XXIX

Piirikunnan maaherran vierailu oli seuraava Marabarpulman aiheuttama

askel. Sir Gilbertillä oli valistuneita mielipiteitä, vaikkei hän itse

ollut erikoisen valistunut.

Koska hän pitkän uransa aikana sihteerinvirastossa ei ollut

persoonallisesti joutunut tekemisiin indialaisten kanssa, hän saattoi

puhua heistä ennakkoluulottomasti ja pahoitella rotueroavaisuuksia. Hän

oli hyvin tyytyväinen jutun päättymisestä ja onnitteli Fieldingiä sen

johdosta, että Fielding alusta alkaen oli asettunut tuolle ainoalle

laajakatseiselle, järkevälle ja inhimilliselle kannalle.

— Näin meidän kesken sanoen, hän jatkoi — Fielding inhosi salaisuuksia,

mutta sir Gilbert tahtoi itsepäisesti uskoa hänelle niitä — ovat tuolla

mäellä asuvat ystävämme hoitaneet koko asian alun perin hyvin huonosti,

koska he eivät ole ymmärtäneet, että kellon osoittimet liikkuvat

eteen- eivätkä taaksepäin. Mutta seuraavan asian hän sanoi voivansa

taata: rehtori saisi vastaanottaa hyvin ystävällisen pyynnön ruveta

uudestaan kerhon jäseneksi, ja hän pyysi, ei, vaan vaatikin rehtoria

hyväksymään sen. Hän palasi hyvin tyytyväisenä takaisin korkeuksiinsa.

Kuinka paljon neiti Questedin pitäisi maksaa ja mitä oikeastaan oli

tapahtunut luolassa — ne olivat paikallisia yksityisseikkoja, jotka

eivät kuuluneet hänelle.

Fielding huomasi sekaantuneensa yhä enemmän neiti Questedin asioihin.

Opisto pysyi suljettuna, ja hän söi ja nukkui Hamidullahin luona, niin

ettei ollut olemassa mitään syytä, miksi neiti ei voinut oleskella

siellä, jos niin tahtoi. Hänen sijassaan Fielding olisi jo lähtenyt

matkoihinsa päästäkseen kuulemasta Ronnyn niukkoja ja hajamielisiä

kohteliaisuuksia, mutta Adela odotti, että hiekka hänen tuntilasissaan

juoksisi loppuun. Rakennus asuttavaksi ja puutarha kuljeskeltavaksi

lyhyinä viileinä hetkinä oli kaikki, mitä hän tarvitsi, ja Fielding

saattoi lahjoittaa ne hänelle. Onnettomuus oli saanut Adelan tajuamaan

rajoituksensa, ja nyt huomasi Fieldingkin, mikä hieno ja uskollinen

ihminen hän oli. Hänen nöyryytensä oli liikuttavaa. Hän ei milloinkaan

napissut kovaa kohtaloaan, vaan piti sitä tyhmyytensä oikeutettuna

rangaistuksena. Kun Fielding vihjaili hänelle, että persoonallinen

anteeksipyyntö Azizille olisi paikallaan, hän sanoi surullisesti: —

Tietysti. Minun olisi pitänyt käsittää se itsekin, mutta vaistoni

ei ilmaise minulle milloinkaan mitään. Miksi en kiiruhtanut hänen

jälkeensä oikeudenkäynnin loputtua? Kirjoitan tietysti anteeksipyynnön,

mutta ettekö te tahtoisi sanella sitä?

He kyhäsivät yhdessä kirjeen, joka oli täynnä vakavia ja liikuttavia

lauseita, mutta kirjeenä se ei ollut ollenkaan liikuttava. —

Kirjoitanko uuden? hän kysyi. — Tahdon tehdä vaikka mitä hävittääkseni

olemattomiin aikaansaamani pahan. Voin tehdä tuon oikein ja tämän

oikein, mutta kun ne molemmat yhdistetään, ei siitä tule mitään. Se on

juuri se, mikä minussa on hullusti. En ole ymmärtänyt sitä ennenkuin

nyt. Luulin, että minä, olemalla oikeudenmukainen ja tiedonhaluinen,

selviäisin kaikista vaikeuksista.

