Oikeusjutun paikallisiin seurauksiin voitiin vielä lukea
hindulaismuhamettilainen liitto. Etevät kansalaiset vaihtoivat
keskenään äänekkäitä ystävyydenosoituksia; heitä lähensi toisiinsa
todellinen yhteisymmärryksen tarve. Eräänä päivänä Azizin ollessa
sairaalassa tuli hänen luokseen vieraisille melko miellyttävä henkilö,
nimittäin herra Das. Virkamies esitti hänelle pari pyyntöä: hän tahtoi
savipuolen voidetta ja runon lankonsa uuteen loistolukemistoon. Aziz
myöntyi kumpaankin.
— Kunnon Das, kun te olette koettanut lähettää minut vankilaan, niin
voisinko minä silloin lähettää herra Battacharyalle runon? Johan nyt!
Tämä on tietysti vain pilaa. Lähetän hänelle niin hyvän kuin suinkin,
mutta luulin teidän loistolukemistonne olevan yksinomaan hinduja varten.
— Ei erikseen hinduille, vaan indialaisille yleensä, Das sanoi nöyrästi.
— Sellaista olentoa kuin indialaista yleensä ei ole olemassakaan.
— Ei kylläkään vielä, mutta niitä saattaa ilmaantua, kun te kirjoitatte
runonne. Te olette sankarimme, teillä on koko kaupunki puolellanne,
uskontoon katsomatta.
— Tiedän sen, mutta riittäneeköhän se?
— Ei, pelkään sen olevan liian vähän, sanoi Das, joka ei ollut mikään
pölkkypää. — Ja senvuoksi, jos uskallan ehdottaa, pyydänkin, ettette
sekoittaisi runoonne liian paljon persialaisia sanontatapoja.
— Hetkinen, Aziz sanoi purren kynäänsä. Hän kirjoitti lääkemääräystä. —
Kas, tässä... Eikö tämä ole runoa parempi?
— Onnellinen se, joka kykenee kyhäämään molempia.
— Olette äärettömän kohtelias tänään.
— Tiedän teidän olevan vihoissanne minulle senvuoksi, että johdin tuon
jutun käsittelyä, toinen sanoi ojentaen vaistomaisesti kätensä. — Te
olette aina ylen ystävällinen ja kohtelias, mutta minä epäilen aina
ivallisuutta käytöksessänne.
— Ei, ei! vastusti Aziz. He tarttuivat toistensa käsiin syleillen
puolittain toisiaan, mikä oli luonteenomaista heidän liitolleen. Eri
ilmanaloista kotoisin olevien ihmisten kesken on mahdollisuuksia
romantiikkaan, mutta indialaisten eri ryhmät tuntevat liian hyvin
toisensa voidakseen ilman muuta kiivetä kuilun yli. Lähestyminen on
arkipäiväistä.
— Mainiota, Aziz sanoi taputtaessaan Dasin leveää olkapäätä, mutta
sisimmässään hän ajatteli: »Eikös hän vain saanutkin minut ajattelemaan
lehmänlantaa!» Das puolestaan ajatteli, että muutamat muhamettilaiset
ovat tavattoman väkivaltaisia. He hymyilivät viekkaasti ja molemmat
koettivat vakoilla toistensa sisimpiä ajatuksia. Das, jolle puhuminen
oli helpompaa, sanoi: — Suokaa minulle anteeksi erehdykseni ja
ymmärtäkää rajoitukseni. Eläminen täällä maailmassa ei ole helppoa.
— Mutta palataan vielä tuohon runoon. Mistä tiesitte minun joskus
kirjoittelevan semmoisia? Aziz kysyi mielissään ja melko liikutettuna,
sillä kirjallisuus oli aina suonut hänelle lohtua ja ollut jotakin,
jota ruma todellisuus ei voinut turmella.
— Professori Godbole puhui siitä usein ennen matkustamistaan Mauhun.
— Mistä hän oli kuullut siitä?
— Hänkin oli runoilija. Ettekö tiennyt sitä?
Hyvillään pyynnöstä Aziz ryhtyi työhön samana iltana. Tuntiessaan kynän
sormiensa välissä hänessä heräsi heti halu runoilla persialaiseen
tapaan. Hänen runossaan kerrottiin, kuten aina, islamin rappeutumisesta
ja rakkauden haihtuvaisuudesta, se oli täynnä kaihoa ja suloutta, mutta
siinä ei ollut minkäänlaisia henkilökohtaisia kokemuksia ja siitä
puuttui kaikki mielenkiinto noita erinomaisia hinduja kohtaan. Koska
hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän runoon, hän heittäytyi toiseen
äärimmäisyyteen ja kirjoitti satiirin, jossa oli niin paljon ivaa ja
solvauksia, ettei sitä voinut painaa. Hän kykeni vain intomielisyyteen
tahi myrkyllisyyteen, vaikka hän elämässä ei joutunut kosketuksiin
juuri kummankaan kanssa. Hän rakasti runoutta — tiede oli vain
ulkonainen taakka, jonka hän voi laskea syrjään ollessaan yksinään
yhtä helposti kuin länsimaiset vaatteensakin — ja tänä iltana hän
halusi sepittää uuden laulun, jonka joukot ottaisivat riemuiten vastaan
laulaakseen sitä kedoilla. Mutta millä kielellä hän kirjoittaisi sen?
