XXVI

Koitti jo ilta, kun Fielding ja neiti Quested kohtasivat toisensa

ja syventyivät ensimmäiseen monista kummallisista keskusteluistaan.

Fielding oli toivonut herätessään saavansa todeta, että joku oli käynyt

hakemassa pois neidin, mutta opisto pysyi edelleen eristettynä muusta

maailmasta. Neiti Quested kysyi, saisiko hän »haastatella» häntä, mutta

kun Fielding ei vastannut mitään, hän sanoi: — Voitteko te mitenkään

selittää kummallista käytöstäni?

— En mitenkään, Fielding vastasi lyhyesti. — Miksi esititte sellaisen

syytöksen, jonka kuitenkin lopulta aioitte peruuttaa?

— Niin, miksi?

— Minun pitäisi ehkä olla kiitollinen teille, mutta...

— En odota mitään kiitollisuutta. Luulin vain teidän mielellänne

kuuntelevan, mitä minulla on sanottavana.

— Tietysti, Fielding vastasi ärtyisästi ja tuntien olevansa kuin

koulupoika. — Luulen kuitenkin, että meidän on turhaa ruveta

väittelemään asiasta. Pulmakseni suoraan, olen tuon toisen puolen

liittolainen tässä surullisessa jutussa.

— Ettekö mielellänne tahtoisi kuulla minunkin kantaani?

— Enpä juuri.

— Minun ei tietystikään pitäisi puhua tästä teille, mutta saatte kertoa

puoluelaisillenne kaiken mitä sanon, sillä tämänpäiväisestä kurjuudesta

on kaikissa tapauksissa koittanut suuri onni eikä minulla ole

minkäänlaisia salaisuuksia enää. Kaikuni on poissa — olen nimittänyt

korvieni suhinaa kaiuksi. Nähkääs, en ole voinut hyvin huviretkemme

jälkeen, ja tuskinpa lienen ollut terve ennen sitäkään.

Hänen sanansa kiinnostivat hieman Fieldingiä, koska ne ilmaisivat sen,

mitä hän itsekin oli joskus epäillyt.

— Millä tavalla olette ollut sairas? hän kysyi.

Adela painoi korvallistaan ja pudisti päätään.

— Se oli siis sitä, mitä heti epäilin vangitsemisen tapahduttua —

harhanäky.

— Luuletteko sen tuntuvan sillä tavalla? Adela kysyi hyvin nöyrästi. —

Mikä olisi voinut aiheuttaa tuollaisen harhanäyn?

— Marabarissa on varmasti täytynyt tapahtua jonkun seuraavista kolmesta

seikasta, Fielding sanoi ryhtyen jo vastoin tahtoaan väittelyyn. — Tahi

oikeammin sanoen jonkun seuraavista neljästä seikasta: Aziz on joko

rikoksellinen, kuten teidän ystävänne luulevat, tahi sitten te olette

keksinyt syytöksen ilkeydestä, kuten minun ystäväni uskovat, tahi

olette nähnyt harhanäyn. Olen hyvin taipuvainen uskomaan — hän nousi ja

alkoi kävellä edestakaisin pitkin askelin — nyt, kun sanoitte minulle

olleenne sairas jo ennen huviretkeäkin — ja se on hyvin tärkeä seikka

todistusketjussa — että olette itse katkaissut kiikarinne hihnan ja

että olette ollut luolassa yksinänne koko ajan.

— Ehkä...

— Voitteko muistaa, milloin ensi kerran aloitte tuntea olonne

kummalliseksi?

— Silloin, kun join teetä luonanne puutarhamajassa.

— Ne olivat hyvin turmiolliset teekutsut. Aziz ja vanha Godbole

sairastuivat myös jälkeenpäin.

— En ollut sairas — se, mitä tunsin, oli liian hämärää määriteltäväksi,

ja kaikki oli sitäpaitsi liittynyt yksityisasioihini. Nautin

laulusta... ja luullakseni juuri silloin jouduin alakuloisen tunnelman

valtaan, vaikka en aluksi huomannutkaan sitä... ei, en voi sanoa,

että se olisi ollut oikeastaan alakuloisuuttakaan, vaan pikemminkin

jotakin sellaista kuin olisin elänyt vain puolilla voimillani.

