XXIV

Rouva Mooren lähdön jälkeen lisäsivät äkilliset ilmanvaihdokset

kuumuutta, kunnes eläminen muuttui kärsimiseksi ja rikoksia rangaistiin

satayksitoista astetta näyttävillä lämpömittareilla. Sähköleyhyttimet

surisivat ja sylkivät, vedet kuohuivat korkealle kuin verhot,

jääpalaset kalisivat, ja näiden puolustuslaitosten ulkopuolella

leijaili hitaasti tomupilviä vaaleanharmaan taivaan ja vaaleankeltaisen

maan välissä. Euroopassa paetaan pakkasta, ja siitä ovat saaneet

alkunsa nuo mainiot sadut, joita kerrotaan takkavalkean ääressä —

Balder, Persephone — mutta täällä pyritään pakoon itse elämänlähdettä,

tuota petollista aurinkoa, jota eivät mitkään runot ylistä, koska

pettymys ei voi milloinkaan olla kaunis. Ihmiset ikävöivät runoutta,

vaikka he eivät ehkä tunnusta sitä; he haluavat ilon suloiseksi ja

surun arvokkaaksi ja äärettömyydelle muodon, mutta India ei tyydytä

heidän vaatimuksiaan. Vuosittain toistuva sekamelska huhtikuussa,

jolloin ärtyisyys ja halut leviävät kuin syöpä, on yksi esimerkki

siitä, miten India suhtautuu ihmisten alati palaaviin toivomuksiin.

Kalat tulevat toimeen paremmin. Kun lammikot kuivuvat, ne kaivautuvat

mutaan odottamaan, kunnes sateet pehmittävät niitä ympäröivän kuoren.

Mutta ihmiset koettavat olla aina samanlaisia, ja tulos on joskus hyvin

huono. Sivistyksen riemuvaunut voivat äkkiä pysähtyä kivettyneinä,

ja sellaisina hetkinä näyttää aivan siltä, kuin Englannin kohtalo

muodostuisi samanlaiseksi kuin sen edeltäjien, jotka hekin tulivat

maahan muuttaakseen sen toisenlaiseksi, mutta sulautuivat lopulta maan

omaan kaavaan ja peittyivät sen tomuun.

Adela oli vuosia kestäneen älyllisyyskauden jälkeen ottanut jälleen

käytäntöön kristillisen aamurukouksensa. Siinä ei näyttänyt olevan

mitään pahaa, se oli suorin ja mukavin tie näkymättömän luo ja se

huojensi hänen huoliaan. Aivan samalla tavalla kuin hindukonttoristit

pyytävät Lakshmilta palkankoroitusta, hänkin pyysi Jehovalta suotuisaa

tuomiota. Jumala, joka suojelee kuninkaita, valaisisi varmasti

poliisien järkeä. Hänen Jumalansa antoi lohduttavia vastauksia, mutta

kun hän kohotti kädet kasvoilleen, aiheutti se polttavan kuumuuden,

ja hänestä tuntui kuin hän olisi niellyt ja sylkenyt taas pois saman

inhoittavan ilmakuplan, joka oli ahdistanut hänen keuhkojaan koko yön.

Rouva Turtonin äänikin häiritsi häntä. — Onko tuo nuori nainen jo

valmis lähtemään? kuului kimakasti viereisestä huoneesta.

— Puolen minuutin kuluttua, mumisi hän. Turtonit olivat ottaneet

hänet hoiviinsa rouva Mooren matkustettua. Heidän ystävällisyytensä

oli tavatonta, mutta se johtui vain hänen asemastaan eikä hänestä

itsestään. Hän oli tuo englantilainen tyttö, jolle oli käynyt niin

hirveän huonosti, ettei hänelle voitu olla tarpeeksi hyviä. Ei

kenelläkään muulla kuin Ronnyllä ollut aavistustakaan siitä, mitä

hänen sisimmässään tapahtui, ja hänelläkin vain hyvin hämärästi, sillä

henkilökohtaiset siteet löyhtyvät aina julkisuuden vaikutuksesta.

Suruissaan Adela sanoi hänelle: — Minä tuotan sinulle vain huolia.

Olin silloin oikeassa sanoessani, että meidän pitäisi olla vain

ystäviä. Mutta Ronny väitti vastaan, sillä kuta enemmän Adela kärsi,

sitä suuremmassa arvossa Ronny piti häntä. Rakastiko Adela Ronnyä?

Se kysymys oli jollakin tavalla sotkeutunut yhteen Marabarin kanssa,

koska se oli askarruttanut Adelan ajatuksia, hänen mennessään tuohon

turmiolliseen luolaan. Kykenikö hän rakastamaan ketään?

— Neiti Quested, Adela, kello on jo puoli kahdeksan. Meidän pitää nyt

ajatella lähtöä oikeudenistuntoon, jos te vain jaksatte.

— Hän rukoilee, kuultiin piiripäällikön sanovan.

— Suokaa anteeksi, rakas lapsi, mitään kiirettä ei vielä ole... Oliko

teidän chota hazrinne hyvää?

— En voi syödä mitään. Saisinko hieman konjakkia? Adela pyysi hyläten

Jehovan.

Kun sitä tuotiin, värisytti häntä ja hän sanoi olevansa valmis

lähtemään.

— Ottakaa kulaus; se ei ollutkaan mikään tyhmä päähänpisto.

— En usko, että siitä on apua, Burra Sahib.

— Kai lähetit konjakkia raatihuoneelle, Mary?

— Tottahan, ja samppanjaa myös.

— Kiitän illalla, mutta nyt olen kuin riepu, sanoi tyttö

lausuen jokaisen tavun niin huolellisesti kuin hänen taakkansa

olisi keventynyt, jos tämä tosiasia vain olisi tullut kunnolla

julkilausutuksi. Hän pelkäsi hiljaisuutta, josta ehkä saattoi sukeltaa

esille jotakin sellaista, jota hän ei itse voinut nähdä. Hän oli

herra McBryden kanssa teeskennellysti ja naurettavasti kerrannut

hirmuisen luolaseikkailunsa, kuinka mies ei ollut oikeastaan lainkaan

koskenut häneen, vaan vetänyt häntä mukanaan, ja niin edespäin. Hänen

tarkoituksensa tänä aamuna oli pelästyneenä näyttää toisille, kuinka

heikko hän oli. Luultavasti Amritraon ristikuulustelu lannistaisi hänet

kokonaan, ja hän tuottaisi häpeää ystävilleen. — Kaikuni on tullut

takaisin, hän sanoi heille.

— Mahtaisikohan aspiriini auttaa?

— Se ei ole päänkipua, vaan kaikua.

Koska majuri Callendar ei voinut poistaa Adelan korvien suhinaa,

selitti hän sen johtuvan kuvittelusta, jota ei saanut kiihoittaa.

Turtonit vaihtoivatkin senvuoksi puheenaihetta. Heikko, viileä

tuulenhenki lakaisi maata erottaen yön päivästä. Kymmenen minuutin

kuluttua se olisi tiessään, ja heidän piti käyttää sitä hyväkseen

ajaessaan kaupunkiin.

— Tulen varmasti lysähtämään kokoon, toisti Adela.

— Ettehän toki, sanoi piiripäällikkö hyvin hellästi.

— Eikö mitä, hän on niin reipas.

