Neiti Quested oli luopunut omistaan. Hän poistui heidän luotaan
joutuen indialaisten pikkukauppiaiden joukkoon, joka vei häntä
mukanaan oikeussalin julkipuolen ulko-ovea kohden. Basaarien heikko
omituinen lemu ympäröi hänet. Se oli miellyttävämpää kuin Lontoon
köyhälistökorttelien ilma, mutta levottomuutta herättävämpää:
erään vanhan miehen korvaan pistetty hyvänhajuinen pumpulitukko,
betelilehtien jäännöksiä hänen mustien hampaittensa välissä,
hajujauhetta, öljyjä — Idän hyvänhajuisten aineiden koko perinnäislemu,
johon sekoittui ihmishien hajua, aivan kuin joku kuuluisa kuningas
olisi joutunut häpeään, voimatta vapauttaa itseään tahi kuin auringon
hehku olisi keittänyt ja polttanut kaikki maailman ihanuudet yhdeksi
ainoaksi tahtaaksi. Ei kukaan välittänyt hänestä. He puristelivat
toistensa käsiä hänen olkapäittensä yli ja huusivat ikäänkuin hänen
lävitseen — sillä kun indialainen kerran päättää olla välittämättä
hallitsijoistaan, hän ei kiinnitä heihin ollenkaan huomiotaan. Joutuen
siten täydellisesti sen mahtavan sinfonian ulkopuolelle, jonka hän oli
pannut alkuun, hänet heitettiin äkkiä suoraan Fieldingin syliin.
— Mitä te täällä teette?
Adela tiesi hänet vihollisekseen ja jatkoi senvuoksi matkaansa ulos
auringonpaisteeseen vastaamatta.
Mutta Fielding huusi hänen jälkeensä: — Mihin menette, neiti Quested?
— En tiedä.
‒ Ette voi kulkea täällä tällä tavalla. Missä ovat vaunut, joissa
tulitte tänne?
— Aion kävellä.
— Mutta sehän on mielettömyyttä! Odotetaan kapinaa... poliisit ovat
tehneet lakon, eikä kukaan tiedä, mitä tämän jälkeen tapahtuu. Miksi
ette pysynyt ystävienne luona?
— Olisiko minun pitänyt seurata heitä? Adela virkkoi tyynesti. Hän
tunsi itsensä tyhjäksi ja arvottomaksi, hänessä ei ollut enää ollenkaan
rohkeutta.
— Te ette voi, koska se on jo liian myöhäistä. Kuinka voisitte nyt
päästä takaisin yksityiseteiseen? Seuratkaa minua tätä tietä...
nopeasti... otan teidät vaunuihini.
— Cyril, Cyril, älkää jättäkö minua! kuultiin Azizin murtuneen äänen
huutavan.
— Tulen takaisin heti. Tätä tietä! Älkää vastustelko.
Hän tarttui Adelan käsivarteen. — Suokaa anteeksi käyttäytymiseni,
mutta täällä ei ole ketään sellaista henkilöä, johon uskaltaisin
täydellisesti luottaa. Lähettäkää vaununi takaisin huomenna jolloinkin
teille sopivaan aikaan, olkaa niin ystävällinen.
— Mutta minne minä ajan sitten?
— Minne vain haluatte. Enhän minä voi tietää suunnitelmianne?
Vaunut olivat rauhallisesti paikoillaan kapealla, hiljaisella
syrjäkadulla, mutta hevosia ei ollut, koska ajaja, joka ei ollut
arvannut jutun käsittelyn näin äkkiä loppuvan, oli vienyt ne pois
voidakseen käydä tervehtimässä jotakuta tuttavaansa. Adela nousi
tottelevaisesti vaunuihin. Fielding ei voinut jättää häntä yksikseen,
koska melu yhä kiihtyi ja sieltä täältä kuului jo uhkaavia ääniäkin.