— Kirjeemme ei kelpaa mihinkään, vastasi Fielding, — eräästä

yksinkertaisesta syystä, johon meidän on paras suhtautua rehellisesti.

Teillä ei ole mitään todellista tunnetta Azizia eikä indialaisia

kohtaan yleensä.

Neiti Quested myönsi sen.

— Ensi kerran tavatessamme toisemme tahdoitte oppia tuntemaan Indiaa

ettekä indialaisia, ja minä ajattelin silloin: »Sillä tavalla ei

pitkälle päästä». Indialaiset tietävät, pitääkö joku heistä vai

ei — siinä ei kukaan voi heitä pettää. He eivät tyydy milloinkaan

pelkkään oikeudentuntoon, ja senvuoksi onkin brittiläinen keisarikunta

perustettu hiekalle.

— Mutta pidänkö minä sitten kenestäkään? sanoi neiti Quested.

Hän piti luultavasti Heaslopista, ja Fielding vaihtoi puheenaihetta,

koska tämä tytön elämän puoli ei liikuttanut häntä.

Hänen indialaiset ystävänsä olivat toiselta puolen hieman ylimielisiä.

Voitto, joka olisi tehnyt englantilaisista tekopyhiä, teki heistä

röyhkeitä. He tahtoivat saada aikaan hyökkäyksen ja koettivat panna

sen toimeen hakemalla uusia vääryyksiä ja valitusten aiheita, joista

useat olivat täysin perättömiä. He kärsivät siitä pettymyksestä, joka

tavallisesti seuraa taistelua. Se, minkä puolesta taistellaan, ja se,

mitä voitetaan, eivät ole milloinkaan samoja asioita; jälkimmäisellä

on arvonsa, ja vain pyhimykset luopuvat voiton hedelmistä; mutta se

kuolemattomuuden loiste, joka on niille ominaista, haihtuu heti, kun ne

otetaan käteen. Vaikka sir Gilbert olikin ollut armollinen, melkeinpä

liehitteleväkin, ei hänen edustamansa järjestelmä ollut millään tavalla

pistänyt niskaansa ikeeseen. Brittiläinen herruus jäi valtaan yhtä

läpitunkevana ja vastenmielisenä kuin aurinko, eikä siitä, mitä tämän

jälkeen oli tehtävä, ollut selvillä edes Mahomet Alikaan. Yritettiin

äänekkäillä puheilla ja naurettavalla pikkumaisuudella, mutta kaiken

sen takana piili vilpitön, vaikkakin epämääräinen sivistyksen kaipuu. —

Herra Fielding, meidän kaikkien täytyy tulla sivistyneiksi heti.

Aziz oli ystävällinen ja mahtipontinen. Hän tahtoi, että Fielding

»liittyisi Itään», kuten hän sanoi, ja jatkaisi elämäänsä

myötämielisessä riippuvaisuussuhteessa siihen. — Voit luottaa minuun,

Cyril. — Sitä ei voitu epäilläkään, eikä Fieldingillä ollut mitään,

mikä olisi sitonut häntä omiinsa. Mutta hänestä ei tosiaankaan voinut

tulla toista Muhammed Latifia. Kun he kiistelivät siitä, sukeltautui

näkyviin jonkinlainen rotuvihollisuus, ei katkera, vaan välttämätön

kuin heidän ihonsa väri: kahvinruskea helakanharmaata vastaan. Ja

Azizin oli tapana lopettaa seuraavasti: — Etkö ymmärrä, että olen

sinulle kiitollinen avustasi ja tahdon palkita sinua? Tähän vastasi

toinen aina: — Jos haluat palkita minua, niin luovu vaatimasta neiti

Questediltä korvausta.