— Mutta, rouva Turton...

— Mitä, lapseni?

— Jos menehdynkin, ei se merkitse mitään. Muutamissa oikeusjutuissa

se vaikuttaisi epäedullisesti, mutta ei tässä. Tilanne on mielestäni

tällainen: minä voin oikeastaan käyttäytyä kuinka tahansa, voin itkeä

ja voin olla naurettava, mutta olen kuitenkin aivan varma tuomiosta,

ellei herra Das ole hirvittävän väärämielinen.

— Teidän täytyy voittaa, sanoi piiripäällikkö tyynesti, mainitsematta

lainkaan, että tuomiosta vedettäisiin vielä korkeampaan oikeuteen.

Nawab Bahadur oli rahoittanut puolustuksen ja panisi mieluummin

viimeiset rahansa likoon kuin antaisi viattoman muhamettilaisen

joutua tuhon omaksi, ja takana piili vielä muita vähemmän rehellisiä

pyyteitä. Juttu joutuisi toisesta oikeusasteesta toiseen ja aiheuttaisi

seurauksia, joita ei kukaan voinut aavistaakaan. Chandraporelaisten

luonne alkoi muuttua piiripäällikön omien silmien edessä. Kun hänen

autonsa kiersi pihalta tielle, kuului heikko kolahdus, joka oli täynnä

naurettavaa vihaa — joku lapsi oli heittänyt autoa kivellä. Moskean

läheisyydessä heitettiin jo muutamia suurempia kiviä. Maidanilla odotti

heitä poliisi osasto moottoripyörineen saattaakseen heidät basaarien

läpi. Piiripäällikkö tuli ärtyisäksi ja mumisi: — McBryde on vanha

akka. Mutta rouva Turton sanoi: — Mohurramin jälkeen ei ole todellakaan

vahingoksi pieni voimannäyte. On naurettavaa kuvitella, etteivät he

muka vihaisi meitä, ja toivoa heidän lopettavan tämän teeskentelynsä.

Piiripäällikkö vastasi kummallisella, surullisella äänellä: — En osaa

selittää sitä, mutta en vihaa heitä. Eikä hän vihannutkaan heitä,

sillä jos hän olisi vihannut, olisi hänen ollut pakko tunnustaa koko

uransa epäonnistuneeksi. Hän rakasti ylpeästi näitä suojattejaan,

joiden keskuudessa hän niin monta vuotta oli liikkunut; heidän

täytyi olla hänen vaivojensa arvoiset »Kun oikein ajatellaan,

muuttavat juuri naisemme kaiken täällä meille vaikeammaksi», oli

hänen sisin ajatuksensa, kun hän huomasi muutamia rivoja piirroksia

eräässä pitkässä valkoisessa seinässä. Hänen neiti Questediä kohtaan

osoittamansa ritarillisuuden takana piili viha odottaen sopivaa

tilaisuutta — ehkäpä kaikessa ritarillisuudessa on vihan siemeniä.

Muutamia ylioppilaita oli kokoontunut raatihuoneen edustalle —

hermostuneita poikia, jotka hän mainiosti olisi voinut kohdata, jos hän

olisi ollut yksinään, mutta nyt hän käski ohjaajan ajaa rakennuksen

ympäri takapihalle. Ylioppilaat kirkuivat ivallisesti, ja Rafi huusi,

pujahtaen samassa piiloon toverinsa taakse, että englantilaiset olivat

pelkureita.

He menivät Ronnyn yksityishuoneeseen, jonne oli kokoontunut joukko

heikäläisiä. Ei kukaan ollut arka, mutta kaikki olivat hermostuneita,

sillä tuontuosta saapui kummallisia viestejä. Puhdistustyöläiset

olivat juuri tehneet lakon, ja senjohdosta oli puolet Chandraporen

kloseteista jäänyt hoitoa vaille — ainoastaan puolet, ja muualta

piirikunnasta kotoisin olevat puhdistustyöläiset, jotka eivät olleet

yhtä varmoja Azizin viattomuudesta, saapuisivat illalla rikkomaan

lakon. Mutta miksi pitikään niin hullunkurisen tapauksen sattua juuri

nyt? Ja joukko muhamettilaisia naisia oli vannonut olevansa syömättä

niin kauan, kunnes vanki vapautettaisiin. Heidän kuolemansa ei

herättäisi suurtakaan huomiota, ehkäpä he jo olivatkin kuolleet, koskei

heitä näkynyt missään, mutta joka tapauksessa asia oli ikävä. Tuntui

kuin uusi henki olisi päässyt valloilleen, jonkinlainen uudestaan

järjestäytyminen, jota ei kukaan tuossa valkoisten pienessä vakavassa

ryhmässä osannut selittää. He epäilivät Fieldingin olevan kaiken tämän

takana, sillä he olivat jo luopuneet siitä käsityksestä, että hän oli

muka pelkuri ja raukka. He syyttivät kovasti Fieldingiä; hänen oli

nähty ajavan raatihuoneelle Azizin asianajajien, Amritraon ja Mahomet

Alin, kanssa; hän antoi vauhtia partiopoikaliikkeelle kapinallisissa

tarkoituksissa; hänelle saapui ulkomaisilla postimerkeillä varustettuja

kirjeitä, ja luultavasti hän oli japanilaisten palkkaama vakooja.

Tämänaamuinen tuomio kukistaisi luopion, mutta hän oli jo ehtinyt

tehdä maalleen ja valtakunnalle tavattoman paljon vahinkoa. Heidän

moittiessaan häntä neiti Quested lepäsi tuolissaan suljetuin silmin,

nojaten käsipuihin ja koettaen kerätä rohkeutta. Jonkin ajan kuluttua

muut huomasivat hänet, ja heitä hävetti, kun olivat pitäneet niin kovaa

melua.

— Emmekö voi tehdä mitään hyväksesi? kysyi neiti Derek.

— En usko sitä, Nancy, ja minusta näyttää siltä, etten itsekään voi

tehdä mitään.

— Mutta sinuahan on ankarasti kielletty ajattelemasta niin; sinä olet

suurenmoinen.

— Varmasti! säesti kunnioittava kuoro.

— Das on taattu, sanoi Ronny hiljaisella äänellä kääntäen keskustelun

toisaanne.

— Ei ainoakaan heistä ole taattu, väitti majuri Callendar vastaan.

— Mutta Das on todellakin.

— Tarkoitatte, että häntä peloittaa enemmän syytetyn vapauttaminen

kuin tuomitseminen, senvuoksi että hän menettää paikkansa, jos hän

vapauttaa, sanoi Lesley viekkaasti nauraen.

Ronny ei ollut tarkoittanut sitä. Hän tahtoi vain pitää yllä

alaisistaan saamiaan kuvitteluja viran hyvien perintätapojen

mukaisesti, ja hänestä tuntui mieluisalta väittää, että hänen Dasillaan

todellakin oli moraalista, yliopiston hengen mukaista rohkeutta. Hän

väitti eräältä näkökannalta olevan eduksikin, että indialainen toimisi

nyt oikeuden puheenjohtajana. Koska vain langettava tuomio voi tulla

kysymykseen, on parempi, että joku indialainen julistaa sen, koska se

ajan oloon tulisi aiheuttamaan vähemmän melua. Hänen ajatellessaan tätä

katosi Adela kuin utukuva hänen tietoisuudestaan..