Basaarien läpi vievä pääkatu oli suljettu, ja englantilaiset pyrkivät
syrjäkatuja pitkin oman siirtokuntansa alueelle. He olivat kiinni kuin
hyönteiset verkossa ja olisivat kaikki helposti voineet joutua tuhon
omiksi.
— Mutta mitä... mitä ihmettä te olette tarkoittanut kaikella tällä?
huudahti Fielding äkkiä. — Onko se ollut ilveilyä, elämän tutkimista
vai mitä?
— Sir, tämä on tarkoitettu teille, sir, keskeytti eräs ylioppilas, joka
tuli juosten katua pitkin jasmiiniköynnös käsivarrellaan.
— En huoli siitä, menkää matkoihinne!
— Sir, minä olen hevonen, meistä tulee teidän hevosianne, huudahti
toinen kohottaen vaunun aisat korkealle ilmaan.
— Rafi hyvä, hakekaa ajurini tänne.
— Ei, sir, tämä on meille suuri kunnia.
Fielding harmistui oppilaisiinsa. Kuta enemmän he häntä kunnioittivat,
sitä vähemmän he tottelivat häntä, He vangitsivat hänet jasmiineista ja
ruusuista valmistetuilla suopungeilla, antoivat vaunujen likasuojien
raapia muureja ja lausuivat erään runon niin äänekkäästi, että koko
katu tulvahti täyteen ihmisiä.
— Kiiruhtakaa, sir; vedämme teitä juhlasaatossa! Ja puolittain hellästi
ja puolittain väkisin he työnsivät hänet vaunuihin.
— En tiedä, pidättekö tästä, mutta olette nyt kaikissa tapauksissa
turvassa, Fielding sanoi neiti Questedille. Vaunut vedettiin kiskomalla
pääkadulle, missä ne herättivät melkoista huomiota. Neiti Questediä
inhottiin Chandraporessa niin kovasti, että hänen peruutuksensa oli
tulkittu vihamielisellä tavalla, ja huhuttiin jumaluuden kurittaneen
häntä kesken hänen valheitaan. Mutta nyt he riemuitsivat nähdessään
hänen istuvan sankarillisen rehtorin vieressä (muutamat sanoivat häntä
rouva Mooreksi), ja kiersivät köynnöksiä hänenkin ympärilleen. Puoleksi
jumalina, puoleksi puettuina nukkeina, paksut kukkakiehkuraseppeleet
kaulassaan, heitä molempia kiskottiin Azizin voitollisten vaunujen
jäljessä. Mutta niihin kunnianosoituksiin, joiden kohteeksi he
joutuivat, sisältyi hieman ivaakin. Englantilaiset pitävät aina yhtä.
Niin kuului arvostelu. Ja tuskinpa se olikaan väärä. Fielding tunsi
itsekin samaa ja tiesi, että jos jokin väärinkäsitys syntyisi ja hänen
liittolaisensa hyökkäisivät tytön kimppuun, hänen olisi pakko uhrata
henkensä hänen puolestaan. Mutta hän ei halunnut lainkaan kuolla hänen
puolestaan, vaan iloita Azizin kanssa.
Minne kulkue oikeastaan oli menossa? Ystävien ja vihollisten
luo, Azizin huvilaan, piiripäällikön huvilaan, Minto-sairaalaan,
missä ylilääkäri pantaisiin »syömään maata» ja potilaat, joita he
erehdyksestä luulivat vangeiksi, vapautettaisiin, Delhiin ja Simlaan.
