Aziz ei pystynyt tajuamaan tosiasioita. Hänen toisiaan seuraavat
tunnelmansa määräsivät hänen käsityskantansa ja johtivat tuohon
traagilliseen, hänen ja hänen englantilaisen ystävänsä välisen
suhteen kylmenemiseen. He olivat voittaneet, mutta eivät saisi
nauttia voittonsa hedelmistä. Fielding oli matkustanut johonkin
neuvottelukokoukseen, ja kun neiti Questedistä levinneet huhut olivat
saaneet vaikuttaa Aziziin muutamia päiviä, hän otaksui ne tosiksi.
Hänellä ei ollut minkäänlaisia moraalisia syitä sitä vastaan, että
hänen ystävänsä huvittelivat, eikä Cyril, joka oli keski-ikäinen
mies, voinut enää odottaakaan saavansa naismarkkinoiden parhainta
tavaraa, vaan hänen täytyi hakea huvinsa sieltä, mistä hän voi hankkia
sen. Mutta häntä loukkasi se, että Fielding oli ruvennut väleihin
juuri tämän naisen kanssa, jota Aziz yhä vielä piti vihollisenaan.
Ja sitäpaitsi, miksi Fielding ei ollut kertonut sitä hänelle? Mitä
on ystävyys ilman luottamusta? Hän oli itse joskus kertonut asioita,
joita yleensä pidetään loukkaavina, ja englantilainen oli kuunnellut
lausumatta moitteen sanaa, mutta ei ollut kuitenkaan vuorostaan
kertonut hänelle mitään samantapaista.
Kun Fielding palasi, Aziz kohtasi hänet asemalla, suostui hänen
päivälliskutsuunsa ja alkoi näennäisesti iloisena ja hilpeänä
salaisesti arvostella häntä. Hän kertoi eräästä yleisestä
eurooppalaisesta häpeäjutusta — herra McBrydestä ja neiti Derekistä.
Neiti Derekin uskollinen rakkaus Chandraporea kohtaan oli nyt
saanut selityksensä; herra McBryde oli yllätetty hänen huoneessaan
ja nyt oli rouva McBryde pyytänyt eroa. — Herra McBryde, joka oli
niin siveellinen! Mutta hän tulee syyttämään siitä Indian ilmastoa.
Loppujen lopuksi kaikki on tietysti meidän syytämme. No, eikös olekin
hämmästyttävä uutinen, Cyril?
— Eipä juuri, vastasi Fielding, joka ei paljoakaan välittänyt toisten
synneistä. — Mutta kuuntelehan minua. — Azizin kasvot kirkastuivat. —
Kokouksessa päätettiin...
— Tuon kaiken voimme siirtää iltaan. Minun täytyy mennä suoraan
Minto-sairaalaan nyt, sillä koleera näyttää pahanlaatuiselta. Meille
tuodaan sairaita täältä kaupungista ja muualtakin. Koko elämä on muuten
hyvin ikävää. Uusi ylilääkäri on samanlainen kuin entinenkin, vaikka
ei vielä uskallakaan näyttää hampaitaan. Vaihdoksesta ei ollut mitään
hyötyä. Kaikki kärsimyksen! ovat olleet turhaa. Mutta kuulehan nyt,
Cyril, sanon sinulle muistaessani erään asian. Sinustakin juorutaan
melkein yhtä paljon kuin McBrydestä. Täällä huhutaan, että sinusta ja
neiti Questedistä tuli liiankin hyvät ystävät. Puhuakseni suoraan,
väitetään, että teillä olisi ollut jonkinlainen suhde keskenänne.
— Melkeinpä odotin sitä.
— Siitä puhutaan koko kaupungissa ja se on vahingoksi maineellesi.
Sinähän tiedät, etteivät läheskään kaikki ole sinun puolellasi. Olen
tehnyt voitavani kumotakseni nuo juorut.
— Älä vaivaudu suotta, koska neiti Quested on vihdoinkin matkustanut
tiehensä.