— Te ette varmaankaan hyväksy sitä anomusta, jonka minä lähetin rouva

Mellanbylle? sanoi rouva Turton melko kiihkeästi. No mutta, herra

Heaslop, teidän ei tarvitse lainkaan pyytää anteeksi; olen jo tottunut

siihen, että olen aina väärässä.

— En tarkoittanut sitä.

— Anteeksipyyntönne on aivan tarpeeton.

— Nuo siat etsivät aina valittamisen syitä, sanoi Lesley lepyttääkseen

rouvaa.

— Siat, luulisinpä niin! sanoi majuri. — Ja minä sanon teille vielä

erään asian. Se, mitä on tapahtunut, on oikeastaan tavattoman hyvä asia

muille, paitsi täällä oleville. Se panee heidät huutamaan ja hetki

siihen onkin jo koittanut. Minä olen opettanut heille Herran käskyjä

nykyjään sairaalassa. Teidän pitäisi nähdä, tuon niin sanotun johtavan

lojalistimme pojanpoika. Hän nauroi raa'asti kuvaillessaan Nureddin

raukan nykyistä ulkomuotoa. — Hänen kauneutensa on mennyttä kalua,

viisi hammasta poissa yläleuasta ja kaksi alaleuasta ja toinen sierain

halki. Panna Lal antoi hänelle eilen kuvastimen ja hän purskahti

itkuun. Minua nauratti, nauratti oikein kovasti, sen saatte uskoa,

ja samoin olisi naurattanut teitäkin. Hän oli ennen vanhaan oikea

neekerikukko, muistaakseni, mutta nyt hän on mennyttä kalua. Piru

vieköön, luullakseni hän oli tavattoman siveetön — hm —.Hän keskeytti

saatuaan tyrkkäyksen selkäänsä, mutta lisäsi kuitenkin: — Toivoisin

saavani leikata auki entisen apulaisenikin; mikään ei ole tarpeeksi

pahaa heille.

— Vihdoinkin järkevä sana! huusi rouva Turton miehensä suureksi

harmiksi.

— Aivan niinkuin sanoin; sellaisen tapahtuman jälkeen ei mikään ole

tarpeeksi julmaa.

— Aivan niin, ja muistakaakin se, miehet. Te olette suuria raukkoja,

raukkoja. Niiden pitäisi ryömiä täältä polvillaan luoliin, heti kun

englantilainen nainen näyttäytyy, heille puhuminen olisi kiellettävä,

kaikkien pitäisi saada sylkeä heitä kasvoihin ja heitä pitäisi

kierittää tomussa. Me olemme olleet heille aivan liian ystävällisiä.

Rouva keskeytti hetkiseksi. Kuumuus oli käyttänyt hyväkseen hänen

vihastustaan ja voittanut hänet. Hän haki apua sitruunajuomasta ja

mumisi imiessään: — Raukkoja, raukkoja! — Ja kaikki märehdittiin sitten

toistamiseen. Neiti Questedin herättämät riitakysymykset olivat niin

paljon tärkeämmät häntä itseään, että ihmiset unhottivat hänet.

Äkkiä huudettiin juttu esille.

Heidän tuolinsa kannettiin ennen heitä oikeussaliin, sillä oli tärkeää,

että he tekisivät arvokkaan vaikutuksen. Ja kun chuprassit olivat

saaneet kaiken järjestykseen, marssivat englantilaiset ränstyneeseen

huoneeseen niin alentuvaisen näköisinä, kuin sali olisi ollut

markkinakoju. Istuutuessaan piiripäällikkö lausui pienen virallisen

sukkeluuden, jolle hänen seuralaisensa hymyilivät, ja indialaiset,

jotka eivät olleet kuulleet hänen sanojaan, tunsivat jotakin julmaa

heitä kohtaan olevan tulossa, sillä muuten eivät sahibit olisi

nauraneet.

Oikeussali oli tupaten täynnä väkeä ja tietysti hyvin kuuma. Adela

kiinnitti ensiksi huomionsa läsnäolevista kaikkein vaatimattomimpaan,

erääseen henkilöön, jolla ei ollut vähintäkään tekemistä jutussa,

mieheen, joka hoiti leyhytintä. Hän oli melkein alasti ja tavattoman

solakka ruumiiltaan, ja istui eräällä korokkeella takana keskikäytävän

päässä. Heti kun Adela tuli huoneeseen, herätti mies hänen huomiotansa.

Hän näytti Adelan mielestä pitävän silmällä heidän toimiaan. Hänessä

oli kaikki se voima ja kauneus, joka joskus puhkeaa täyteen kukkaan

rahvaan luokkaan kuuluvissa indialaisissa. Kun tätä kummallista rotua

nöyryytetään ja halveksitaan, näyttää luonto muistavan sen ruumiillisen

täydellisyyden, jonka se saa aikaan toisella taholla, ja luo Jumalan

— ei monta, vaan jonkun sinne tänne näyttääkseen yhteiskunnalle,

kuinka vähän se välittää sen luokista. Tämä mies olisi herättänyt

huomiota missä tahansa; Chandraporen ohutsääristen yleistyyppisten

lattearintaisten asukasten joukossa hän näytti jumalalliselta, ja

kuitenkin hän oli kaupungin omaisuutta, oli elänyt sen tähteillä ja

kuolisi jollekin sen roskakasalle. Vetäen köyden luokseen määrätyn

tahdin mukaisesti ja sen jälkeen päästäen sen irti hän lähetti

ilmavirtoja toisten yli, saamatta itse mitään. Hän näytti elävän

ihmiskohtaloiden ulkopuolella, olevan itse miehinen kohtalonjumala,

joka piti sieluja vallassaan.

Vastapäätä häntä ja samoin korokkeella istui pieni asessori,

sivistynyt, itsetietoinen, tarkka ja huolellinen mies. Mutta

leyhyttimen liikuttaja ei ollut mitään tästä kaikesta, hän oli tuskin

tietoinen omasta olotilastaan ja tuskin ymmärsi, miksi oikeussali

tänään oli tavallista täydempi. Oikeastaan hän ei tiennyt lainkaan,

että sali oli tavallista täydempi, yhtä vähän kuin sitäkään, että hän

hoiti ilmanvaihtolaitosta, vaikka hän tajusikin vetävänsä jostakin

köydestä. Mutta hänen ylhäisessä, hajamielisessä olennossaan oli

jotakin, mikä teki voimakkaan vaikutuksen tähän englantilaiseen

keskiluokan tyttöön, jotakin, joka oli kuin tytön omien kärsimysten

ahtaaseen itsekkyyteen kohdistuva äänetön moite. Millä oikeudella ja

minkä korkeamman tarkoituksen vuoksi hän oli aiheuttanut sen, että

kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet ja täyttäneet tämän huoneen?

Millä oikeudella juuri hänen kotitekoinen käsitejärjestelmänsä ja juuri

se englantilaisten huvilakaupunkien jumala, joka antoi siunauksensa

niille — miksi ja millä oikeudella ne voivat vaatia itselleen sellaista

merkitystä maailmassa ja röyhkeästi anastaa yksinoikeuden sivistyksen

nimeen? Rouva Moore — Adela katsahti ympärilleen, mutta rouva Moore

oli jo kaukana merellä. Tämä oli kaikissa tapauksissa juuri sellainen

kysymys, josta rouva Moore olisi voinut väitellä hänen, kanssaan

tulomatkalla, ennenkuin vanha nainen oli alkanut muuttua tylyksi ja

kummalliseksi.