Niin, vain puolilla voimillani. Muistan seuranneeni herra Heaslopia

Maidanille katsomaan polokilpailua. Tapahtui paljon muutakin — lienee

yhdentekevää, mitä se oli — mutta joka tapauksessa tunsin olevani

tavallista huonommassa kunnossa. On aivan varmaa, että olin sellaisessa

tilassa huviretkellä, ja nyt te sanotte — siinä ei muutoin ole mitään,

mikä järkyttäisi tai loukkaisi minua — te sanotte, että minä näin

luolassa harhanäyn, että näin jotakin tuollaista, joka — vaikkakin

hirmuisessa muodossa — saa muutamat naiset luulemaan, että heitä on

kosittu, vaikka ei mitään sellaista ole tapahtunutkaan.

— Te suhtaudutte siihen kaikissa tapauksissa hyvin rehellisesti.

— Minut kasvatettiin rehelliseksi, mutta eipä se näy, ikävä kyllä,

olevan minulle miksikään hyväksi.

Fielding tunsi olevansa jo suopeampi häntä kohtaan ja sanoi hymyillen:

— Se vie meidät taivaaseen.

— Niinköhän?

— Vie, jos vain taivas on olemassa.

— Ettekö te usko sen olemassaoloa, herra Fielding, jos saan luvan

kysyä? Adela sanoi katsoen arasti häneen.

— En. Mutta uskon kaikissa tapauksissa rehellisyyden vievän meidät

sinne.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Palataan nyt harhanäkyihimme. Pidin teitä tarkasti silmällä

todistaessanne aamulla, ja jos ymmärsin oikein, katosi harhanäky tahi

tuo, jota te sanotte puoleksi voimaksi, äkkiä.

Adela koetti palauttaa mieleensä, mitä hän oli tuntenut oikeussalissa,

mutta ei voinut. Koko näky haihtui hänen mielestään heti, kun hän

koetti muistella sitä. — Tapaukset esiintyivät minulle johdonmukaisessa

järjestyksessä, hän sanoi vihdoin, mikä ei ollut laisinkaan totta.

— Luulen — ja tietysti kuuntelin hyvin tarkkaavaisesti toivoen teidän

sekaantuvan puheissanne — luulen McBryde-raukan karkoittaneen teistä

pahanhengen. Heti kun hän teki teille yksinkertaisen ja selvän

kysymyksen, vastasitte puolestanne selvästi ja yksinkertaisesti, ja

lyyhistyitte sitten vasta.

— Tarkoitatte, että hän karkoitti sillä tavoin pahanhengen. Luulin

teidän tarkoittaneen, että minä olin nähnyt aaveen.

— Ei, niin pitkälle en tahdo mennä.

— On ihmisiä, joita kunnioitan sangen suuresti ja jotka näkevät

aaveita, sanoi Adela melko tiukasti. — Niiden joukkoon kuuluu ystäväni

rouva Moorekin..

— Hän on jo vanha nainen.

— Teidän ei mielestäni tarvitse olla yhtä epäkohtelias hänelle kuin

hänen pojalleen.

— En aikonut olla epäkohtelias. Tarkoitin vain, että meidän on sitä

vaikeampi vastustaa kaikkea yliluonnollista, kuta vanhemmiksi tulemme.

Olen itsekin tuntenut sen. Työskentelen vielä ilman sitä, mutta kiusaus

on suuri jo näin viidenviidettä ikäisenä kuvitella kaikki kuolleet

jälleen eläviksi; tarkoitan omia kuolleita, koska muiden kuolleet eivät

merkitse mitään.

— Mutta eiväthän kuolleet voi elää elämäänsä uudestaan.

— Pelkään, etteivät voi.

— Niin minäkin.

Nyt seurasi hetkisen väliaika, kuten usein järkeisuskon voiton jälkeen.

Sitten Fielding pyysi miellyttävällä tavalla anteeksi käyttäytymistään

herra Heaslopia kohtaan.

— Mitä sanoo tohtori Aziz minusta? kysyi Adela hetkisen kuluttua.