Oppilaat luulivat joukon suuntaavan kulkunsa maakuntaopistolle. Kun
he tulivat muutamaan tienristeykseen, käänsivät he vaunut oikealle ja
vetivät niitä juosten sivukatuja pitkin erästä mäkeä alas ja sitten
muutamasta puutarhan portista mangoistutuksille. Mitä Fieldingiin ja
neiti Questediin tulee, kaikki oli vielä toistaiseksi rauhallista
ja tyyntä. Puut olivat täynnä kiilteleviä lehviä ja pieniä vihreitä
hedelmiä, tomu lepäsi uneliaassa rauhassa; ja toiselta puolelta
kohosivat puutarhahuvilan hienot siniset kaaret. — Sir, me tuomme tänne
nuo toisetkin; sir, tämä on varmasti liian raskasta käsivarsillemme,
kuuli Fielding sanottavan ympärillään. Hän pakeni virkahuoneeseensa
ja koetti soittaa McBrydelle, mutta ei voinut, sillä langat oli
katkaistu. Kaikki hänen palvelijansa olivat paenneet. Hän oli siis
jälleen joutunut sellaiseen tilanteeseen, ettei hän mitenkään voinut
jättää neiti Questediä oman onnensa nojaan. Hän luovutti neidille
pari huonetta, hankki hänelle jääjuomia ja leivoksia ja pyysi häntä
paneutumaan levolle. Hän noudatti itsekin neidin esimerkkiä, koska
ei mitään muutakaan voitu tehdä. Hän oli levoton ja huolissaan
kuunnellessaan kulkueen poistumista. Hänen hämmennyksensä oli turmellut
pahoin hänen iloaan. Voitto oli kyllä saavutettu, mutta hyvin
kummallinen voitto.
Juuri silloin Aziz huusi: — Cyril, Cyril! Hän ei ollut ollenkaan
tyytyväinen istuessaan kukitettuna ahtaissa vaunuissa Hamidullahin,
Mahomet Alin ja omien pienten poikiensa kanssa, vaan tahtoi saada
ympärilleen kaikki ne henkilöt, jotka pitivät hänestä. Voitto ei
tuottanut hänelle mitään iloa, koska hän oli kärsinyt liian paljon.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänet oli vangittu, hän oli ollut
tyyten lamassa; hän oli lyyhistynyt maahan kuin haavoitettu eläin, oli
joutunut toivottomaksi, ei kuitenkaan pelosta, vaan siitä, että tiesi
englantilaisen sanojen painavan vaa'assa enemmän kuin hänen. »Tämä
on kohtaloni», hän sanoi, ja niin hän sanoi silloinkin, kun hänet
vangittiin uudestaan Mohurramin jälkeen. Ainoa, mikä oli pysynyt tänä
kauheana aikana, oli uskollisuus, ja vain sitä hän ajatteli vapautensa
ensimmäisinä tuskallisina tunteina. — Miksi Cyril ei ole mukanamme?
Käännytään ympäri! Mutta kulkue ei voinut kääntyä. Kuin ojaan joutunut
käärme se tunkeutui eteenpäin ahtaan basaarin läpi maidanin suuren
lammikon rannalle, missä se voi kääntyä ympäri päättämään saaliinsa
kohtalosta.
— Eteenpäin! Eteenpäin! huusi Mahomet Ali, jonka kaikki lauseet olivat
pelkkää kiljuntaa. — Alas piiripäällikkö, alas poliisipäällikkö!
‒ Mutta, Mahomet Ali, tämä ei ole järkevää, huomautti Nawab Bahadur,
joka tiesi, ettei mitään voitu voittaa hyökkäämällä englantilaisten
kimppuun, jotka olivat pudonneet omaan kuoppaansa ja saisivat nyt sinne
jäädäkin. Hänellä oli sitäpaitsi paljon omaisuutta, minkävuoksi hän
vastusti kaikkea anarkiaa.
Cyril, nyt hylkäät minut jälleen! Aziz huusi.
— Mutta jonkinlainen hyvässä järjestyksessä tapahtuva mielenosoitus on
kuitenkin paikallaan, sanoi Hamidullah, — muuten he luulevat meidän
pelkäävän.
— Alas ylilääkäri... pelastakaa Nureddin!
— Nureddinko?
— He kiduttavat häntä.
— Ah, hyvä Jumala... hänkin oli Azizin ystävä!