Hänen ajatellessaan rouva Moorea kuului ääniä, jotka vähitellen yhä

kovenivat. Tämän huomiota herättävän jutun käsittely oli aloitettu, ja

poliisipäällikkö luki ääneen yleisen syyttäjän selostuksen asiasta ja

hänen rangaistusvaatimuksensa.

Herra McBryde ei koettanutkaan herättää huomiota puhujana;

kaunopuheisuuden hän luovutti vastapuolueelle, koska se saattoi olla

sen tarpeessa. Hän asettui sille kannalle, että jokainen tiesi miehen

rikolliseksi, ja että hänen velvollisuutensa oli vain todeta se

julkisesti, ennenkuin hänet lähetettiin Andamaneille. Hän ei vedonnut

moraalisiin eikä helliin tunteisiin, ja vain vähitellen teki hänen

esiintymisensä tarkoituksellinen välinpitämättömyys vaikutuksensa.

Mutta se raivostutti erästä kuulijakunnan osaa. Hän kuvaili

vaivalloisesti, kuinka huviretki oli suunniteltu. Vanki oli tavannut

neiti Questedin eräissä kaupungin koulun rehtorin toimeenpanemissa

kutsuissa, joissa vanki nähtävästi oli laatinut suunnitelmansa

valmiiksi. Vanki on mies, joka vietti irstasta elämää, mikä voitiin

todistaa erinäisillä asiakirjoilla, jotka löydettiin hänen taskuistaan

vangitsemistilaisuudessa. Hänen virkatoverinsa, tohtori Panna Lal,

voi muuten lähemmin kuvailla hänen luonnettaan, ja majuri Callendar

oli sitäpaitsi luvannut itse todistaa. Tämän jälkeen keskeytti

McBryde esitelmänsä hetkiseksi. Hän tahtoi pysyttää oikeudenkulun

niin asiallisena kuin suinkin, mutta hänen lempiaiheensa, itämainen

patologia, tuli tässä niin houkuttelevan lähelle, ettei hän voinut

vastustaa kiusausta sekoittaa sitä juttuun. Hän irroitti silmälasinsa

— kuten hänen tapansa oli ennen suuren totuuden julistamista — katseli

vakavasti niitä ja huomautti, että tummempi-ihoiset rodut tuntevat

vetovoimaa vaaleampaan rotuun, mutta ei päinvastoin — ja tämä ei ole

katkerien eikä vihamielisten päätelmien aihe, vaan yksinkertaisesti

sellainen tosiasia, jonka jokainen tieteellinen tutkija voi vahvistaa.

— Siinäkin tapauksessa, että nainen on miestä paljon rumempi?

Oli mahdotonta sanoa, mistäpäin salia ääni oli kuulunut; ehkäpä se

tulikin katosta. Se oli ensimmäinen keskeytys, ja puheenjohtaja katsoi

velvollisuudekseen tarttua asiaan.

— Ajakaa mies ulos, hän sanoi. Poliisi tarttui erääseen mieheen, joka

ei ollut puhunut mitään, ja vei hänet kovakouraisesti ulos salista.

Herra McBryde pani silmälasit jälleen nenälleen ja jatkoi. Mutta

huomautus oli järkyttänyt neiti Questediä. Hänen ruumiinsa kapinoi sitä

vastaan, että sitä sanottiin rumaksi, ja häntä vapisutti.

— Tunnetko voivasi pahoin, Adela? kysyi neiti Derek, joka hellyyttä ja

mielipahaa tuntien piti huolta hänestä.

— En tunne milloinkaan muuta, Nancy. Mutta läpäisen kyllä tämän, vaikka

tämä onkin niin hirmuista, hirmuista.

Tämä oli johdantona ensimmäiseen kohtaussarjaan. Hänen ystävänsä

alkoivat hääriä hänen ympärillään, ja majuri huusi: — Minun pitää

saada parempi paikka potilaalleni. Miksi hänen ei sallita sijoittua

korokkeelle? Hän ei saa täällä laisinkaan ilmaa.

Herra Das näytti kiusautuneelta ja sanoi: — Luovutan mielelläni tuolin

neiti Questedille täällä korokkeella hänen terveyttään koskevien

erikoisseikkojen johdosta. — Chuprassit eivät siirtäneet sinne

ainoastaan yhtä tuolia, vaan monta, ja koko joukko seurasi Adelaa

korokkeelle, niin että Fielding oli ainoa eurooppalainen, joka jäi

saliin muiden joukkoon.

— Tämä tuntuu jo paremmalta, sanoi rouva Turton istuutuessaan.

— Hyvin toivottava muutos monestakin syystä, vastasi majuri.

Oikeuden puheenjohtaja tiesi, että hänen olisi pitänyt vastustaa tätä

lausuntoa, mutta ei uskaltanut. Callendar huomasi hänen arkuutensa ja

huusi mahtavasti: — Jatkakaa nyt, herra McBryde, ja suokaa anteeksi

keskeytykseni.

— Onko kaikki nyt kunnossa? kysyi poliisipäällikkö.

— Mukiinmenevästi, mukiinmenevästi.

— Jatkakaa, herra Das. Me emme ole tulleet tänne häiritsemään teitä,

sanoi piiripäällikkö suojelevasti. Totta puhuen he eivät olleetkaan

häirinneet oikeudenkäyntiä, paitsi että olivat ottaneet sen kokonaan

johtoonsa.

Yleisen syyttäjän jatkaessa selostustaan neiti Quested istui katsellen

saliin, alussa varovasti kuin peläten vahingoittavansa silmiään.

Leyhyttäjämiehen oikealla ja vasemmalla puolella hän näki muutamia

puolittain tuttuja kasvoja. Hänen alapuolellaan istuivat nuo hänen

yksinkertaisen Indiaan tutustumisyrityksensä pirstaleet — kaikki ne

henkilöt, joihin hän oli tutustunut piiripäällikön kutsuissa, tuo

mies ja vaimo, jotka eivät olleet lähettäneet vaunujaan, tuo vanhus,

joka oli halunnut lainata autonsa, palvelijoita, kaupunkilaisia,

virkamiehiä ja vanki itse. Siellä hän istui, tuo voimakas pieni hieno

indialainen, jolla oli sysimusta tukka ja notkeat kädet. Adela katsoi

häneen tuntematta mitään erikoisempaa mielenliikutusta. Heidän viime

tapaamisensa jälkeen hän oli pitänyt häntä kaiken pahan ruumistumana,

mutta nyt hän tuntui vain puolitutulta henkilöltä, jollainen hän

aina oli ollutkin. Häneen ei kannattanut kiinnittää huomiota, hän

ei merkinnyt mitään, ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Vaikka hän

olikin »rikoksellinen», ei hänen olemuksestaan uhonnut minkäänlaista

synnin tuntua. »Luulen häntä syylliseksi. Vai olisinkohan sittenkin

erehtynyt?» Adela ajatteli, sillä tämä kysymys kummitteli vielä silloin

tällöin hänen tajunnassaan, vaikka se rouva Mooren lähdön jälkeen

olikin lakannut vaivaamasta hänen omaatuntoaan. Puolustusasianajaja

Mahomet Ali nousi nyt, esittäen kömpelösti ja sopimattoman ivallisesti

kysymyksen, saisiko hänenkin turvattinsa istuutua korokkeelle.