— Hän — hän ei ole kyennyt ajattelemaan mitään kurjassa tilassaan.

Luonnollisesti hän on hyvin katkeroitunut, vastasi Fielding hieman

hämillään, sillä se, mitä Aziz todellakin oli sanonut, ei ollut

ainoastaan katkeraa, vaan rumaakin. Azizin ajatus oli ollut suunnilleen

seuraava: »On suuri häpeä minulle, että minusta puhutaan sellaisen

noidan yhteydessä». Ajatus, että häntä syytti sellainen nainen, jolta

puuttui persoonallista kauneutta, oli raivostuttanut Azizia, sillä

sukupuoliasioissa hän oli keikari. Tämä huomio oli sekä tyrmistyttänyt

että huolestuttanut Fieldingiä. Rehellinen ja suora aistillisuus ei

inhoittanut häntä, vaan tämä väärä keikariaistillisuus — se käsitys,

että kauniin rakastajattaren ylläpitäminen on yhtä hienoa kuin

auton omistaminenkin, mutta ruman elättäminen yhtä alentavaa kuin

syöpäläisten sietäminen — sellainen oli tyyten vierasta Fieldingin

omille tunteille, ja hänestä oli kuin muuri olisi kohonnut hänen

itsensä ja Azizin väliin heti, kun näistä asioista ruvettiin puhumaan.

Vaihtaakseen puheenaihetta Fielding sanoi: — Mutta antakaa minun

lopettaa analyysini. Mehän olemme samaa mieltä siitä, ettei hän ole

huono ihminen yhtä vähän kuin tekään, mutta emme ole vielä oikein

varmoja siitä, oliko se harhanäky. On olemassa neljäskin mahdollisuus,

jota emme saa sivuuttaa, nimittäin: oliko se ehkä joku muu?

— Tarkoitatteko opasta?

— Juuri häntä. Olen usein ajatellut sitä. Onnettomuudeksi Aziz sivalsi

häntä kasvoihin, niin että hän pelästyi ja livisti tiehensä. Kaikki

tämä vaikeutti tutkimusta suuresti eikä meillä ollut poliisia apunamme.

Oppaan löytäminen ei näet merkinnyt sille mitään.

— Ehkäpä opas teki sen, sanoi Adela tyynesti; koko kysymys lakkasi

äkkiä kiinnostamasta häntä..

— Vai olisikohan sen tehnyt joku noista pathaneista, joita on

maleksinut piirikunnassa?

— Siis joku, joka oleskeli jossakin toisessa luolassa ja seurasi minua

oppaan katsoessa muualle. Niin, se voi olla hyvinkin mahdollista.

Juuri silloin tuli Hamidullah huoneeseen eikä näyttänyt ollenkaan

tyytyväiseltä nähdessään heidät kahden kesken. Kuten kaikki

Chandraporen asukkaat ei hänkään voinut ymmärtää neiti Questedin

käyttäytymistä. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa viimeisen lauseen.

— Halloo, rakas Fielding, sanoi hän. — Sain teidät vihdoinkin käsiini.

Voitteko lähteä heti Dilkushaan?

— Hetikö?

— Toivon voivani lähteä täältä minuutin kuluttua, niin että älkää

välittäkö minusta, sanoi Adela.

— Puhelinjohto on katkaistu eikä neiti Quested voi soittaa ystävilleen,

selitti Fielding.

— On katkaistu paljon muutakin, enemmän kuin mitä milloinkaan saadaan

korjatuksi, sanoi toinen. —

Mutta kaikissa tapauksissa olisi keksittävä jokin keino tämän neidin

siirtämiseksi takaisin siviililinjoille. Sivistyksellähän on niin

monenlaisia keinoja, hän sanoi katsomatta neiti Questediin.

Fielding, jonka mielestä tämä kohtaaminen voi yhtä hyvin tapahtua

ystävällisestikin, sanoi: — Neiti Quested on selittänyt minulle hieman

käyttäytymistään tänä aamuna.

— Ehkä ihmeitten aika on palannut takaisin. Ihmisten täytyy olla

valmistuneita kaikkeen, sanovat filosofimme.