— Eivätkä kiduta. En halua, että pojanpoikani otetaan verukkeeksi
sairashuonetta vastaan suunnitellulle hyökkäykselle, vastusti vanhus.
— Kyllä ne kiduttavat häntä. Callendar kerskaili siitä ennen
oikeudenistuntoa. Kuulin hänen sanovan suoraan: »Olen kiduttanut tuota
neekeriä».
— Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Sanoiko Callendar häntä neekeriksi?
— Hänen haavoihinsa pantiin pippuria antiseptisten aineiden asemesta.
— Herra Mahomet Ali, se on mahdotonta. Hituinen ankaruutta ei ole
pojalle vahingoksi, koska hän on kurin tarpeessa.
— Pippuria. Niin ylilääkäri sanoi. He toivovat voivansa tehdä meistä
lopun yksitellen, mutta siinä he erehtyvät.
Tämä uusi vääryys kiihdytti kansanjoukon raivoa. Tähän saakka siltä
oli puuttunut päämäärä ja tyytymättömyyden syy. Kun se tuli Maidanille
ja näki Minto-sairaalan vaaleankeltaiset seinät, hyökkäsi se kiljuen
sinnepäin. Oli jo puolenpäivän aika. Maa ja taivas olivat sairaalloisen
kelmeät ja pahuuden henki kiiruhti eteenpäin pitkin askelin. Vain
Nawab Bahadur taisteli vastaan väittäen huhua valheeksi. Noin viikko
sitten hän oli nähnyt pojanpoikansa olevan hyvässä turvassa. Mutta
hänetkin vedettiin mukaan uutta kuilua kohti, vapautustyöhön, jonka
tarkoituksena oli kostaa majurille pahoinpitelemällä häntä. Sitten
seuraisi koko englantilaisen siirtokunnan vuoro.
Mutta onnettomuus torjuttiin; sen torjui tohtori Panna Lal.
Tohtori Panna Lal oli tarjoutunut todistamaan syyttäjän eduksi
mielistelläkseen englantilaisia ja senkinvuoksi, että hän vihasi
tohtori Azizia. Mutta kun oikeudenkäynnistä ei tullutkaan mitään,
hän joutui hyvin tukalaan asemaan. Aikaisemmin kuin muut hän oivalsi
onnettomuuden lähestyvän, livahti pois oikeussalista, ennenkuin herra
Das oli lopettanut, ja ajoi täyttä laukkaa basaarien läpi lähestyvää
raivoa pakoon. Sairaalassa hän olisi turvassa, koska majuri Callendar
suojelisi häntä. Mutta majuria ei kuulunutkaan sinne, ja nyt olivat
olosuhteet pahemmat kuin milloinkaan ennen, sillä tämä kansanjoukko
himoitsi ilmeisesti verta. Sairaanhoitajatkin kuuluivat kapinallisiin
eivätkä tahtoneet auttaa häntä takamuurin yli tahi pikemminkin
hinasivat hänet ylös ja pudottivat jälleen takaisin maahan potilaitten
suureksi huviksi. Kauhuissaan hän huusi, että »ihminen voi kuolla
vain kerran» ja nilkutti pihan poikki ottamaan vastaan hyökkäystä.
Hän tervehti indialaisten tapaan toisella kädellään pitäen toisessa
vaaleankeltaista auringonvarjostinta. — Ah, suokaa minulle anteeksi!
hän vaikeroi lähestyessään voittajien vaunuja. — Ah, tohtori Aziz,
suokaa minulle anteeksi kaikki kurjat valheeni! Aziz istui vaieten
paikoillaan, mutta toiset jännittivät kurkkunsa ja kohottivat leukansa
pystyyn vihansa merkiksi. — Pelkäsin niin kovasti ja minua petettiin,
jatkoi anoja. — Minulle valehdeltiin luonteestanne milloin siellä,
milloin täällä ja yleensä kaikkialla. Ah, suokaa anteeksi vanhalle
lääkäriraukalle, joka antoi teille maitoa, ollessanne sairaana. Ah,
Nawab Bahadur ja jokainen muukin, joka tahtoo olla armelias, haluatteko
anastaa pienen varastoni? Ottakaa vain jok'ainoa kirottu pullo!