Indialainenkin voi näet joskus tuntea pahoinvointia, vaikka majuri

Callendar ei tietenkään uskonut sitä, koska hän oli valtion sairaalan

ylilääkäri.

— Uusi esimerkki heidän erinomaisesta huumorintajustaan, viserteli

neiti Derek iloisesti.

Ronny katsoi herra Dasiin nähdäkseen, miten hän suoriutuisi

näistä vaikeuksista. Herra Das tulikin levottomaksi ja antoi

puolustusasianajajalle ankaran varoituksen.

— Suokaa anteeksi — nyt oli tullut tuon Kalkutasta kotoisin olevan

etevän asianajajan vuoro. Hän oli komea ja kaunis, pitkä ja voimakas

mies, jolla oli lyhyeksi leikattu harmaa tukka. — Mielestämme ei

ole oikein, että niin monta eurooppalaista naista ja herraa istuu

korokkeella, hän sanoi oikein oxfordilaisella äänellä. — Se vaikuttaa

levottomuutta herättävästi todistajiimme» Heidän paikkansa on

muun yleisön joukossa salissa» Meillä ei ole mitään sitä vastaan,

että neiti Quested jää korokkeelle, koska hän on ollut sairas, ja

tulemme edelleenkin kohtelemaan häntä niin hienotunteisesti kuin

suinkin, huolimatta niistä tieteellisistä totuuksista, jotka herra

poliisipäällikkö äsken paljasti meille. Mutta muihin nähden panemme

vastalauseemme.

— Lopettakaa tuo lörpötteleminen ja julistakaamme tuomio, mumisi majuri.

Hieno muukalainen katsoi kunnioittavasti oikeuden puheenjohtajaan.

— Myönnän sen, sanoi herra Das, koettaen toivottomuudessaan piilottaa

kasvonsa paperin taakse. — Annoin vain neiti Questedille luvan tulla

tänne korokkeelle. Hänen ystävänsä saavat hyväntahtoisesti siirtyä

saliin.

— Hyvin tehty, Das, aivan oikein, sanoi Ronny niin rehellisesti, että

se vaikutti häiritsevästi tunnelmaan.

— Pitäisikö meidän siirtyä takaisin saliin? Miten julkeaa! huudahti

rouva Turton.

— Tule nyt vain, Mary, ja koeta tyyntyä, kuiskasi hänen puolisonsa.

— Mutta potilastani ei voida jättää oman onnensa nojaan.

— Onko teillä mitään sitä vastaan, herra Amritrao, että ylilääkäri jää

tänne?

— Kyllä, koroke suo valtaa.

— Vaikka se onkin vain jalan korkuinen! No lähdetään sitten kaikki

alas, sanoi piiripäällikkö koettaen nauraa.

— Kiitoksia paljon, sanoi herra Das suuresti huojentuneena. —

Kiitoksia, herra Heaslop, kiitoksia kaikki naiset.

Ja koko seurue, neiti Questedkin mukaan luettuna, luopui

lyhytaikaisesta ylennyksestään. Uutinen heidän nöyryytyksestään

levisi äkkiä ja ulkona oleva väki puhkesi pilkkahuutoihin. Heidän

yksityistuolinsa seurasivat heidän mukanaan. Mahomet Ali, jonka

rotuviha teki aivan sokeaksi ja mahdottomaksi, vastusti niidenkin

siirtoa. Kenen toimesta oli saliin tuotu erityisiä tuoleja, miksi ei

Nawab Bahadurille oltu annettu yhtä ja niin edespäin? Kuulijat alkoivat

jutella salissa olevista tavallisista ja erityisistä tuoleista,

matoista ja jalan korkuisista korokkeista.

Mutta tämä pieni keskeytys oli tehnyt hyvää neiti Questedin hermoille.

Hänen rohkeutensa kasvoi nyt, kun hän näki kaikki nämä saliin

kokoontuneet ihmiset. Oli kuin hän jo edeltäkäsin olisi saanut kärsiä

pahimman. Hän oli nyt aivan varma siitä, että hän kestäisi kaiken hyvin

— se on, ilman minkäänlaista henkistä lamaannusta, ja hän ilmoitti

Ronnylle ja rouva Turtonille tämän hyvän uutisen. Mutta he olivat liian

kiihdyksissä englantilaisten arvon loukkauksesta, kiinnittääkseen

huomiotaan siihen. Paikaltaan Adela saattoi katsella tuota luopiota,

herra Fieldingiä. Adela oli kuitenkin nähnyt hänet paljoa paremmin

korokkeelta ja tiesi hänen istuvan indialainen lapsi sylissään.

Fielding valvoi jutun käsittelyä ja piti silmällä neiti Questediä. Kun

heidän katseensa yhtyivät, käänsi Fielding katseensa syrjään, ikäänkuin

välittömämpi kosketus ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan.

Puheenjohtajakin tunsi huojennusta. Hän oli voittanut taistelun

korokkeesta ja hankkinut itselleen luottamusta. Hän koetti kuunnella

tarkkaan ja puolueettomasti syytekirjelmää ja tahtoi unhottaa, että

hänen myöhemmin piti julistaa tuomio sen perusteella. Poliisipäällikkö

jatkoi järkähtämättä lukemistaan. Hän oli odottanut tällaisia julkeuden

purkauksia, koska ne ovat alemman rodun puolelta luonnollisia tekoja,

eikä osoittanut mitään vihaa Azizia kohtaan, häpeällistä halveksumista

vain.

Syytekirjelmässä puhuttiin pitkälti niistä henkilöistä, jotka olivat

antautuneet vangin petettäviksi, nimittäin Fieldingistä, palvelija

Antonysta ja Nawab Bahadurista. Nämä kohdat olivat tuntuneet

hyvin epäilyttäviltä neiti Questedistä, ja hän oli pyytänytkin

poliisipäällikköä poistamaan ne. Mutta syyttäjät tahtoivat saada aikaan

mahdollisimman ankaran tuomion ja koettivat todistaa hyökkäyksen

suunnitelluksi. Ja kuvaillakseen Azizin strategiaa he esittivät

oikeudelle Marabar-vuorten kartan, johon oli merkitty tiet, joita

pitkin he olivat kulkeneet, ja se kaivo, jonka viereen he olivat

leiriytyneet.

Puheenjohtaja näytti olevan hyvin kiinnostunut muinaistieteeseen.

Esitettiin erään luolan pohjapiirros, joka saattoi kelvata malliksi.

Sitä sanottiin »buddhalaisluolaksi».

— Sen nimi pitäisi mielestäni olla jainluola eikä buddhalaisluola.

— Missä luolassa väkivalta tapahtui, jain- vai buddhalaisluolassa?

kysyi Mahomet Ali sen näköisenä kuin hän olisi paljastanut salaliiton.

— Kaikki marabarluolat ovat jainluolia.

— Niin, sir, mutta missä jainluolassa?

— Saatte tuonnempana tilaisuuden tehdä tuollaisia kysymyksiä.