— Katsojista se varmaan näyttikin jonkinlaiselta ihmeeltä, sanoi Adela

kääntyen hermostuneesti Hamidullahin puoleen. — Mutta todellisuudessa

se johtui siitä, että minä käsitin tehneeni erehdyksen, ennenkuin

se oli liian myöhäistä, ja että minulla oli jäljellä niin paljon

itsehillintää, kuin tarvittiin sanoakseni sen. Siinä on tuon niin

peräti ihmeellisen käyttäytymiseni koko totuus.

— Koko totuus tietenkin, aivan niin, vastasi Hamidullah vapisten

raivosta, mutta hilliten itsensä, koska hän epäili Adelan ehkä

virittävän toista loukkua. — Yksityisenä kansalaisena ja näin

yksityisessä keskustelussa voin myöntää ihailleeni käytöstänne, ja

ihastuin suuresti, kun lämminsydämiset oppilaamme peittivät teidätkin

kukkaköynnöksillään. Mutta minä olen sentään herra Fieldingin tapaan

melko kummissani, joka muuten on aivan liian heikko sana. Minä näen

teidän raahaavan parhaan ystäväni lokaan, vahingoittavan hänen

terveyttään ja tuhoavan hänen tulevaisuutensa tavalla, jota te ette voi

käsittää senvuoksi, ettette tunne yhteiskuntaamme ettekä uskontoamme.

Ja sitten te äkkiä esiinnytte todistajana ja sanotte: »Ah, ei, herra

McBryde, kun kaikki otetaan huomioon, en ole ollenkaan varma asiastani;

voitte yhtä hyvin päästää hänet vapaaksi». Olenko hullu? Niin kyselen

itseltäni koko ajan? Onko tämä unta, ja jos niin on, milloin se

alkoi? Ja ilman vähintäkään epäilystä se onkin uni, joka ei vielä ole

loppunut. Sillä ymmärrän nyt, ettette vieläkään luovu ahdistamasta

meitä, vaan aiotte nyt syyttää tuota vanhaa miesparkaa, joka opasti

teitä luolissa.

— Ei ollenkaan, keskustelimme vain ajateltavista mahdollisuuksista,

Fielding selitti.

— Kiintoisaa ajanvietettä, mutta hyvin pitkällistä. Tässä maassa asuu

sataseitsemänkymmentämiljoonaa indialaista ja tietysti yksi heistä tuli

luolaan. Joku, indialainen on rikollinen, sehän on päivänselvää. Ja

koska, herra Fielding, nämä ajateltavat mahdollisuudet vaativat ehkä

aikanne melkein kokonaan — hän laski kätensä englantilaisen olkapäälle

ja pudisteli häntä hiljaa — niin ettekö luule, että olisi parempi

lähteä heti Nawab Bahadurin maatilalle tahi oikeammin Zulfiqarin

taloon, koska hän nyt toivoo meidän rupeavan nimittämään häntä siten.

— Mielelläni, minuutin kuluttua...

— Olen juuri päättänyt, minne menen, sanoi neiti Quested. — Menen

hotelliin.

— Ettekö te lähdekään Turtonien luo? kysyi Hamidullah silmät suurina. —

Luulin teitä heidän vieraakseen.

Chandraporen hotelli oli keskinkertaistakin huonompi, eikä siellä

luultavasti ollut palvelijoitakaan. Fielding, joka ajatteli

itsenäisesti, vaikka hän vieläkin kallistui Hamidullahin puolelle,

sanoi hetkistä myöhemmin: — Minulla on teille parempi ehdotus, neiti

Quested. Teidän pitää jäädä tänne opistoon. Minä viivyn poissa ainakin

pari päivää ja saatte siksi aikaa koko talon haltuunne ja voitte tehdä

täällä millaisia suunnitelmia haluatte.

— En suostu siihen, sanoi Hamidullah korostaen hyvin selvästi

tyytymättömyyttään. — Tämä ehdotus on hyvin huono. Voi olla

mahdollista, etteivät mielenosoitukset ole vieläkään lopussa.

Ajatelkaa, kuinka silloin käy, jos opistoa vastaan hyökätään. Te

saisitte vastata neidin turvallisuudesta, rakas ystävä.