Liikutettuna, mutta tarkkasilmäisenä hän näki heidän hymyilevän hänen
huonolle englanninkielelleen, ja äkkiä hän ryhtyi ilveilemään, heitti
auringonvarjostimensa maahan, potkaisi sitä ja näpsäytti itseään
nenälle. Hän tiesi, mitä teki, ja muutkin tiesivät sen. Ei ollut
ensinkään liikuttavaa eikä tavatonta nähdä tällaisen miehen alentavan
itseänsä. Koska tohtori Panna Lal oli alhaista syntyperää, ei hänessä
ollut mitään sellaista, mitä olisi voitu häväistä, ja hän päätti,
viisaasti kyllä, antaa noiden toisten indialaisten tuntea itsensä
ruhtinaiksi, koska se parantaisi heidän mielialaansa. Kun hän kuuli
heidän haluavan Nureddinin mukaansa, hyppeli hän kuin vuohi, sipsutteli
kuin kana ollakseen heille mieliksi. Sairaala pelastettiin, eikä
Panna Lal kuolinpäiväänsä saakka voinut ymmärtää, miksi hän ei saanut
koroitusta palkaksi senaamuisesta työstä. — »Nopeutta, sir, nopeutta
teidän esimerkkinne mukaan», oli hänen perustelunsa pyytäessään sitä
majurilta.
Kun Nureddin tuli pihalle kasvot kääreissä, huudettiin huojennuksesta,
ikäänkuin bastilji olisi antautunut. Se oli kriitillisin hetki ja
sitten onnistui Nawab Bahadurin päästä tilanteen herraksi. Hän suuteli
nuorta miestä julkisesti ja alkoi puhua oikeudesta, rohkeudesta,
vapaudesta ja viisaudesta tavalla, joka viilensi rahvaan intohimoja.
Sitten hän ilmoitti luopuvansa englantilaisten hänelle antamasta
arvonimestä ja jatkavansa elämäänsä yksityisenä henkilönä, pelkästään
Zulfiqar-nimisenä, ja aikovansa matkustaa heti maatilalleen. Vaunut
kääntyivät, joukko seurasi niitä, vaara oli ohi. Marabarluolat olivat
koetelleet hirmuisesti paikallista hallintoa; ne muuttivat monen elämän
vallan toiseksi tuhoten monen tulevaisuudenkin. Mutta ne eivät kyenneet
kaatamaan yhtä maailmanosaa nurinniskoin, eivätkä edes sotkemaan yhden
piirikunnankaan asioita.
— Me juhlimme illalla, sanoi vanhus. — Herra Hamidullah, valtuutan
teidät hakemaan luoksemme ystävämme Fieldingin ja Amritraon ja ottamaan
selville, pitääkö viimeksimainitulle valmistaa erityisiä ruokia. Muut
seuraavat minua. Emme tietenkään lähde Dilkushaan ennen iltapäivän
viileyttä. En tiedä, kuinka muiden herrojen laita on, mutta minun pääni
on hieman kipeä ja toivon, että olisin muistanut pyytää hyvältä Panna
Lalilta hiukkasen aspiriinia.
Sillä helle saapui omine vaatimuksineen. Kun se ei voinut tehdä
heistä hulluja, se veltostutti heidät, ja ennen pitkää nukkuivat
useimmat Chandraporen tappelupukareista. Englantilaisen siirtokunnan
asukkaat pitivät jonkin aikaa vartiota hyökkäyksen pelosta, mutta
pian vaipuivat hekin unien helmaan — tuohon maailmaan, jossa ihminen
viettää kolmanneksen elämästään ja jota muutamat pessimistit pitävät
iankaikkisuuden enteenä.