Azizin tunteettomuus Adelaa kohtaan vaivasi Fieldingiä. Miltä

näkökannalta hyvänsä katsottuna oli oikeinta, että häntä kohdeltaisiin

suopeasti. Eräänä päivänä Fielding koetti vedota rouva Mooren muistoon.

Hänen kuolemansa oli surettanut kovasti lämminsydämistä Azizia; hän

itki kuin lapsi ja käski kolmen lapsensakin itkeä. Epäilemättä hän

oli suuresti rakastanut ja kunnioittanut rouva Moorea. Fieldingin

ensimmäinen koe epäonnistui kokonaan. Vastaus kuului: — Näen kyllä,

mihin tahdot päästä. Mutta minä haluan kostaa heille. Miksi minun

pitäisi sietää loukkauksia ja kärsimyksiä, miksi he saisivat lukea

taskuissani olleet kirjeet ja viedä vaimoni valokuvan poliisiasemalle?

Sitäpaitsi tarvitsen nuo rahat molempien poikieni kasvatukseen, kuten

olen hänelle selittänytkin. — Mutta hän alkoi vähitellen taipua, eikä

Fielding epäillyt käyttämästä hieman noituuttakin avukseen. Heti kun

korvauksesta tuli puhe, hän mainitsi kuolleen nimen. Aivan samalla

tavalla kuin muut intoilijat löysivät haudan rouva Moorelle, hän loi

Azizin sydämeen epämääräisen kuvan hänestä, sanomatta mitään sellaista,

minkä tiesi vääräksi, mutta esittäen sellaista, mikä saattoi ehkä olla

kaukana totuudesta. Aziz mukautui äkkiä. Hän tunsi, että rouva Moore

tahtoi hänen säästävän tuota naista, jonka oli määrä mennä naimisiin

hänen poikansa kanssa ja että se oli ainoa kunnianosoitus, jonka hän

voi suoda hänelle. Kiihkeässä ja kauniissa rakkauden purkauksessa

hän luopui koko vahingonkorvauksesta vaatien ainoastaan kulujansa.

Se oli kaunista hänen puoleltaan, mutta se ei vaikuttanut vähääkään

englantilaisiin, kuten hän oli otaksunutkin. He pitivät häntä edelleen

syyllisenä, eivätkä luopuisi siitä mielipiteestään koskaan. Vieläkin

kuiskailevat eläkettään nauttivat angloindialaiset Tuntridge Wellsissä

tahi Cheltenhamissa toisilleen: — Tuo Marabarjuttu, joka kumottiin

senvuoksi, ettei tyttö raukka voinut todistaa, oli toinen ikävä juttu.

Kun asia siten oli virallisesti päätetty, meni Ronny, joka juuri

odotti siirtoa toiselle paikkakunnalle, Fieldingin pakeille sanoen

lyhyesti tavalliseen tapaansa: — Tahtoisin kiittää teitä neiti

Questedille suomastanne avusta. Hän ei tule enää väärinkäyttämään

vieraanvaraisuuttanne, hän on näet päättänyt palata takaisin

Englantiin. Olen juuri järjestänyt hänen matkansa. Luulen hänen

haluavan puhutella teitä.

— Lähden heti sinne.

Kun Fielding saapui opistoon, hän tapasi neiti Questedin hämmennyksen

vallassa. Hän sai kuulla Ronnyn purkaneen kihlauksen. — Hyvin

järkevästi hänen puoleltaan, sanoi neiti Quested intomielisesti. —

Minunkin olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta minä vain kävelin ja