— He voivat yhtä hyvin hyökätä hotelliakin vastaan.

— Tietysti, mutta siinä tapauksessa te ette ole minkäänlaisessa

vastuussa.

— Aivan niin. Minä olen jo aiheuttanut tarpeeksi vaivaa ja huolta.

— Siinä sen kuulitte. Neiti myöntää sen itsekin. En pelkää

minkäänlaista hyökkäystä meikäläisten puolelta — teidän olisi pitänyt

nähdä, kuinka siivosti he käyttäytyivät sairaalan edustalla — mutta

meidän pitää olla varuillamme poliisin salaisesti valmistelemaa

hyökkäystä vastaan, jonka tarkoituksena on saattaa teidät huonoon

valoon. McBrydellä on tarpeeksi jätkiä käytettävänään siihen

tarkoitukseen, ja tämä juuri soisi hänelle sopivan tilaisuuden.

— Älkää te huolehtiko ollenkaan siitä asiasta. Hän ei mene hotelliin,

sanoi Fielding, joka oli luonnostaan myötämielinen kaikkia sorrettuja

kohtaan. Osaksi senvuoksi hän nyt väistyi Azizin sivulta ja päätti olla

jättämättä tyttöraukkaa oman onnensa nojaan. Hän oli sitäpaitsi alkanut

uudestaan kunnioittaa häntä, mikä oli seuraus heidän keskustelustaan.

Sillä vaikka neidin kylmä opettajatarkäytös ei ollutkaan muuttunut, ei

hän enää tutkinut elämää, vaan elämä tutki häntä. Hänestä oli tullut

todellinen ihminen.

— Mutta minne hän sitten menee? Me saamme hänet aina taakaksemme!

Neiti Quested ei ollut voittanut puolelleen Hamidullahin myötätuntoa.

Jos hän olisi ollut kovasti liikutettu oikeussalissa, vaipunut

kokoon, lyönyt rintoihinsa ja huutanut Jumalaa avukseen, hän olisi

vedonnut hänen mielikuvitukseensa ja jalouteensa, jotka molemmat

ominaisuudet Hamidullahilla oli runsain määrin. Mutta samalla kuin

Adela oli nostanut taakan Hamidullahin itämaiselta sielulta, hän

oli jäähdyttänyt sen niin, että Hamidullah tuskin voi uskoa häntä

vilpittömäksi, eikä hän itse asiassa sellainen ollutkaan Hamidullahin

näkökannalta katsottuna. Sillä koko hänen käyttäytymisensä nojautui

kylmään oikeudentuntoon ja rehellisyyteen. Peruuttaessaan syytöksensä

hän ei tuntenut mitään hehkuvaa rakkautta niitä kohtaan, joille hän oli

tehnyt vääryyttä. Totuus ei ole totuutta tässä vaativaisessa maassa,

ellei se liity hyvyyteen ja taaskin hyvyyteen, aivan kuten Sana, joka

oli Jumalan tykönä, on myös Jumala. Ja tytön uhrautuvaan menettelyyn,

joka länsimaisen katsantokannan mukaan oli hänelle suureksi kunniaksi,

luultiin täällä voitavan oikeudenmukaisesti suhtautua kylmästi, koska

se ei, vaikka se tulikin hänen sydämestään, kuitenkaan sisältänyt hänen

sydäntään. Muutamat oppilasten lahjoittamat kukkakiehkurat olivat ainoa

korvaus, jonka India antoi hänelle.

Mutta missä hän saa päivällistä ja missä hän nukkuu? Minä sanon täällä,

juuri täällä, ja jos jätkät tulevat ja iskevät häntä päähän, saa hän

iskun päähänsä. En voi muuta tehdä. Mitä te arvelette, neiti Quested?

— Olette hyvin ystävällinen. Minun pitäisi vastata myöntävästi, mutta

olen samaa mieltä kuin herra Hamidullah. En saa todellakaan aiheuttaa

teille enää huolia. Luulen, että minun on viisainta palata takaisin

Turtonien luo pyytämään itselleni yösijaa, mutta jos he karkoittavat

minut, täytyy minun mennä hotelliin. Poliisipäällikkö ottaisi minut

kyllä vastaan, mutta rouva Turton sanoi aamulla, ettei hän halua

nähdä minua enää milloinkaan. — Adela puhui ilman katkeruutta tahi,

Hamidullahin käsityskannan mukaan, ilman persoonallista ylpeyttä. Hänen

ainoa tarkoituksensa oli aiheuttaa niin vähän vaikeuksia kuin suinkin.