— Vain ne, jotka jäävät maahan, eivätkä ne, jotka matkustavat pois,
saavat kärsiä moisista jutuista. Voit kuvitella, miten pahoillani ja
huolissani olen ollut. Olen tuskin saanut unen rahtustakaan silmiini.
Ensin liitettiin minun nimeni hänen nimeensä, ja nyt on sinun vuorosi.
— Älä puhu niin liioittelevasti.
— Mitä tarkoitat?
— Tuota pahoitteluasi ja levottomuuttasi.
— Olenhan elänyt koko ikäni Indiassa! Tiedän siis hyvin, mikä täällä
vahingoittaa mainetta. Hänen äänensä kuulosti melkein äreältä.
— Mutta asteikko, asteikko. Sinä turvaudut aina väärään asteikkoon,
rakas ystävä. Tuo juoru on tietysti harmillinen, mutta vain niin
vähäisessä määrässä, että me yhtä hyvin voimme jutella jostakin muusta.
— Sinusta se tietysti tuntuu ilkeältä neiti Questedin vuoksi. Näen sen
sinusta.
— Kyllä, mikäli se nyt liikuttaa minua. En näet välitä juuri mistään.
— Cyril, tuo kerskailemisesi, ettet välitä juuri mistään, koituu vielä
turmioksesi. Se hankkii sinulle vihollisia kaikilta tahoilta ja tekee
minut tavattoman epävarmaksi.
— Mitä vihollisia?
Koska Aziz oli ajatellut vain itseään, hän ei voinut vastata. Hän
tunsi olleensa typerä ja suuttui yhä enemmän. — Olen antanut sinulle
luettelon toisensa jälkeen sellaisista tämän kaupungin ihmisistä,
joihin ei voi luottaa. Sinun asemassasi olisi minulla sen verran
järkeä, että ymmärtäisin liikkuvani vihollisten keskuudessa. Sinähän
kuulet minun puhuvan juuri nyt hiljaisella äänellä. Teen sen siksi,
että sinulla on uusi palvelija. Kuinka voisin tietää, onko hän vakooja
vai ei? — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntään. — Joka kolmas
palvelija on vakooja.
— Entä sitten? Fielding kysyi hymyillen.
— Väitätkö tätä lausuntoani vääräksi?
— Se ei liikuta minua ollenkaan. Vakoojia on melkein yhtä paljon kuin
moskiitteja, mutta kuluu vuosikausia, ennenkuin tapaan sellaisen, joka
kykenee lannistamaan minut. Sinulla on jotakin muuta mielessä.
— Eikä ole! Älä ole tyhmä.
— Onpahan! Sinä olet vihoissasi minulle jostakin syystä.
Suora hyökkäys teki aina Azizin taisteluun kykenemättömäksi. Hän sanoi:
— Vai niin, tapanasi oli siis huvitella Adela-neidin kanssa iltaisin?
Olet sinäkin koko rumahinen!
Fieldingin ja neiti Questedin synkät ja korkealle tähtäävät keskustelut
eivät totisesti olleet mitään rakkaudenkuhertelua. Fieldingiä
hämmästytti se, että juttua ollenkaan uskottiin, ja hän suuttui niin
kovasti siitä, että häntä nimitettiin rumahiseksi, että hän menetti
malttinsa ja huudahti: — Senkin porsas! Huvittelinko minä? Onkohan se
uskottavaa sellaisissa olosuhteissa?
— Ah, suo anteeksi! Hillitsemätön itämainen mielikuvitukseni oli vain
toiminnassa, Aziz vastasi iloisesti, vaikka hän sisimmässään tunsikin
mitä syvintä epätoivoa.
— Käsität kai olosuhteet? Tyttöhän oli yhä vielä kihloissa Heaslopin
kanssa enkä minä sitäpaitsi milloinkaan tuntenut...
— Aivan niin, aivan niin, mutta koska sinä et vastustanut minua, luulin
sen olevan totta. Itä- ja Länsimaat, rakas ystävä. Silloin syntyy niin
helposti väärinkäsityksiä. Tahtoisitko nyt viedä porsaasi vaunuillasi
sairaalaan?