arvailin, mitä tulisi tapahtumaan. Olisin epäilemättä jatkanut hänen

elämänsä turmelemista pelkästä velttoudesta — minulla ei ole mitään

tekemistä, en ole missään kotonani ja tulen julkiseksi taakaksi

huomaamattani. Rauhoittaakseen Fieldingiä hän lisäsi: — Puhun vain

Indiasta. Englannissa en harhaile näin eksyksissä. Sinne minä sovin

— ei, älkää luulko minun tekevän tyhmyyksiä Englannissa. Koska minun

on pakko palata sinne, ryhdyn siellä johonkin. Minulla on varoja sen

verran, että voin opiskella, ja paljon ystäviä, jotka ovat samanlaisia

kuin minäkin. Siellä ei minulla ole mitään valittamista. Sitten hän

huokaisi: — Mutta voi, kuinka paljon pahaa olenkaan tehnyt kaikille

ihmisille täällä! En voi unhottaa sitä milloinkaan. Miten juurtajaksain

harkitsinkaan sitä, pitikö Ronnyn ja minun mennä naimisiin vai ei... ja

nyt eroamme toisistamme surematta sitä ollenkaan. Meidän ei olisi ikinä

pitänyt ajatellakaan avioliittoa. Ettekö tekin hämmästynyt kuullessanne

ensi kerran puhuttavan kihlauksestamme?

— Enpä juuri. Minun iälläni hämmästytään niin harvoin, vastasi

Fielding hymyillen. — Avioliitto on kaikissa olosuhteissa jotakin

hyvin luonnotonta. Se alkaa ja loppuu niin mitättömistä syistä.

Toiselta puolen tukee sitä yhteiskunta ja toiselta taasen uskonto,

mutta avioliitto ei ole kumpaakaan, vai mitä? Tunnen miehiä, jotka

eivät tiedä, miksi he ovat menneet naimisiin, eivätkä liioin heidän

vaimonsakaan ole selvillä siitä. Epäilen, että avioliitto useimmissa

tapauksissa perustuu pelkkään sattumaan, vaikka jälkeenpäin

keksitäänkin kaikenlaisia jaloja vaikutteita. Avioliittoon nähden olen

kyynillinen.

— Mutta minäpä en! Tämä hullunkurinen alku oli minun omaa syytäni. En

antanut Ronnylle mitään sellaista, mitä minun olisi pitänyt antaa, ja

juuri senvuoksi hän purkikin kihlauksemme. Mennessäni tuohon luolaan

ajattelin: »Olenko todellakin ihastunut häneen?» En ole kertonut sitä

teille vielä, herra Fielding. En ollut oikein varma tunteistani. Annoin

hellyyden, kunnioituksen ja persoonallisen kosketuksen korvata ‒ ‒ ‒

- En kaipaa enää ollenkaan rakkautta, sanoi Fielding lausuen puuttuvan

sanan.

— En minäkään. Täällä saamani kokemukset ovat parantaneet minut. Mutta

tahdon, että toiset kaipaisivat sitä.

— Mutta palataksemme ensimmäiseen keskusteluumme — sillä tämä on

kai luullakseni viimeinen — kun menitte tuohon luolaan, kuka teitä

todellisuudessa seurasi sinne, vai seurasiko kukaan? Voitteko sanoa sen

nyt? Tahtoisin päästä selville siitä asiasta.

— Ehkä se oli opas, Adela sanoi välinpitämättömästi. — Sitä ei saada

milloinkaan tietää. Se on samaa, kuin jos vetäisin sormellani pitkin

tuota kiiltävää seinää pimeässä, voimatta päästä sen pitemmälle. Se on

jotakin, jolle minä en mahda mitään, ettekä ehkä tekään. Rouva Moore —

hän tiesi.

— Kuinka hän olisi voinut tietää, koskemme mekään tiedä?

— Ehkä telepatiaa.

Tämä nenäkäs, turhanpäiväinen sana ei selittänyt mitään. Telepatia!

Mimmoinen selitys! Parasta oli peruuttaa se oitis, ja Adela peruuttikin

sen. Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet pitemmälle eivätkä

Fieldinginkään. Oliko olemassa muita maailmoita, joihin he eivät ikinä

pääsisi, vai oliko tämä maailma, jossa he olivat, ainoa? He eivät

tienneet sitä. He ymmärsivät vain, että heidän maailmankatsomuksensa

oli enemmän tahi vähemmän samanlainen ja se tyydytti heitä. Ehkä

elämä onkin salaperäisyyttä eikä mitään kaaosta? He eivät tienneet

sitäkään. Ehkä nuo sadat eri Indiat, jotka meluavat ja riitelevät

niin väsyttävästi, muodostavatkin yhden ainoan kokonaisuuden, ja ehkä

se maailmakin, jota ne kuvastelevat, on kokonainen? Heillä ei ollut

minkäänlaisia mahdollisuuksia arvostella sitä.