— Teidän on paljon parempi jäädä tänne kuin antautua tuon mielettömän

naisen loukattavaksi.

— Onko hän mielestänne sellainen? Olin samaa mieltä ennen, mutta en

enää.

— No niin, tuossa on meillä ratkaisu, sanoi asianajaja, joka oli

mennyt ikkunaan. — Tuolla tulee pormestari. Hän ajaa kolmannen luokan

vaunuissa pysyäkseen tuntemattomana eikä hänellä ole palvelijaakaan

mukanaan, mutta tuolla hän joka tapauksessa tulee.

— Vai niin. Hän tulee siis vihdoinkin.

— Vihdoinkin, sanoi Adela tiukasti, ja sellaisella äänellä, että

Fieldingin oli pakko katsahtaa häneen.

— Hän tulee, hän tulee, hän tulee! Minä kumarran syvään. Minua

vapisuttaa.

— Tahtoisitteko kysyä häneltä, mitä hän haluaa, herra Fielding?

— Hän haluaa tietysti tavata teitä.

— Mutta ehkäpä hän ei edes tiedä minun olevan täällä.

— Puhun hänen kanssaan ensin, jos niin haluatte.

Kun Fielding oli mennyt, sanoi Hamidullah tytölle purevan ivallisesti:

— Todellakin, todellakin! Pitikö teidän vielä asettaa Fielding tällekin

nöyryytykselle alttiiksi? Hän on todellakin aivan liian hienotunteinen.

‒ Adela ei vastannut ja heidän välillään vallitsi senvuoksi ehdoton

hiljaisuus, kunnes heidän isäntänsä palasi.

— Hänellä on muutamia uutisia teille, Fielding sanoi.

— Te voitte tavata häntä kuistissa. Hän ei mielellään tule sisään.

— Pyysikö hän minua tulemaan sinne?

— Vaikka hän ei olisi pyytänytkään, luulen teidän sentään menevän,

sanoi Hamidullah.

Adela oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: Hän lausui muutamia

kiitollisia sanoja rehtorille kaikesta siitä ystävyydestä, jota rehtori

oli osoittanut hänelle päivän kuluessa.

— Nyt se on, Jumalan kiitos, ohi, huomautti Fielding. Hän ei seurannut

Adelaa kuistiin, koska hän ei halunnut tavata Ronnyä toistamiseen.

— Kieltäytyminen tulemasta sisään oli loukkaus hänen puoleltaan.

— Tuskinpa hän olisi voinut tulla esiintymiseni jälkeen kerhossa.

Heaslop on oikeastaan selviytynyt kunnialla asiasta. Kohtalo on muuten

käsitellyt häntä melko kovasti tänään. Hän on juuri saanut sähkösanoman

äitinsä kuolemasta.

Todellako? Rouva Mooren kuolemasta siis. Hyvin ikävää, sanoi Hamidullah

melko välinpitämättömästi.

— Hän kuoli merellä.

— Helteeseen, luullakseni.

— Niin kai.

— Toukokuu ei ole sopiva aika vanhojen naisten matkustaa.

— Aivan niin. Heaslopin ei olisi pitänyt sallia hänen lähteä ja hän

tietää sen. Lähdetäänkö nyt?

— Odotetaan hieman, kunnes tuo onnellinen pari on poistunut talosta...

He ovat todellakin kiusallisen vitkastelevia. Mutta nyt muistankin,

Fielding, ettette te usko kohtaloon. Mutta minäpä uskon. Tämä on

rangaistus Heaslopille siitä, että hän lähetti pois todistajamme siinä

tarkoituksessa, ettemme voisi todistaa Azizin muuallaoloa.