-— Et suinkaan ole loukkautunut?
— Enhän toki.
— Jos olet, täytyy asia selvittää.
— Se on jo selvitetty, Aziz vastasi arvokkaasti. — Uskon täydellisesti
sanasi, joten on tarpeetonta väitellä asiasta tämän enempää.
— Mutta ilmaisutapani kaipaa selitystä. Olin hävyttömän epäkohtelias.
Pyydän sinulta tuhannesti anteeksi.
— Syy oli kokonaan minun.
Näin sotkeutui heidän keskustelunsa yhä enemmän. Pysähdys väärässä
kohdassa, väärin ymmärretty korostus ja niin meni koko keskustelu
vikaan. Fielding oli ymmällään, mutta ei lainkaan suutuksissaan.
Asian selittäminen oli kuitenkin sangen työlästä. Syntyy aina
väärinkäsityksiä, kun kaksi ihmistä ajattelee eri tavoin samasta
asiasta, aina ikävyyksiä ja yllätyksiä, vieläpä silloinkin, kun
molemmat ovat samaa rotua. Fielding alkoi uudestaan kertoa tunteistaan
neiti Questediä kohtaan, mutta Aziz keskeytti hänet sanoen: — Mutta
minähän uskon sinua, minähän uskon sinua. Muhammed Latif saa vastata
tästä jutustaan.
— Äh, jätä se omaan arvoonsa niinkuin muutkin juorut! Se kuuluu niihin
asioihin, jotka on koetettava unhottaa. Kun ei siitä välitetä, se
haihtuu olemattomiin aivan samalla tavalla kuin vanhan rouva Mooren
haudatkin.
— Muhammed Latif on ruvennut vehkeilemään. Olemme joka tapauksessa
hyvin tyytymättömiä häneen. Tuletko hyvillesi, jos muitta mutkitta
lähetämme hänet hänen perheensä luo?
— Voimme päivällisen jälkeen väitellä hänestä.
Azizin silmät kävivät pieniksi ja koviksi. — Päivällisenkö? Tämäpä oli
todellakin ikävää — unhotin sen kokonaan. Olen luvannut aterioida Dasin
kanssa.
— Tuo Das mukanasi tänne.
— Hän on ehkä pyytänyt muitakin ystäviään.
— Sinä tulet luokseni päivälliselle, kuten sovimme, sanoi Fielding
katsoen syrjään. — En halua kuulla puhuttavankaan muusta. Sinä tulet ja
sillä hyvä.
He olivat saapuneet sairaalan edustalle. Fielding jatkoi yksinään
matkaansa Maidanin ympäri. Hän oli suutuksissaan itselleen, mutta
arveli kaiken selviytyvän päivällisillä. Postikonttorin kohdalla hän
tapasi piiripäällikön. Heidän vaununsa olivat vierekkäin kadulla sillä
aikaa, kuin heidän palvelijansa olivat konttorissa. — Hyvää huomenta!
Vai niin, te olette siis tullut takaisin, Turton sanoi jääkylmästi. —
Olisin mielissäni, jos tulisitte kerhoon tänä iltana.
— Olen mukautunut takaisinvalintaan, sir. Pitääkö minun välttämättä
tulla sinne? Olisin iloinen, jos pääsisin siitä; sitäpaitsi minulle
tulee päivällisvieraita.
— Tässä ei ole kysymys teidän tunteistanne, vaan maaherran
toivomuksesta. Aiotte luultavasti kysyä, puhunko virkani puolesta. Teen
niin. Odotan teitä kello kuusi tänä iltana. Muihin suunnitelmiinne emme
aio sekaantua.
Hän otti määrättyyn aikaan osaa tuohon vastenmieliseen pikku
juhlallisuuteen. Siellä oikein kolisi vieraanvaraisuuden luuranko. —
Haluatteko grogin vai tavallisen ryypyn? — Hän jutteli viisi minuuttia
rouva Blakistonin kanssa, joka oli ainoa läsnäoleva naisolento.