Ja mitä se kuvailisi? Hän halusi nähdä ja tulla tuntemaan useita
sellaisia indialaisia, jotka eivät olleet muhamettilaisia, ja toivoi,
ettei hänen milloinkaan tarvitsisi katsoa taaksepäin. Se on ainoa
terveellinen keino. Onko heillä mitään hyötyä heidän leveysasteellaan
ja heidän aikanaan Cordovan ja Samarkandin hävinneestä loistosta? Se on
ohi, ja sillä aikaa kuin me suremme sitä, miehittävät englantilaiset
Delhin ja sulkevat meidät pois Itä-Afrikasta; vieläpä islami itsekin,
vaikka siihen sisältyykin totuus, luo hämmentäviä sivuvaloja vapauden
tielle. Tulevaisuuden laulun täytyy kohota uskontoa korkeammalle.
Niin jäi runo herra Battacharyalle kokonaan kirjoittamatta, mutta
sillä oli kuitenkin eräs vaikutus. Se opasti hänet tielle, joka vei
isänmaan hämärää, jättimäistä kuvaa kohden. Häneltä puuttui välitön
tunne sitä maata kohtaan, jossa hän oli syntynyt, mutta Marabar-vuoret
vetivät häntä sinnepäin. Hän sulki puoleksi silmänsä ja koetti
rakastaa Indiaa. Indian täytyy jäljitellä Japania. Indian poikia ei
kunnioiteta, ennenkuin Indiasta tulee kansakunta. Hän tunsi itsensä
äkkiä taipumattomammaksi ja sulkeutuneemmaksi. Englantilaiset, joille
hän oli nauranut tahi joita hän ei ollut näkevinäänkään, ahdistivat
häntä nyt kaikkialla, olivatpa vielä kytkeneet hänen haaveensakin.
— Olen erehtynyt suuresti siinä, että olen tähän saakka suhtautunut
hallitsijoihimme leikillisesti, hän sanoi seuraavana päivänä
Hamidullahille, joka vastasi huokaisten: — Se on viisain tapa suhtautua
heihin, vaikka se ajan oloon onkin mahdotonta. Ennen tahi myöhemmin
sattuu jokin onneton tapaus, kuten esim. sinun tapauksesi, joka
paljastaa heidän salaiset ajatuksensa meistä. Ja vaikka Jumala itse
astuisi alas taivaasta heidän kerhoonsa ja sanoisi sinua viattomaksi,
he eivät uskoisi häntä. Ymmärrätkö nyt, miksi Mahomet Ali ja minä
tuhlaamme niin paljon aikaa vehkeilyyn ja yhteistyöhön sellaisten
henkilöiden kuin Ram Chandin kanssa?
— Minä en kärsi komiteoja. Aion lähteä tieheni.
— Minne sitten? Turtonit ja Burtonit ovat kaikki samanlaisia.
— Mutta eivät indialaisissa valtioissa.
— Niissä pitää poliittisten kiihoittajien esiintyä hieman hillitymmin,
luulemma; muuta eroa ei ole.
— Mutta minä tahdon pois koko Angloindiasta, vaikka saisinkin
huonopalkkaisemman toimen jossakin muualla. Kunpa olisin saanut elää
Baburin aikoina, taistella hänen puolestaan ja runoilla hänelle. Mutta
ne ajat ovat ohi, eikä hyödytä mitään toistella sitä, sillä se vain
heikontaa meitä. Me tarvitsemme kuninkaan, Hamidullah; se tekisi meille
elämän hieman helpommaksi. Nykyisten olosuhteiden vallitessa meidän
pitää oppia antamaan arvoa noille kummallisille hinduille. Aion hakea
lääkäriksi johonkin alkuasukasvaltioon.
— Nyt menet aivan liian pitkälle!
— En niinkään pitkälle kuin Ram Chand.
— Entä rahat? Nuo sivistymättömät rajahit eivät milloinkaan maksa
sinulle kunnollista palkkaa.
— Minä en rikastu missään paikassa, koska sellainen on luonteelleni
vierasta.
— Jos vain olisit ollut järkevä ja antanut neiti Questedin maksaa —
— Pidin toista vaihtoehtoa parempana. Mutta on tarpeetonta väitellä
siitä, mitä on tapahtunut, hän sanoi äkkiä melko tiukasti. — Minä olen
antanut hänen pitää omaisuutensa, jotta hän voisi ostaa itselleen
miehen Englannissa, ja siihen hän totisesti tarvitseekin rahaa. Ei
puhuta enää siitä asiasta.