McBryde hymyili heidän tyhmyydelleen. Indialaiset takertuvat aina

johonkin tuollaiseen. Hän tiesi vastapuolen toivovan kiihkeästi

voivansa todistaa syytetyn muuallaolon. Vastaajat olivat koettaneet,

vaikka tuloksettomasti, saada käsiinsä oppaan, ja Fielding ja

Hamidullah olivat matkustaneet Kawa Doliin ja kävelleet ja mittailleet

siellä kokonaisen kuutamoisen yön.

— Herra Lesley sanoo niitä buddhalaisiksi, ja hän tiennee hyvin

sen asian. Mutta saanko kiinnittää huomiotanne piirustukseen? —

Ja hän kuvaili mitä luolassa oli tapahtunut. Sitten hän kertoi

neiti Derekin tulosta sinne, kuilua pitkin tapahtuneesta paosta,

molempien naisten paluusta Chandraporeen ja tuosta neiti Questedin

allekirjoittamasta asiakirjasta, jossa mainittiin kiikarista. Ja sitten

seurasi päätodistus, kiikarin löytäminen vangin taskusta. — Minulla

ei ole tällä haavaa mitään lisättävää, hän lopetti ottaen nenältään

silmälasinsa. — Nyt aion kutsua esiin todistajani. Tosiseikat saavat

puhua puolestaan. Vanki kuuluu ihmisiin, jotka viettävät kaksinaista

elämää. Uskallan väittää, että hän on vajonnut asteettain. Hän on

salannut elämänsä hyvin ovelasti, kuten hänen tyyppiinsä kuuluvat

ihmiset tavallisesti tekevät, ja esiintynyt kunnioitettavana

yhteiskunnan jäsenenä, niin että hänet kaiken hyvän lisäksi on

vielä otettu valtion palvelukseenkin. Nyt pelkään hänen vajonneen

niin syvälle, että häntä on mahdoton pelastaa. Hän esiintyi hyvin

julmasti ja raa'asti erästä toista vierastaan, toista englantilaista

naista kohtaan. Päästäkseen hänestä ja voidakseen esteettä

toimeenpanna rikolliset aikeensa hän ahdisti naisen erääseen luolaan

palvelijoittensa joukkoon. Mutta tämä ei kuulu asiaan.

Hänen viimeiset sanansa aiheuttivat uuden myrskyn ja äkkiä kaikui uusi

nimi, rouva Mooren nimi, läpi salin. Mahomet Ali oli raivostunut,

hänen hermonsa antoivat myöten ja hän huusi kuin mieletön kysyen,

syytettiinkö hänen suojattiaan sekä murhasta että väkisinmakaamisesta

ja kuka tuo toinen englantilainen nainen oli.

— En aio vedota häneen.

‒ Ette voikaan, koska olette vieneet hänet salaa pois maasta. Nainen on

rouva Moore, ja hän olisi todistanut Azizin viattomuuden, sillä hän oli

meidän puolellamme, hän oli indialaisraukkojen ystävä.

— Tehän olisitte itse voinut haastaa hänet todistajaksi, huusi oikeuden

puheenjohtaja. — Mutta koska ei kumpikaan puoli ole haastanut häntä

todistajaksi, ei kummallakaan ole oikeutta vedota häneen.

— Hänet piilotettiin meiltä, kunnes kaikki oli liian myöhäistä —

minä en saanut tietää sitä, ennenkuin se oli myöhäistä — se on

englantilaista oikeutta, tuota väärentämätöntä brittiläistä Rajta.

Antakaa meille takaisin rouva Moore vain viideksi minuutiksi, niin hän

pelastaa ystäväni ja puhdistaa hänen poikiensa nimen. Älkää sulkeko

häntä pois, herra Das, peruuttakaa sananne, niin totta kuin itsekin

olette isä! Ilmoittakaa minulle, mihin he ovat piilottaneet rouva

Mooren...

— Jos sillä on mitään merkitystä, niin voin ilmoittaa äitini ehtineen

jo Adeniin, sanoi Ronny kuivasti. Hänen ei olisi pitänyt sekaantua

asiaan, mutta hyökkäys oli hämmästyttänyt häntä.

— Häntä pidetään siellä vangittuna, koska hän tietää totuuden. Mahomet

Ali oli melkein suunniltaan ja hänen kuultiin huutavan yleisen metelin

vallitessa: — En välitä siitä, että tuhoan tulevaisuuteni, joudumme

kuitenkin kaikki tuhon omiksi.

‒ Tällä tavalla ei puolusteta mitään asiaa, sanoi puheenjohtaja

tyynnyttävästi.

— Minä en puolusta ettekä tekään tutki tätä juttua, koska me molemmat

olemme orjia.

— Herra Mahomet Ali, olen jo kerran varoittanut teitä ja ellette

istuudu, täytyy minun käyttää valtaani.

— Olkaa niin hyvä. Tämä oikeudenkäynti on pelkkää pilaa; minä menen

matkoihini. Ja hän luovutti paperinsa Amritraolle, poistui ja huusi

ovelta teeskennellysti, mutta hyvin kiihkeästi: — Aziz, Aziz, hyvästi

ikuisiksi ajoiksi! — Meteli koveni, ja kansa, joka ei ymmärtänyt

tavujen merkitystä, toisteli niitä kuin taikasanoja. Ne käännettiin

indiaksi sanoilla Esmiss Esmoor ja niitä ruvettiin toistamaan kaduilla.

Puheenjohtaja uhkaili ja karkoitti turhaan ihmisiä salista. Hän ei

voinut mitään, ennen kuin meteli lakkasi itsestään.

— Odottamatonta, sanoi herra Turton.

Ronny koetti selittää. Ennenkuin hänen äitinsä oli matkustanut, oli

hän puhunut Marabarista unissaan, erittäinkin iltaisin, jolloin

palvelijatkin oleskelivat parvekkeella, ja hänen ristiriitaiset

lausuntonsa oli nähtävästi myyty Mahomet Alille muutamista kolikoista;

sellaista tapahtuu aina Idässä.

— Otaksuinkin heidän koettavan jotakin sen suuntaista. Miten nerokasta!

— Hän katseli heidän ammottavia suitaan. — Heidän uskontonsakin laita

on aivan samoin, hän lisäsi tyynesti. — He aloittavat, mutta eivät voi

sitten hillitä itseään. Tuo teidän Dasinne säälittää minua, hänessä ei

ole juuri kehumisen varaa.

— Herra Heaslop, kuinka ilkeitä he olivatkaan sekoittaessaan juttuun

kiltin äitinne, sanoi neiti Derek kumartuen eteenpäin.

— Se oli vain temppu. Nyt voidaan ymmärtää, miksi he valitsivat juuri

Mahomet Alin — vain senvuoksi, että hän sopivassa tilaisuudessa

toimeenpanisi hälinän. Sellainen kuuluu hänen erikoisalaansa. — Mutta

Ronnyn mielestä se oli sentään pahempaa kuin hän halusi sanoakaan. Oli

järkyttävää kuunnella, kuinka hänen äitinsä nimi väännettiin Esmiss

Esmooriksi, hindulaisen jumalattaren nimeksi.

»Esmiss Esmoor.

Esmiss Esmoor.

Esmiss Esmoor.

Esmiss Esmoor...»

— Ronny —

— Mitä, rakkaani?

— Eikö tämä olekin kummallista?