Hän keskusteli McBrydenkin kanssa, joka, tuntien tehneensä syntiä
sahibina, oli hermostuneella tuulella avioeronsa vuoksi. Hän puheli
uuden ylilääkärin, majuri Robertsin, ja uuden pormestarin, herra
Milnerin, kanssa, mutta kuta useampia kerhon jäseniä vaihtui toisiin,
sitä muuttumattomammaksi näytti itse kerho jäävän. »Tämä ei ole
hyväksi», Fielding ajatteli palatessaan takaisin moskean vieritse. »Me
rakennamme kaikki juoksevalle hiekalle, ja kuta nykyaikaisemmaksi maa
muuttuu, sitä suurempi on romahdus. Ennen vanhaan, seitsemännellätoista
vuosisadalla, jolloin julmuus ja vääryys hallitsivat, korjasi näkymätön
voima hävityksen jäljet. Mutta nykyjään toistuu kaikki; ei mikään estä
kaikua kuulumasta. Alkuperäinen ääni voi olla hyvinkin viaton, mutta
kaiku on aina paha». Tämä ajatus kaiusta piili Fieldingin aivoissa. Hän
ei saanut milloinkaan sitä itselleen oikein selväksi. Se kuului siihen
maailmaan, jota hän ei ollut saavuttanut tahi jonka hän oli hylännyt.
Aziz tuli päivällisille väsyneenä ja alakuloisena, minkä vuoksi
Fielding päätti kosketella heidän välillään vallitsevaa erimielisyyttä
vasta myöhemmin illalla, jolloin siitä puhuminen tuntuisi
luonnollisemmalta. Hän ei salannut ollenkaan kerhossa käyntiään, mutta
sanoi menneensä sinne käskystä eikä uudistavansa vierailuaan, jollei
saisi uutta määräystä. — Toisin sanoen, tuskinpa koskaan, sillä aion
piakkoin matkustaa Englantiin.
— Arvelinkin sinun lopulta palaavan Englantiin, Aziz sanoi hyvin
tyynesti, ja sitten he vaihtoivat puheenaihetta. He söivät
päivällisensä melko painostavan tunnelman vallitessa ja menivät sitten
puutarhaan ja istuutuivat moguliajalta peräisin olevaan huvimajaan.
— Matkustan vain lyhyeksi aikaa virallisissa asioissa. Esimieheni
haluavat minun poistuvan Chandraporesta joksikin aikaa. Heidän on pakko
kunnioittaa minua, vaikka he eivät pidäkään minusta. Tilanne on melko
hullunkurinen.
— Millaisissa asioissa sitten? Saatko lainkaan vapaata aikaa?
— Saan tarpeekseni voidakseni käydä tervehtimässä ystäviäni.
— Odotin juuri sellaista vastausta. Olet uskollinen ystävä. Mutta
emmekö voisi puhua jostakin muusta?
— Miksei, mutta mistä sitten?
— Runoudesta, sanoi toinen kyyneleet silmissä. — Keskustellaan siitä,
miksi runous ei enää pysty tekemään ihmisiä urhoollisiksi. Isoisäni oli
runoilija ja taisteli teitä vastaan bengaalilaisten kapinan aikana.
Tahtoisin olla hänen kaltaisensa mahdollisen uuden kapinan syttyessä.
Tällä haavaa olen vain lääkäri, joka on voittanut oikeusjutun ja jolla
on kolme lasta elätettävänään.
Puhutaan vain runoudesta. Fielding käänsi puheen tähän viattomaan
aiheeseen. — Kansalaisiltasi on todeltakin ikävät olot. Mistä te
oikeastaan runoilisitte? Te ette voi iänkaiken runoilta »kuihtuneesta
ruususta». Mehän tiedämme, että se on kuihtunut. Ettekä te voi jatkaa
tuota isänmaallista »India, oma Indiamme»-runouttannekaan, koska
kenelläkään ei ole mitään Indiaa.
Tällaisesta keskustelusta pidän. Se voi johtaa johonkin kiinnostavaan.
