta minä en halua kehittyä

uskonnolliseksi runoilijaksi.

— Kuitenkin toivoin sitä.

— Miten niin? Olethan itse jumalankieltäjä?

— Uskonnossa on jotakin, joka on totta, mutta josta ei ole vielä

kirjoitettu runoja.

— Selitä tarkemmin.

— Jotakin, minkä hindut ovat ehkä löytäneet.

— Runoilkoot he sitten siitä.

— Hindut eivät osaa runoilla.

— Cyril, sinä teet joskus järkeviäkin huomautuksia. Mutta tämä

saa jo riittää runoudesta hetkiseksi. Puhutaan nyt jälleen sinun

Englannin-matkastasi.

— Emmehän ole vielä keskustelleet runoudesta juuri lainkaan, sanoi

toinen hymyillen.

Mutta Aziz rakasti kameijoja. Hän piti tätä katkonaista keskustelua

kädessään kuin kameijan kukkaa ja huomasi sen ikäänkuin kuvastavan

hänen omia pulmiaan. Hän palautti muistiinsa hetkiseksi vaimonsa, ja

kuten usein tapahtuu voimakkaiden muistikuvien johtuessa mieleen,

menneisyys yhtyi tulevaisuuteen ja hän oli näkevinhän vaimonsa luonaan

rauhallisessa hindulaisessa viidakkovaltiossa kaukana muukalaisista. —

Otaksun, että käyt tervehtimässä neiti Questediäkin, hän sanoi sitten.

— Jos minulta vain on aikaa siihen. Tuntuu oudolta tavata hänet

Hampsteadissa.

— Mikä Hampstead on?

— Lontoon taiteellinen ja sivistynyt etukaupunki.

— Ja siellä hän asuu hyvissä oloissa ja hänen tapaamisensa tulee

tuntumaan sinusta hauskalta. Ystäväni, päätäni kivistää tänä iltana.

Ehkä minä olen saanut koleeratartunnan. Lähden kotiin aikaisin, jos

vain sallit.

— Milloin haluat vaunut?

— Ei minkäänlaista vaivaa minun vuokseni; ajan pyörällä.

— Mutta eihän pyöräsi ole täällä. Koska vaununi toivat sinut tänne,

niin salli niiden viedä sinut takaisinkin.

— Järkevä syy, Aziz sanoi koettaen näyttää iloiselta. — Niin, pyöräni

ei ole täällä. Mutta minut nähdään aivan liian usein sinun vaunuissasi.

Herra Ram Chand luulee minun käyttävän väärin vieraanvaraisuuttasi.

— Aziz oli pahalla tuulella ja poissa tolaltaan. Keskustelu siirtyi

hyppien aiheesta toiseen. He olivat luottavaisia ja tuttavallisia,

mutta siitä ei ollut apua.

-— Aziz, olet kai antanut minulle anteeksi tuon aamulla lausumani

typeryyden?

— Senkö, että sanoit minua porsaaksi?

— Niin, ikuiseksi häpeäkseni. Sinähän tiedät, miten ihastunut olen

sinuun.

— Se ei merkitse mitään, mehän olemme kaikki erehtyväisiä. Meidän

ystävyyttämme eivät pienet yhteentörmäykset häiritse.

Mutta kun hän ajoi tiehensä, painoi jokin hänen mieltään — ruumista

tahi sielua vaivasi kova tuska, jonka piti saada purkautua. Saavuttuaan

asuntoonsa hän tunsi halua palata takaisin Fieldingin luo ja

sanoa hänelle jotakin hyvin hellää, mutta sen sijaan hän antoikin

tallirengille runsaasti juomarahoja, istuutui synkkänä vuoteensa

laidalle ja antautui taitavan Hassanin hierottavaksi. Kärpäsiä kuhisi

katossa, ja huoneen lattia oli täynnä ruskeita läikkiä, sillä Muhammed

Latif oli asunut siellä hänen vankeutensa aikana ja syljeskellyt

kelpo tavalla. Pöytälaatikko oli rikki, sillä poliisi oli särkenyt

sen lukon: Chandraporessa vaikutti kaikki käytetyltä, ilmakin. Nyt

purkaantui hänen sisällinen levottomuutensa. Hän oli epäluuloinen; hän

epäili ystävänsä aikovan mennä naimisiin neiti Questedin kanssa hänen

rahojensa vuoksi ja matkustavan juuri siinä asiassa Englantiin.