— Menette liian pitkälle väittäessänne sellaista. Tuon vanhan

naisraukan todistuksella ei olisi ollut mitään arvoa. Mahomet Ali olisi

saanut huutaa ja meluta mielensä mukaan. Rouva Moore ei olisi mitenkään

voinut nähdä Kawa Dolin läpi, vaikka olisi halunnutkin. Vain neiti

Quested saattoi pelastaa Azizin.

— Rouva rakasti Azizia, väittää Aziz itse, ja hän rakasti Indiaakin ja

Aziz rakasti häntä.

— Rakkaus ei tee todistajaa arvokkaammaksi. Jokaisen asianajajan

pitäisi tietää se. Mutta minä näen, rakas Hamidullah, että Esmiss

Esmoor-legendaa valmistellaan Chandraporessa enkä halua estää sen

kehitystä.

Toinen hymyili ja katsoi kelloaan. Kuolemantapaus oli järkyttänyt heitä

molempia, mutta he olivat keski-ikäisiä miehiä, joiden tunteet olivat

kohdistuneet toiselle taholle, eikä senvuoksi voitu odottaakaan, että

tällaisen vähemmän tutun henkilön kuolema olisi herättänyt heissä

syvempää surua. Vain jokaisen omat kuolleet merkitsevät jotakin.

Vaikka yhteisen surun tunne saikin heidät hetkiseksi valtoihinsa,

haihtui se kuitenkin pian. Ja kuinka saattaisi olla mahdollistakaan,

että yksityinen inhimillinen olento voisi surra kaikkia niitä

onnettomuuksia, joita tapahtuu maailmassa ja jotka eivät koske

ainoastaan ihmisiä, vaan myöskin eläimiä, kasveja, ehkäpä kiviäkin.

Sielu väsyy silmänräpäyksessä, ja pelosta, että se menettää senkin

vähän, mitä se ymmärtää, se kääntyy jälleen takaisin entiselle

elämänreitilleen, jonka tottumus tahi kohtalo on sille viitoittanut, ja

kärsii siellä. Fielding oli tavannut vainajan vain pari kolme kertaa.

Hamidullah oli nähnyt hänet kerran kaukaa, ja he tunsivat paljon

suurempaa kiinnostusta Dilkushassa alkavaa juhlaa, tuota voittoateriaa

kohtaan, jonne he voittajien tapaan tulisivat sangen myöhään. He

sopivat siitä, että he vasta huomenna kertoisivat Azizille rouva

Mooresta, koska Aziz oli pitänyt hänestä, ja tämä surullinen uutinen

voisi senvuoksi turmella hänen ilonsa.

— Tämä on sietämätöntä! mumisi Hamidullah, sillä neiti Quested palasi

takaisin.

— Herra Fielding, kertoiko Ronny teille uudesta onnettomuudestaan?

Fielding kumarsi.

— Oh! Neiti istuutui ja näytti jäykistyvän kuvapatsaaksi.

— Heaslop odottaa teitä, luulemma.

— Kaipaan niin yksinäisyyttä. Hän oli paras ystäväni ja paljon

suuremman arvoinen minulle kuin Ronnylle. En voi seurustella nyt Ronnyn

kanssa... En osaa selittää sitä... Ettekö te sentään voisi osoittaa

minulle niin suurta ystävällisyyttä, että sallisitte minun jäädä tänne?

Hamidullah kirosi äidinkielellään.

— Mielelläni, mutta mitä herra Heaslop siitä sanoo?

— En kysynyt sitä häneltä, koska me molemmat olimme liian järkytettyjä.

Tämä on niin mutkallista, ei lainkaan sellaista, millaisiksi

onnettomuudet tavallisesti kuvitellaan. Me kaipaamme molemmat

yksinäisyyttä voidaksemme ajatella. Olkaa niin ystävällinen ja menkää

puhuttelemaan uudelleen Ronnyä.

— Hänen pitäisi mielestäni tulla sisään tällä kertaa, sanoi Fielding,

joka piti jatkuvaa myöntymistä arvoaan alentavana. — Olkaa niin hyvä ja

pyytäkää hänet sisään.