— Olet mielestäni oikeassa väittäessäsi, että runouden täytyy olla
tekemisissä elävän elämän kanssa. Tutustuessani ensi kerran sinuun,
sinä käytit sitä jonkinlaisena loitsuna.
— Olin silloin vielä lapsi. Silloin olivat kaikki ihmiset ystäviäni.
Ystävä — se on Jumalan persialainen nimi. Mutta minä en halua kehittyä
uskonnolliseksi runoilijaksi.
— Kuitenkin toivoin sitä.
— Miten niin? Olethan itse jumalankieltäjä?
— Uskonnossa on jotakin, joka on totta, mutta josta ei ole vielä
kirjoitettu runoja.
— Selitä tarkemmin.
— Jotakin, minkä hindut ovat ehkä löytäneet.
— Runoilkoot he sitten siitä.
— Hindut eivät osaa runoilla.
— Cyril, sinä teet joskus järkeviäkin huomautuksia. Mutta tämä
saa jo riittää runoudesta hetkiseksi. Puhutaan nyt jälleen sinun
Englannin-matkastasi.
— Emmehän ole vielä keskustelleet runoudesta juuri lainkaan, sanoi
toinen hymyillen.
Mutta Aziz rakasti kameijoja. Hän piti tätä katkonaista keskustelua
kädessään kuin kameijan kukkaa ja huomasi sen ikäänkuin kuvastavan
hänen omia pulmiaan. Hän palautti muistiinsa hetkiseksi vaimonsa, ja
kuten usein tapahtuu voimakkaiden muistikuvien johtuessa mieleen,
menneisyys yhtyi tulevaisuuteen ja hän oli näkevinhän vaimonsa luonaan
rauhallisessa hindulaisessa viidakkovaltiossa kaukana muukalaisista. —
Otaksun, että käyt tervehtimässä neiti Questediäkin, hän sanoi sitten.
— Jos minulta vain on aikaa siihen. Tuntuu oudolta tavata hänet
Hampsteadissa.
— Mikä Hampstead on?
— Lontoon taiteellinen ja sivistynyt etukaupunki.
— Ja siellä hän asuu hyvissä oloissa ja hänen tapaamisensa tulee
tuntumaan sinusta hauskalta. Ystäväni, päätäni kivistää tänä iltana.
Ehkä minä olen saanut koleeratartunnan. Lähden kotiin aikaisin, jos
vain sallit.
— Milloin haluat vaunut?
— Ei minkäänlaista vaivaa minun vuokseni; ajan pyörällä.
— Mutta eihän pyöräsi ole täällä. Koska vaununi toivat sinut tänne,
niin salli niiden viedä sinut takaisinkin.
— Järkevä syy, Aziz sanoi koettaen näyttää iloiselta. — Niin, pyöräni
ei ole täällä. Mutta minut nähdään aivan liian usein sinun vaunuissasi.
Herra Ram Chand luulee minun käyttävän väärin vieraanvaraisuuttasi.
— Aziz oli pahalla tuulella ja poissa tolaltaan. Keskustelu siirtyi
hyppien aiheesta toiseen. He olivat luottavaisia ja tuttavallisia,
mutta siitä ei ollut apua.
-— Aziz, olet kai antanut minulle anteeksi tuon aamulla lausumani
typeryyden?
— Senkö, että sanoit minua porsaaksi?
— Niin, ikuiseksi häpeäkseni. Sinähän tiedät, miten ihastunut olen
sinuun.
— Se ei merkitse mitään, mehän olemme kaikki erehtyväisiä. Meidän
ystävyyttämme eivät pienet yhteentörmäykset häiritse.