— Kirjoittakaa minulle, kun tulette Englantiin.

— Varmasti, useinkin. Te olette ollut äärettömän ystävällinen minulle.

Nyt, kun minun pitää matkustaa, ymmärrän sen. Toivoisin voivani tehdä

teille jotakin korvaukseksi, mutta näen, että teillä on täällä kaikkea,

mitä tarvitsette.

— Luulen niin, Fielding vastasi hetkisen kuluttua. — En ole milloinkaan

ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi ja huolettomaksi kuin nyt.

Tulen todellakin hyvin toimeen indialaisten kanssa, ja hekin luottavat

minuun. On ihanaa, ettei minun tarvinnut luopua virastani. Minusta

tuntui miellyttävältä kuunnella maaherran kohteliaisuuksia. Pysyn

paikoillani ensimmäiseen maanjäristykseen saakka.

— Rouva Mooren kuolema on surettanut minua hyvin kovasti.

— Azizkin oli ihastunut häneen.

— Mutta se on muistuttanut minua siitä, että meidän kaikkien täytyy

kuolla. Kaikki nämä ystävyyssuhteet, joiden varassa me koetamme elää,

ovat vain tilapäisiä. Olin ennen sitä mieltä, että kuolema valitsi

uhreikseen erityisiä henkilöitä. Me saamme sellaisen kuvitelman

romaaneista senvuoksi, että niissä annetaan aina muutamien ihmisten

lörpötellä kirjan loppuun saakka. Mutta nyt alkaa sananparsi »kuolema

korjaa kaikki» muuttua minullekin todellisuudeksi.

— Älkää antako sen muuttua liian todelliseksi, sillä silloin kuolette

itse. Kenenkään ei pidä ajatella kuolemaa. Kaikki se, mikä askarruttaa

meitä, vaikuttaa meihin. Minä olen tuntenut samaa kiusausta, mutta minä

karkoitin sen. Haluan elää vielä jonkin aikaa.

— Niin minäkin.

Ilmassa oli pientä ystävyyden tuntua — ikäänkuin kääpiöt

olisivat tervehtineet toisiansa kädestä. Sekä mies että nainen

olivat parhaimmillaan — he olivat järkeviä ja rehellisiä, jopa

teräväjärkisiäkin. He puhuivat samaa kieltä, heillä oli samat

mielipiteet eikä eri ikä eikä eri sukupuoli erottanut heitä, ja

kuitenkin he olivat tyytymättömiä. Kun he olivat yhtä mieltä siitä,

että he tahtovat elää vielä vähän aikaa, tahi siitä, etteivät he

usko Jumalaan, seurasi heidän sanojaan omituinen luode ikäänkuin

maailmankaikkeus olisi liikahtanut täyttääkseen pienen tyhjän tilan

tahi ikäänkuin he olisivat katselleet itseään äärettömästä korkeudesta,

nähden kaksi kääpiötä, jotka puhelivat, puristelivat toistensa käsiä ja

vakuuttivat toisilleen olevansa samalla henkisellä tasolla. He eivät

tarkoittaneet lainkaan sitä, että he olivat väärässä, sillä heti kun

rehelliset ihmiset tarkoittavat sitä, käyvät he epävarmoiksi. Heillä

ei ollut minkäänlaista kaukaista tähtien takaista päämäärää eivätkä

he milloinkaan olleet etsineetkään sitä. Mutta nyt, kuten muissakin

tilaisuuksissa, he kävivät vakaviksi; jonkin unelman varjon varjo

synkensi heidän suoraviivaisia ajatuksiansa, ja asiat ja tapahtumat,

joita he eivät ikinä enää saisi kokea, tuntuivat heistä kuin toisesta

maailmasta tulevilta viesteiltä.