— Huzoor, mitä nyt? Hän oli jutellut itsekseen.

— Katso noita kärpäsiä tuolla katossa. Miksi et ole hukuttanut niitä?

— Huzoor, niitä tulee aina uusia.

— Niinkuin kaikkea muutakin pahaa.

Kääntääkseen keskustelun toisaanne Hassan kertoi keittiöpojan tappaneen

käärmeen — hyvä — mutta tappaneen sen katkaisemalla sen poikki — paha —

koska siitä silloin tulee kaksi käärmettä.

— Tuleeko kaksi lautastakin, jos särkee yhden?

— Me saamme ostaa laseja ja uuden teekannun samalla kertaa ja minulle

uudeltakin.

Aziz huokaisi. Jokainen tahtoo saada omansa. Toinen tarvitsee takin

ja toinen rikkaan rouvan; kaikki lähestyvät päämääräänsä taitavasti

kierrellen. Fielding oli pelastanut kaksikymmentätuhatta rupiaa tytölle

ja matkustaa nyt tytön jäljessä Englantiin. Jos hän todellakin aikoo

mennä naimisiin tytön kanssa, on kaikki selvää; silloin tyttö tuo vain

suuremmat myötäjäiset hänelle. Aziz ei uskonut omia epäilyksiään —

olisi ollut parempi, jos hän olisi uskonut, sillä silloin hän olisi

syyttänyt Fieldingiä avoimesti ja tilanne olisi selviytynyt. Hänen

mielessään saattoivat epäluulot ja luottamus asustaa samalla kertaa.

Ne pulpahtivat esille eri lähteistä eikä niitä milloinkaan tarvinnut

sekoittaa. Itämaalaisessa epäluulo on kuin ilkeä ajos, sielunsairaus,

joka äkkiä tekee hänet sulkeutuneeksi ja tylyksi; hän samalla

kertaa sekä uskoo että epäilee tavalla, mitä länsimaalainen ei voi

ymmärtää. Se on hänen pahahenkensä samalla tavalla kuin tekopyhyys

on länsimaalaisen. Aziz oli sen riivaama ja hänen mielikuvituksensa

rakensi pirullisen rakennuksen, jonka perustus oli laskettu tähtien

valossa Dilkushassa tapahtuneen keskustelun aikana. Tyttö oli varmasti

ollut Cyrilin rakastajatar asuessaan opistossa — Muhammed Latif oli

oikeassa. Mutta oliko siinä kaikki? Ehkäpä juuri Cyril oli seurannut

häntä luolaan?... Ei, mahdotonta. Cyrilhän ei ollut käynytkään Kawa

Dolilla. Mahdotonta. Naurettavaa. Ja kuitenkin tämä ajatus sai hänet

vapisemaan toivottomuudesta. Sellainen petos — jos se oli totta — oli

ennenkuulumaton Indian historiassa; niin halpamaista, kurjaa tekoa

ei ollut ennen tapahtunut, ei edes silloin, kun Sivaji murhasi Afzul

Khanin. Hän tunsi mielensä järkkyyntyneeksi, aivan kuin se olisi ollut

totta, ja lähetti pois Hassanin.

Seuraavana päivänä hän päätti matkustaa lastensa kanssa takaisin

Mussoorieen. Lapset olivat saapuneet kaupunkiin oikeusjutun aikana,

jotta Aziz saisi sanoa heille jäähyväiset, ja olivat jääneet

Hamidullahin luo juhlan ajaksi. Majuri Roberts antaisi hänelle kyllä

lomaa, ja hänen poissaollessaan matkustaisi Fielding Englantiin.