Mutta kun hän ajoi tiehensä, painoi jokin hänen mieltään — ruumista
tahi sielua vaivasi kova tuska, jonka piti saada purkautua. Saavuttuaan
asuntoonsa hän tunsi halua palata takaisin Fieldingin luo ja
sanoa hänelle jotakin hyvin hellää, mutta sen sijaan hän antoikin
tallirengille runsaasti juomarahoja, istuutui synkkänä vuoteensa
laidalle ja antautui taitavan Hassanin hierottavaksi. Kärpäsiä kuhisi
katossa, ja huoneen lattia oli täynnä ruskeita läikkiä, sillä Muhammed
Latif oli asunut siellä hänen vankeutensa aikana ja syljeskellyt
kelpo tavalla. Pöytälaatikko oli rikki, sillä poliisi oli särkenyt
sen lukon: Chandraporessa vaikutti kaikki käytetyltä, ilmakin. Nyt
purkaantui hänen sisällinen levottomuutensa. Hän oli epäluuloinen; hän
epäili ystävänsä aikovan mennä naimisiin neiti Questedin kanssa hänen
rahojensa vuoksi ja matkustavan juuri siinä asiassa Englantiin.
— Huzoor, mitä nyt? Hän oli jutellut itsekseen.
— Katso noita kärpäsiä tuolla katossa. Miksi et ole hukuttanut niitä?
— Huzoor, niitä tulee aina uusia.
— Niinkuin kaikkea muutakin pahaa.
Kääntääkseen keskustelun toisaanne Hassan kertoi keittiöpojan tappaneen
käärmeen — hyvä — mutta tappaneen sen katkaisemalla sen poikki — paha —
koska siitä silloin tulee kaksi käärmettä.
— Tuleeko kaksi lautastakin, jos särkee yhden?
— Me saamme ostaa laseja ja uuden teekannun samalla kertaa ja minulle
uudeltakin.
Aziz huokaisi. Jokainen tahtoo saada omansa. Toinen tarvitsee takin
ja toinen rikkaan rouvan; kaikki lähestyvät päämääräänsä taitavasti
kierrellen. Fielding oli pelastanut kaksikymmentätuhatta rupiaa tytölle
ja matkustaa nyt tytön jäljessä Englantiin. Jos hän todellakin aikoo
mennä naimisiin tytön kanssa, on kaikki selvää; silloin tyttö tuo vain
suuremmat myötäjäiset hänelle. Aziz ei uskonut omia epäilyksiään —
olisi ollut parempi, jos hän olisi uskonut, sillä silloin hän olisi
syyttänyt Fieldingiä avoimesti ja tilanne olisi selviytynyt. Hänen
mielessään saattoivat epäluulot ja luottamus asustaa samalla kertaa.
Ne pulpahtivat esille eri lähteistä eikä niitä milloinkaan tarvinnut
sekoittaa. Itämaalaisessa epäluulo on kuin ilkeä ajos, sielunsairaus,
joka äkkiä tekee hänet sulkeutuneeksi ja tylyksi; hän samalla
kertaa sekä uskoo että epäilee tavalla, mitä länsimaalainen ei voi
ymmärtää. Se on hänen pahahenkensä samalla tavalla kuin tekopyhyys
on länsimaalaisen. Aziz oli sen riivaama ja hänen mielikuvituksensa
rakensi pirullisen rakennuksen, jonka perustus oli laskettu tähtien
valossa Dilkushassa tapahtuneen keskustelun aikana. Tyttö oli varmasti
ollut Cyrilin rakastajatar asuessaan opistossa — Muhammed Latif oli
oikeassa. Mutta oliko siinä kaikki? Ehkäpä juuri Cyril oli seurannut
häntä luolaan?... Ei, mahdotonta. Cyrilhän ei ollut käynytkään Kawa
Dolilla. Mahdotonta. Naurettavaa. Ja kuitenkin tämä ajatus sai hänet
vapisemaan toivottomuudesta. Sellainen petos — jos se oli totta — oli
ennenkuulumaton Indian historiassa; niin halpamaista, kurjaa tekoa
ei ollut ennen tapahtunut, ei edes silloin, kun Sivaji murhasi Afzul
Khanin. Hän tunsi mielensä järkkyyntyneeksi, aivan kuin se olisi ollut
totta, ja lähetti pois Hassanin.
Seuraavana päivänä hän päätti matkustaa lastensa kanssa takaisin
Mussoorieen. Lapset olivat saapuneet kaupunkiin oikeusjutun aikana,
jotta Aziz saisi sanoa heille jäähyväiset, ja olivat jääneet
Hamidullahin luo juhlan ajaksi. Majuri Roberts antaisi hänelle kyllä
lomaa, ja hänen poissaollessaan matkustaisi Fielding Englantiin.