— Hyvä on, saat sitten jatkaa köyhänmiehen elämääsi. Et voi vielä
pyytää lomaa Kashmirin matkaasi varten, sinun täytyy pysyä ammatissasi
ja kohota hyvin palkattuun virkaan. Et saa vetäytyä piiloon mihinkään
viidakkovaltioon kirjoittamaan runoja. Sinun pitää kasvattaa lapsiasi,
lukea uusimpia tieteellisiä lehtiä ja pakottaa eurooppalaiset lääkärit
kunnioittamaan sinua. Kanna omien töittesi seuraukset kuin mies.
Aziz katsoi häneen pitkään ja vastasi: — Emme ole nyt oikeussalissa.
Mies voi olla monella eri tavalla mies, ja minun tehtäväni miehenä on
pukea kaikki se sanoiksi, mikä piilee syvimmällä sydämessäni.
— Moinen lausunto ei totisesti kaipaa vastausta, Hamidullah sanoi
liikutettuna. Mutta sitten hän tyyntyi ja virkkoi hymyillen: — Oletko
kuullut ilkeää juorua, jonka Muhammed Latif on nuuskinut tietoonsa?
— En.
— Kun neiti Quested asui opistossa, oli Fieldingin tapana käydä
tervehtimässä häntä... melko myöhäiseen iltaisin, palvelijoiden puheen
mukaan ainakin.
— Sehän tuotti hänelle miellyttävää vaihtelua, jos Fielding vain teki
niin, Aziz sanoi kummallisen näköisenä.
— Kaiketi ymmärrät, mitä tarkoitan?
— Nuori mies katsoi jälleen häneen ja sanoi: — Kyllä. Mutta tämä
ilmoituksesi ei voi missään tapauksessa auttaa minua vaikeuksistani.
Olen päättänyt lähteä matkoihini Chandraporesta. Nyt on kysymys vain
siitä, minne. Olen päättänyt kirjoittaa runoja. Mutta mistä? Sinä et
auta minua ollenkaan. Ja sitten seurasi sekä Hamidullahin että hänen
itsensä hämmästykseksi hermostunut mielenpurkaus. — Mutta kukapa
minua auttaisikaan? Minulla ei ole ainoatakaan ystävää. Kaikki ovat
kavaltajia, omat lapsenikin. Olen saanut kyljikseni ystävistä.
— Aioin juuri ehdottaa sinulle, että menisimme naisten puolelle, mutta
siellä ovat nuo kolme petollista lastasi, niin että sinä et kai halua.
— Olen hyvin pahoillani. Vankeuteni jälkeen on luonteeni muuttunut
oikulliseksi; ymmärrä minut oikein ja suo minulle anteeksi.
— Nureddinin äiti on nyt vieraisilla vaimoni luona. Mutta se ei kai tee
mitään.
— He ovat puhutelleet minua kumpikin erikseen, mutta eivät milloinkaan
samalla kertaa. Parasta on, että valmistat heitä yhteisen järkytyksen
varalta.
— Ei, yllätetään heidät mieluummin varoittamatta. Naisemme kiinnittävät
vielä liian paljon huomiota kaikenlaiseen joutavaan. Kun sinun
juttuasi käsiteltiin, aikoivat he luopua purdahnista; jopa muutamat,
jotka osasivat kirjoittaa, laativat sensuuntaisen asiakirjankin,
mutta kaikki olikin turhaa touhua. Sinähän tiedät, kuinka suuresti
he kaikki kunnioittavat Fieldingiä, vaikkei kukaan heistä ole nähnyt
häntä. Vaimoni sanoo tahtovansa tutustua häneen, mutta kun hän tulee
meille vieraisille, keksii vaimoni aina jonkin verukkeen — hän ei voi
oikein hyvin, huone hävettää häntä eikä hänellä ole minkäänlaisia
kunnon makeisia tarjottavana Fieldingille, norsunkorvia vain. Jos
minä sanon, että norsunkorvat ovat Fieldingin mielestä mitä makeinta
herkkua, vastaa vaimoni Fieldingin siinä tapauksessa ymmärtävän,
kuinka huonoja hänen valmistamansa ovat, niin ettei hän siis voi ottaa
vastaan häntä tuon mitättömän seikan vuoksi. Rakas poikaseni, minä
olen nyt viisitoista vuotta väitellyt begumini kanssa, pääsemättä
milloinkaan sen pitemmälle. Ja kuitenkin lähetyssaarnaajat valittavat
meille, että naisiamme sorretaan. Jos haluat saada aiheen runoosi, niin
ota seuraava: »Indialainen nainen sellaisena, jollainen hän on, eikä
sellaisena, jollainen hänen väitetään olevan».