Neiti Quested palasi pormestarin kanssa. Tämä oli puoleksi murtunut,

puoleksi taistelunhaluinen — tosiaankin kummallinen sekoitus — ja

puhkesi heti ristiriitaisiin selityksiin. — Tulin tänne noutamaan neiti

Questediä, mutta hänen vierailunsa Turtonien luona on lopussa, enkä

minä toistaiseksi ole vielä ehtinyt järjestää mitään. Kotini on jälleen

muuttunut nuorenmiehen asunnoksi —

Fielding keskeytti hänet kohteliaasti. — Teidän ei tarvitse selittää

enempää, neiti Quested jää tänne. Tahdoin vain saada varmuuden siitä,

ettei teillä ole mitään sitä vastaan. Neiti Quested, teidän on parasta

lähettää hakemaan oma palvelijanne tänne, jos hänet vain voidaan

löytää, mutta jätän kaikissa tapauksissa määräyksen palvelijoilleni,

että he tekisivät kaiken voitavansa hyväksenne, ja ilmoitanpa vielä

partiolaisillekin asiasta. He ovat pitäneet vartiota täällä opistossa

aina sen sulkemisesta saakka. Luulen todellakin teidän olevan täällä

aivan yhtä hyvässä turvassa kuin missä tahansa muualla. Torstaina tulen

takaisin.

Sillä aikaa oli Hamidullah, joka oli päättänyt kaikissa mahdollisissa

tilaisuuksissa aiheuttaa viholliselleen tuskia, sanonut Ronnylle: —

Kuulimme puhuttavan, sir, että äitinne on kuollut. Saanko kysyä, mistä

sähkösanoma oli lähetetty?

— Adenista.

— Ah, mutta tehän ilmoititte oikeudessa hänen saapuneen terveenä

Adeniin.

— Mutta hän kuoli matkalla sinne, huomautti Adela. — Hän oli jo kuollut

silloin, kun hänen nimeään huudettiin aamulla. Hänet on varmaankin

haudattu mereen.

Olipa sen asian laita miten hyvänsä, se hillitsi kuitenkin

Hamidullahia, niin että hän luopui raakuudestaan, joka oli järkyttänyt

ennenkaikkea Fieldingiä. Kun neiti Questedin opistoon sijoittumisen

yksityiskohdista neuvoteltiin, hän oli vaiti koko ajan sanoen vain

kerran Ronnylle: — On kai selvää, ettei herra Fielding eikä kukaan

meistä ole vastuunalainen neidin turvallisuudesta maakuntaopistossa,

minkä Ronnykin myönsi. Sitten hän katseli hieman vahingoniloisesti

noiden kolmen englantilaisen puolikohteliasta käyttäytymistä.

Hänen mielestään Fielding oli menetellyt tavattoman tyhmästi ja

raukkamaisesti, ja nuorten ylpeyden puute hämmästytti häntä. Kun he

tunnin kuluttua olivat matkalla Dilkushaan, hän sanoi Amritraolle, joka

seurasi heitä: — Herra Amritrao, oletteko ajatellut, kuinka suuren

vahingonkorvauksen neiti Quested saa maksaa?

— Kaksikymmentätuhatta rupiaa [rupia, brittil. Indian hopearaha, n.

1/10 puntaa].

Ei mitään muuta sanottu, mutta lausunto kauhistutti silti Fieldingiä.

Hän ei voinut sietää ajatusta, että tältä hauskalta, rehelliseltä

tytöltä riistettäisiin rahat ja ehkäpä vielä sulhanenkin. Hän oli äkkiä

näkevinään Adelan edessään. Ja koska tämä armoton ja äärettömän pitkä

päivä oli väsyttänyt hänet loppuun, hän kadotti tavallisen, terveen

käsityksensä ihmisten keskinäisistä suhteista ja ajatteli, ettemme

me ole olemassa itsessämme, vaan ainoastaan suhteessamme toisiin —

käsitys, jota logiikka ei millään tavalla tue ja joka oli aikaisemmin

juolahtanut hänen mieleensä vain kerran, tuona onnettomuuden jälkeisenä

iltana, jolloin hän kerhon parvekkeelta oli nähnyt Marabar-vuorten

kourien ja haarakkeiden kasvavan, kunnes ne ulottuivat yli koko öisen

taivaan.