Suunnitelma sopi yhtä hyvin hänen luottamukseensa kuin hänen
epäluuloonsakin. Tulevaisuus saisi näyttää, kumpi niistä oli oikeassa.
Fieldingillä oli tunne jostakin vihamielisestä, mutta koska hän
oli vilpittömästi kiintynyt Aziziin, petti hänen hyväuskoisuutensa
hänet. Ei ole niinkään helppoa olla »kiinnittämättä huomiotaan
johonkin», kun tunteet ovat mukana pelissä. Hänen oli mahdotonta
hölkyttää eteenpäin siinä vaatimattomassa toivossa, että kaikki vielä
selviytyy, ja senvuoksi hän kirjoittikin huolellisesti sommitellun
kirjeen nykyaikaiseen tyyliin: »Minua vaivaa se, että sinä luulet
minun ujostelevan naisia. Se on viimeinen seikka, mitä toivoisin
sinun luulevan minusta. Jos elänkin moitteetonta elämää nykyjään,
johtuu se vain siitä, että olen jo pitkälti neljännelläkymmenellä
— siis ajankohdassa, jolloin katsellaan taaksepäin. Kun täytän
kahdeksankymmentä, tulen jälleen sellaiseen ajankohtaan. Mutta olinpa
elävä tahi kuollut, olen ehdottomasti vapaa kaikesta moralisoimisesta.
Koeta ymmärtää tämä». Aziz ei pitänyt kirjeestä. Se loukkasi hänen
hienotunteisuuttaan. Hän piti luottamuksesta, kuinka karkealuontoisesta
tahansa, mutta yleistyttämiset ja vertaukset loukkasivat häntä aina.
Elämä ei ole mikään tieteellinen käsikirja. Hän vastasi kylmästi, ettei
hän ehtisi takaisin Mussooriesta ennen ystävänsä matkustamista. »Mutta
minun täytyy ottaa lyhyt lomani silloin, kun saan sen. Tämän jälkeen
pitää minun elää säästäväisyyden merkeissä, kaikki toiveeni Kashmiriin
matkustamisesta ovat iäksi haihtuneet. Kun palaat, olen uudessa
toimessa kaukana täältä».
Ja Fielding matkusti. Ja Chandraporen katuojissa kukkivat indialaisten
rumat mielikuvat. Fieldingin omat ystävät kannattivat niitä, sillä
vaikka he olivatkin pitäneet rehtorista, heistä tuntui ilkeältä, että
hän oli saanut tietää niin paljon heidän yksityisasioitaan. Mahomet
Ali väitti ennen pitkää, että petos piili ilmassa. Hamidullah mumisi:
»Varmaa on, ettei hän viime aikoina kohdellut meitä yhtä vilpittömästi,
kuin ennen», ja hän varoitti Azizia odottamasta liikoja, — »koska
Fielding ja tyttö ovat kuitenkin loppujen lopuksi samaa rotua». —
»Missä ovat nyt nuo parikymmentätuhatta rupiaani?» ajatteli Aziz. Hän
oli muuten välinpitämätön rahasta — ei ainoastaan sikäli, että hän
oli avokätinen, vaan myöskin sikäli, että hän maksoi säännöllisesti
laskunsa, milloin sattui muistamaan ne — mutta nämä rupiat ärsyttivät
häntä senvuoksi, että ne oli riistetty häneltä petoksella ja viety
meren taakse, kuten niin paljon muutakin Indian tavaraa ja kultaa.
Cyril menisi naimisiin neiti Questedin kanssa — Aziz tuli vähitellen
yhä varmemmaksi siitä, ja kaikki Marabarjutun selvittämättömät
seikat vahvistivat sitä. Se oli tuon ilkeän, mielettömän huviretken
luonnollinen loppu. Ei mennyt kauvoja, ennenkuin Aziz oli varma
siitäkin, että avioliitto oli jo solmittu.