— Minä pidän hyvin paljon teistä, jos sallitte minun sanoa sen,

vakuutti Fielding.

— Olen iloinen siitä, sillä minäkin pidän teistä. Tavatkaamme toisemme

joskus vielä.

— Varmasti tapaamme, Englannissa, jos vain joskus lähden sinne lomalle.

— Siitä ei varmaankaan ole suuria toiveita vähään aikaan, luullakseni?

— Ehkäpä sentään. Harkitsen parhaillaan erästä ehdotusta.

— Ah, kuinka hauskaa se olisikaan!

Niin se loppui. Kymmenen päivää myöhemmin Adela matkusti samaa tietä

kuin hänen kuollut ystävänsäkin. Viimeinen lasti ennen monsuunin

tuloa. Maa lepäsi voitettuna. Sen talot, puut ja kentät olivat kaikki

muovailtuja samasta ruskeasta aineesta, ja Bombayssä läikkyi meri kuin

lihaliemi laitureita vasten. Viimeiseen indialaiseen seikkailuunsa

Adela joutui Antonyn kanssa, joka saattoi häntä laivaan ja koetti

siellä juoruta hänestä. »Hän on ollut Fieldingin rakastajatar», Antony

sanoi. Ehkä hän ei ollut tyytyväinen juomarahoihin. Adela soitti

hyttinsä kelloa ja sai hänet ulosheitetyksi, mutta hänen panettelunsa

sai aikaan sen, että Adelaa vierottiin alkupuolella matkaa. Hän sai

olla omissa oloissaan Indian valtamerellä ja Punaisella merellä ja

muistella Chandraporen vastenmielisiä tapahtumia.

Mutta Egyptissä ilmasto muuttui toisenlaiseksi. Puhdas hiekka, joka

levisi kanavan kummallakin puolen, näytti lakaisevan pois kaiken

sotkuisen ja likaisen, ja vieläpä Port Saidkin näytti raikkaalta ja

lumoavalta punertavassa aamun sarastuksessa. Hän meni maihin erään

amerikkalaisen lähetyssaarnaajan seurassa, he kävelivät Lessepsin

kuvapatsaalle ja hengittivät keuhkoihinsa Levantin hyvänhajuista ilmaa.

— Mitkä velvollisuudet odottavat teitä omassa maassanne, neiti

Quested, saatuanne hengittää tropiikkien ilmaa? lähetyssaarnaaja

kysyi. — Huomatkaa, etten kysy, mihin aiotte ryhtyä, vaan mitkä

velvollisuudet odottavat teitä. Jokaisen elämässä pitäisi tapahtua

käännös ja takaisinkäännös. Tämä kuuluisa uranuurtaja — hän viittasi

kuvapatsaaseen — voi kelvata esimerkiksi. Hän kääntyy Itään ja taas

takaisin Länttä kohden. Sen voi huomata hänen hyvin osuneesta käsiensä

asennosta, käsien, joista toisessa on makkaranippu. Lähetyssaarnaaja

katsoi leikillisesti häneen salatakseen henkistä tyhjyyttänsä. Hänellä

ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkoitti käännöksillään, hän

vain sotki sanoja yhteen näyttääkseen moraaliselta kynttilältä. — Minä

ymmärrän, neiti Quested vastasi äkkiä. Hän ymmärsi nyt kaiken Välimeren

kirkkaassa ilmassa. Tultuaan Englantiin hänen piti ensi työkseen hakea

käsiinsä rouva Mooren toiset lapset, Ralph ja Stella, ja ryhtyä sitten

vasta työhön. Rouva Moore oli koettanut pitää molempien avioliittojensa

hedelmät erillään toisistaan, niin ettei Adela ollut milloinkaan ennen

tavannut tuota nuorempaa haaraa.