— Pelkään sen tuntuvan sinusta kovin järkyttävältä.

— Vielä mitä. En välitä siitä vähääkään.

— No, sepä hyvä!

Adela oli puhunut luonnollisemmin ja vähemmän sairaalloisesti. Hän

kääntyi ystäviensä puoleen ja sanoi:

— Älkää olko huolissanne minusta, tunnen nyt voivani paljoa paremmin

kuin ennen. Minua ei pyörrytä ollenkaan, ja suoriudun tästä kyllä

mainiosti. Kiitoksia teille kaikille, kiitoksia hyvin paljon kaikesta

ystävällisyydestänne. Hänen täytyi huutaa kiitoksensa, koska Esmiss

Esmooria vielä laulettiin.

Äkkiä se lakkasi. Tuntui kuin rukous olisi tullut kuulluksi ja

pyhäinjäännökset näytetyksi. — Pyydän anteeksi virkatoverini puolesta,

sanoi Amritrao kaikkien kummastukseksi. — Hän on päämiehemme läheinen

ystävä ja antoi tunteillensa vallan.

— Herra Mahomet Ali saa itse esittää anteeksipyyntönsä, sanoi

puheenjohtaja.

— Aivan niin, sir. Mutta me olemme juuri saaneet kuulla, että rouva

Moorella oli ollut tiedossaan ratkaisevia todistuksia, jotka hän olisi

halunnut esittää. Hänen poikansa kiiruhti kuitenkin hänen matkaansa,

ennenkuin hän ehti esittää todistuksensa, ja senvuoksi Mahomet Ali

menetti malttinsa; siihen vaikutti vielä ratkaisevasti sekin, että

se tapahtui heti sen jälkeen, kun ainoata toista eurooppalaista

todistajaamme, herra Fieldingiä, oli yritetty peloittaa. Herra Mahomet

Ali ei olisi sanonut mitään, ellei poliisin taholta olisi vedottu rouva

Mooreen. — Hän istuutui.

— Muuan syrjäasia on sekoitettu juttuun, sanoi puheenjohtaja. — Minun

täytyy toistaa, ettei rouva Moore esiinny todistajana. Ei teillä, herra

Amritrao, eikä teilläkään, herra McBryde, ole minkäänlaista oikeutta

vedota tämän naisen puheeseen. Hän ei ole täällä eikä senvuoksi voi

puhua mitään.

— No niin, peruutan lausuntoni, sanoi poliisipäällikkö väsyneesti.

— Olisin tehnyt sen jo neljännestunti sitten, jos se olisi ollut

mahdollista. Minulle hän ei merkitse mitään.

— Minä olen jo peruuttanut kaiken puolustusta koskevan, Amritrao sanoi.

Sitten hän lisäsi lakimieshuumorilla: — Ehkä te voitte taivuttaa nuo

ulkona olevat herratkin peruutukseen. Melu näet jatkui kadulla.

— Pelkään, ettei valtani ulotu niin pitkälle, sanoi Das hymyillen.

Niin palautettiin rauha, ja kun Adela nousi lausumaan todistuksensa,

oli salissa tyynempää kuin istunnon alussa. Tuntijat eivät olleet

hämmästyneitä. Alkuasukkaalta puuttuu kestävyyttä. Hän kiihoittuu

helposti aivan pienestäkin seikasta, ja kun sitten ratkaiseva hetki

tulee, ei hänen innostuksestaan ole enää mitään jäljellä. Hän hakee

vain tilaisuutta tyytymättömyyden osoituksiin ja juuri sellaisen

tilaisuuden hän oli luullut saavansa tuon vanhan naisen muka salaisesta

poiskuljettamisesta. Azizin karkoitus ei tulisi enää suurestikaan

kiihoittamaan häntä.

Mutta ratkaiseva hetki ei ollutkaan vielä koittanut.

Adela oli aina aikonut sanoa totuuden, ei mitään muuta kuin totuuden,

ja hän oli toistellut sitä kuin hyvin vaikeata tehtävää — vaikeata

senvuoksi, että häntä luolassa kohdannut onnettomuus oli liittynyt

hänen elämänsä toiseen osaan, hänen kihlaukseensa Ronnyn kanssa, tosin

hyvin hauraalla renkaalla. Juuri ennen luolaanmenoaan hän oli ajatellut

rakkautta ja kysynyt hyvin viattomasti Azizilta, miltä naimisissaolo

tuntui, ja otaksui nyt tämän kysymyksen herättäneen Azizissa pahoja

pyyteitä. Tämän seikan kertominen olisi ollut hyvin tuskallista, ja

se olikin ainoa asia, jonka hän aikoi salata. Hän suostuisi kyllä

kertomaan sellaisia yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet muut

tytöt hämilleen, mutta hän ei uskaltaisi viitata omaan kömpelyyteensä,

ja häntä kauhistutti julkinen kuulustelu siinä tapauksessa, että

jotakin tulisi ilmi. Mutta noustuaan vastaamaan ja kuultuaan oman

äänensä kaiun hän ei pelännyt edes sitäkään. Jokin uusi ja outo tunne

suojeli häntä kuin kiiltävä haarniska. Hän ei ajatellut tapahtumaa

eikä edes muistanut sitä tavallisella tavalla, vaan pikemminkin

palasi uudelleen Marabar-vuoristoon ja kertoi siitä herra McBrydelle

kuin jonkinlaisen pimeyden läpi. Tuon onnettoman päivän kaikki

yksityiskohdat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka oli mahdollista,

että huviretki oli voinut tuntua hänestä »ikävältä»? Nyt nousi aurinko

jälleen, norsu odotti, kallioiden värittömät kasat kohosivat hänen

ympärillään ja ensimmäinen luola tuli näkyviin. Hän meni sinne ja

tulitikun liekki kuvastui kiiltäviin seiniin. Kaikki oli kaunista ja

vaikuttavaa, vaikka hän silloin oli ollut sokea. Hän vastasi oikein

kaikkiin kysymyksiin. Niin, hän oli kiinnittänyt huomionsa kaivoon,

mutta ei ollut kuullut sen nimeä; kyllä, rouva Moore oli väsynyt

käytyään ensimmäisessä luolassa ja istuutunut varjoon puoleksi

kuivuneen lammikon viereen. Hänen tyyni äänensä tuli kaukaa ja vaelteli

totuuden polkuja, ja hänen takanaan toimivan leyhyttimen tuulahdukset

ikäänkuin kääriytyivät hänen ympärilleen...

— ... vanki ja opas veivät siis teidät mukanaan Kawa Doliin eikä ketään

muita lähtenyt sinne. Niinkö?

— Tuolle kaikkein ihmeellisimmin muodostuneelle vuorelleko? Niin.

Puhuessaan hän koetti muistella Kawa Dolia, oli näkevinhän sen seinien

syvennykset ja tuntevinaan kuumuuden pistoksen kasvoissaan. Ja jokin

pakotti hänet lisäämään: — Ei kukaan muu ollut tietääkseni mukana.

Näytti siltä kuin olisimme olleet siellä kolmisin.

— Mainiota. Rinteen puolivälissä on penger tahi pikemminkin tasanne,

jonka läheisyydessä on paljon luolia.

— Muistan sen kohdan.

— Menittekö yksinänne johonkin luolaan?

— Menin.

— Seurasika vanki teitä sinne?