Suunnitelma sopi yhtä hyvin hänen luottamukseensa kuin hänen

epäluuloonsakin. Tulevaisuus saisi näyttää, kumpi niistä oli oikeassa.

Fieldingillä oli tunne jostakin vihamielisestä, mutta koska hän

oli vilpittömästi kiintynyt Aziziin, petti hänen hyväuskoisuutensa

hänet. Ei ole niinkään helppoa olla »kiinnittämättä huomiotaan

johonkin», kun tunteet ovat mukana pelissä. Hänen oli mahdotonta

hölkyttää eteenpäin siinä vaatimattomassa toivossa, että kaikki vielä

selviytyy, ja senvuoksi hän kirjoittikin huolellisesti sommitellun

kirjeen nykyaikaiseen tyyliin: »Minua vaivaa se, että sinä luulet

minun ujostelevan naisia. Se on viimeinen seikka, mitä toivoisin

sinun luulevan minusta. Jos elänkin moitteetonta elämää nykyjään,

johtuu se vain siitä, että olen jo pitkälti neljännelläkymmenellä

— siis ajankohdassa, jolloin katsellaan taaksepäin. Kun täytän

kahdeksankymmentä, tulen jälleen sellaiseen ajankohtaan. Mutta olinpa

elävä tahi kuollut, olen ehdottomasti vapaa kaikesta moralisoimisesta.

Koeta ymmärtää tämä». Aziz ei pitänyt kirjeestä. Se loukkasi hänen

hienotunteisuuttaan. Hän piti luottamuksesta, kuinka karkealuontoisesta

tahansa, mutta yleistyttämiset ja vertaukset loukkasivat häntä aina.

Elämä ei ole mikään tieteellinen käsikirja. Hän vastasi kylmästi, ettei

hän ehtisi takaisin Mussooriesta ennen ystävänsä matkustamista. »Mutta

minun täytyy ottaa lyhyt lomani silloin, kun saan sen. Tämän jälkeen

pitää minun elää säästäväisyyden merkeissä, kaikki toiveeni Kashmiriin

matkustamisesta ovat iäksi haihtuneet. Kun palaat, olen uudessa

toimessa kaukana täältä».

Ja Fielding matkusti. Ja Chandraporen katuojissa kukkivat indialaisten

rumat mielikuvat. Fieldingin omat ystävät kannattivat niitä, sillä

vaikka he olivatkin pitäneet rehtorista, heistä tuntui ilkeältä, että

hän oli saanut tietää niin paljon heidän yksityisasioitaan. Mahomet

Ali väitti ennen pitkää, että petos piili ilmassa. Hamidullah mumisi:

»Varmaa on, ettei hän viime aikoina kohdellut meitä yhtä vilpittömästi,

kuin ennen», ja hän varoitti Azizia odottamasta liikoja, — »koska

Fielding ja tyttö ovat kuitenkin loppujen lopuksi samaa rotua». —

»Missä ovat nyt nuo parikymmentätuhatta rupiaani?» ajatteli Aziz. Hän

oli muuten välinpitämätön rahasta — ei ainoastaan sikäli, että hän

oli avokätinen, vaan myöskin sikäli, että hän maksoi säännöllisesti

laskunsa, milloin sattui muistamaan ne — mutta nämä rupiat ärsyttivät

häntä senvuoksi, että ne oli riistetty häneltä petoksella ja viety

meren taakse, kuten niin paljon muutakin Indian tavaraa ja kultaa.

Cyril menisi naimisiin neiti Questedin kanssa — Aziz tuli vähitellen

yhä varmemmaksi siitä, ja kaikki Marabarjutun selvittämättömät

seikat vahvistivat sitä. Se oli tuon ilkeän, mielettömän huviretken

luonnollinen loppu. Ei mennyt kauvoja, ennenkuin Aziz oli varma

siitäkin, että avioliitto oli jo solmittu.

Matka Indiaan · 第 42 / 54 题