— Nyt se mies on kiinni, sanoi majuri.

Adela ei vastannut. Oikeussali, paikka, jossa kysymys oli tehty, odotti

vastausta. Mutta hän ei voinutkaan antaa sitä, ennenkuin Aziz oli

tullut samalle näyttämölle, josta hän vastasi.

— Seurasiko vanki teitä sinne vai miten? toisti poliisipäällikkö tuolla

yksitoikkoisella äänellä, jota molemmat käyttivät. Kysymykset ja

vastaukset olivat ennalta sovittuja, niin ettei kuulustelun tämä osa

tarjonnut minkäänlaisia yllätyksiä.

— Saanko puoli minuuttia miettimisaikaa, herra McBryde?

— Tietysti!

Adela oli näkevinhän edessään monta luolaa. Hän oli olevinaan

yhdessä luolassa, mutta samalla hän olikin ulkona ja piti silmällä

sisäänkäytävää, jonka kautta Azizin piti mennä luolaan. Hän ei

kuitenkaan saanut häntä käsiinsä. Tässä kohden epäilys oli usein

ahdistanut häntä raskaasti ja houkuttelevasti kuin vuoret itse. — En

ole... Puhuminen oli vaikeampaa kuin näkeminen. — En ole siitä varma.

— Suokaa anteeksi, sanoi poliisipäällikkö.

— En voi olla aivan varma siitä...

-— En kuullut vastausta. Poliisipäällikkö näytti pelästyneeltä ja hänen

suunsa sulkeutui mäjähtäen. — Te olette tuolla penkereen tapaisella

ja menette sitten erääseen luolaan. Nyt kysyn teiltä, seurasiko vanki

teitä sinne.

Adela pudisti päätään. — Olkaa hyvä ja sanokaa mielipiteenne.

— Ei! hän sanoi kovalla, tylyllä äänellä. Kuului pientä melua salista,

mutta vielä ei kukaan muu kuin Fielding ymmärtänyt vastauksen

merkitystä. Hän näki, että Adela oli saamaisillaan hermokohtauksen, ja

tiesi ystävänsä pelastuneen.

— Mitä sanoittekaan? Olkaa hyvä ja puhukaa kovemmin. Puheenjohtaja

kumartui eteenpäin.

— Pelkään erehtyneeni.

— Miten niin?

— Tohtori Aziz ei seurannut minua ensinkään luolaan.

Poliisipäällikkö heitti paperinsa syrjään, kokosi ne sitten ja sanoi

tyynesti: — Jatketaan nyt, neiti Quested. Luen teille ääneen sanasta

sanaan sen syytöskirjelmän, jonka te allekirjoititte huvilassani pari

tuntia tapahtuman jälkeen.

— Suokaa anteeksi, herra McBryde, mutta te ette saa jatkaa. Tahdon

itse kuulustella todistajaa. Ja yleisön pitää olla hiljaa. Jos se

jatkaa puheinaan, annan tyhjentää salin. Neiti Quested, kohdistakaa

sananne minulle, oikeuden puheenjohtajalle, koska minä ymmärrän niiden

äärettömän suuren merkityksen. Muistakaa, neiti Quested, että olette

vannonut puhuvanne totta.

— Tohtori Aziz ei seurannut minua lainkaan...

— Keskeytän lääkärinä käsittelyn, huusi majuri Turtonin käskystä, ja

kaikki englantilaiset nousivat heti tuoleiltaan, kaikki nuo kookkaat

valkoiset olennot, jotka peittivät pienen puheenjohtajan kokonaan

näkyvistä. Indialaisetkin nousivat, sata asiaa tapahtui samalla kertaa,

niin että jälkeenpäin antoi jokainen läsnäollut toisten läsnäolijoiden

kertomuksista poikkeavan selostuksen romahduksesta.

— Te peruutatte siis syytöksenne? Vastatkaa! huusi oikeuden edustaja.

Jokin, Adela ei ymmärtänyt, mikä, piti häntä pystyssä ja auttoi häntä

kestämään. Vaikka harhanäky olikin jo haihtunut ja hän oli palannut

takaisin tähän inhoittavaan maailmaan, hän muisti sentään kaiken, mitä

hän oli oppinut. Hyvitys ja tunnustus — niiden vuoro oli nyt. Hän

vastasi kovalla jokapäiväisellä äänellä: — Minä peruutan kaikki.

— Se riittää. Istuutukaa. Herra McBryde, haluatteko jatkaa kuultuanne

tämän selityksen?

Poliisipäällikkö katsoi todistajaansa, kuin tämä olisi ollut

rikkinäinen kone, ja sanoi: — Oletteko mieletön?

— Älkää kyselkö häneltä enää mitään, sir. Teillä ei ole siihen enää

mitään oikeutta.

— Suokaa minulle ajatusaikaa.

— Sahib, teidän täytyy luopua syytöksestä, sillä tästä näyttää tulevan

häpeäjuttu! huusi Nawab Bahadur äkkiä raivokkaasti oikeussalin perältä.

— Se ei tule tapahtumaan! huusi rouva Turton yli kiihtyvän hälinän. —

Kutsukaa toiset todistajat esiin. Tässähän ei kukaan meistä voi enää

tuntea itseään turvalliseksi.

Ronny koetti hillitä häntä, mutta hän tyrkkäsi Ronnya vihaisesti ja

alkoi sen jälkeen sättiä Adelaa.

Poliisipäällikkö astui muutamia askelia auttaakseen ystäviään ja sanoi

sivumennessään yliolkaisesti tuomarille:

— Aivan oikein, luovun syytöksestäni.

Herra Das nousi nyt seisoalleen puolikuolleena kestetystä

jännityksestä. Hän oli johtanut jutun käsittelyä, nipin napin johtanut

sitä. Hän oli näyttänyt, että indialainenkin voi toimia tuomarina.

Kaikille, jotka voivat käsittää hänen sanansa, hän huusi: — Vanki

vapautetaan heti, minkään tahran likaamatta hänen mainettaan. Jutusta

aiheutuneet kustannukset ratkaistaan toisessa järjestyksessä.

Mutta sitten loppuikin kuulijakunnan itsehillinnän heikko kuori.

Ivallisia ja raivokkaita huudahduksia kuului sikin sokin, toiset

huusivat ja kiroilivat, toiset suutelivat toisiaan tahi purskahtivat

kiihkeään itkuun. Toisella puolen seisoivat englantilaiset

palvelijoillensa turvissa, ja toisella puolen nähtiin Azizin kaatuvan

pyörtyneenä Hamidullahin syliin. Toisella puolen voitto ja toisella

tappio — vastakohtaisuus oli tällä hetkellä täydellinen. Mutta sitten

palasi elämä tavallisiin monimutkaisiin uomiinsa, toinen toisensa

jälkeen ihmiset tunkeutuivat ulos oikeussalista eri tarkoituksissa,

ja hetkisen kuluttua ei näiden merkillisten kohtausten näyttämöllä

ollut muita jäljellä kuin tuo kaunis puolialaston jumala. Huomaamatta

lainkaan, että mitään tavatonta oli tapahtunut, hän jatkoi

leyhyttimensä liikuttamista, katseli tyhjää verhokatosta ja kaatuneita

tuoleja, samalla poljennollisen tahdikkaasti pannen vajoavat tomupilvet

tupruamaan.