Chandraporen naisten anomus oli tuottanut mielihyvää varamaaherra
Mellanbyn rouvalle. Mutta hän ei voinut tehdä mitään ja sitäpaitsi hän
oli juuri aikeissa matkustaa Englantiin, hän halusi vain saada tietää,
voisiko hän jollakin muulla tavalla osoittaa myötämielisyyttään.
Rouva Turton vastasi, että herra Heaslopin äiti oli koettanut
saada hyttipaikkaa, mutta oli vitkastellut niin kauan, että kaikki
matkustajalaivat olivat täynnä. Voisiko rouva Mellanby käyttää
vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen? Mutta ei edes rouva Mellanbykään
voinut lisätä matkustajalaivojen hyttejä. Hän oli kuitenkin hyvin,
hyvin kiltti nainen ja sähkötti heti tuolle tuntemattomalle
mitättömälle vanhalle naiselle, että tämä saisi seurata mukana
hänelle itselleen varatussa hytissä. Se oli kuin lahja taivaasta,
ja nöyrä ja kiitollinen Ronny ei voinut muuta kuin todeta, ettei
ole olemassa mitään niin pahaa, mistä ei seuraisi jotakin hyvääkin.
Adela raukan takia tunnettiin hänen nimensä hyvin maaherran talossa,
ja nyt saisi rouva Moore painaa sen vielä paremmin rouva Mellanbyn
tietoisuuteen Indian valtameren ja Punaisen meren poikki tehtävällä
matkalla. Hän tunsi jälleen hellyyttä äitiään kohtaan, kuten me
tunnemme sukulaisiamme kohtaan silloin, kun he joutuvat huomattavien ja
odottamattomien kunnianosoitusten kohteeksi. Rouva Moore ei ollut vielä
poissa laskuista, hän saattoi vielä kiinnittää korkean virkamiehen
rouvankin huomiota.
Sillä tavalla rouva Moore sai kaiken toivomansa; hän vapautui
oikeusjutusta, häistä ja kuumuudesta; hän voi palata Englantiin
miellyttävällä ja kunniakkaalla tavalla ja tavata muut lapsensa.
Hän matkusti poikansa ehdotuksesta ja omasta halustaan. Mutta
hän otti hyvän onnensa vastaan innostuksetta. Hän oli päässyt
siihen mielentilaan, että hän samalla kertaa saattoi nähdä sekä
maailmankaikkeuden peloittavuuden että sen mitättömyyden — hänen
suhteensa maailmaan oli kaksinainen, kuten niin usein vanhoilla
ihmisillä. Ellei tämä maailma ole mielemme mukainen, niin onhan
silloin kaikkien mahdollisuuksien varalta olemassa taivas, helvetti
ja tyhjiinraukeemus — joku näistä mahtavista käsitteistä — äärettömän
suuri tähtien, tulien, sinisen tahi synkän taivaan muodostama
teatteritausta. Kaikki sankarilliset pyrkimykset, samoin kuin kaikki
sekin, mitä sanotaan taiteeksi, edellyttävät tällaisen taustan
olemassaoloa, aivan samalla tavalla kuin kaikki ne käytännölliset
pyrkimykset, joita me harrastamme, silloin kun maailma miellyttää
meitä, edellyttävät, että tämä maailma sisältää meille kaiken. Mutta
vanhuuden hämärässä, sen kaksinaisessa suhteessa maailmaan, esiintyy
omituinen henkinen epäselvyys, jota ei voi kuvailla minkäänlaisilla
suurilla sanoilla; me emme voi toimia emmekä olla toimimatta, emme
voi kunnioittaa äärettömyyttä emmekä olla sitä kunnioittamatta. Rouva
Moore oli ollut aina taipuvainen alistumaan. Heti kun hän oli astunut
maihin Indiassa, oli maa tuntunut hänestä hyvältä, ja kun hän näki
veden virtaavan moskeoiden lammikkojen läpi tai Gangeksen tahi kuun,
jonka yön musta huntu verhosi kuten kaikki muutkin taivaanvalot, tuntui
kuolema, hänestä helposti saavutettavalta ja kauniilta päämäärältä.
Yhtyä maailmankaikkeuteen! Kuinka se olikaan täynnä arvokkuutta ja
yksinkertaisuutta! Mutta oli olemassa aina joku pieni velvollisuus,
joka oli ensin täytettävä, vielä kortti, joka oli nostettava
vähenevästä pakasta ja sijoitettava paikalleen — ja samalla kuin hän
näin käänteli pikku huoliaan, kajahti Marabarin rumpu.
Mikä olikaan puhunut hänelle tuossa kiiltäväseinäisessä
graniittiluolassa? Mitä oli ollut tuossa ensimmäisessä luolassa?
Jotakin hyvin vanhaa ja hyvin pientä. Se oli ollut olemassa ennen aikaa
ja ennen paikkaakin. Jotakin matalaa ja tylsää, jolle kaikki jalous oli
käsittämätöntä, itse iankaikkinen, kuolematon maakin. Siitä saakka kuin
hän oli kuullut sen äänen, ei hän ollut voinut ajatella ainoatakaan
suurta eikä vapaata ajatusta, ja hän suorastaan kadehti Adelaa. Mitä
olikaan kaikki tämä hälinä pelästyneen tytön takia? Ei mitään ollut
tapahtunut, »ja jos se oli tapahtunut», hän ajatteli kyynillisesti kuin
vanha papitar »jos se oli tapahtunut, niin silloinhan oli olemassa
jotakin rakkautta pahempaa». Tuo karkea hyökkäys esiintyi hänelle
rakkauden valossa, olipa se sitten tapahtunut joko luolassa tahi
kirkossa — samantekevää. Luullaan tavallisesti, että näkyjä seuraa
syvällinen viisaus, mutta odottakaa, rakkaat lukijat, kunnes omin
silmin näette sellaisen. Itse helvetti voi näyttää aivan mitättömältä
paikalta ja iankaikkisuuden käärme saattaa olla muodostunut pienen
pienistä madoista. Hänen alituisesti palaava ajatuksensa oli seuraava:
»Ihmisten pitäisi osoittaa tulevalle miniälleni vähemmän ja minulle
enemmän kunnioitusta, koskei mitään surua voi verrata minun suruuni».
Mutta milloin tällaista huomiota osoitettiin hänelle, torjui hän sen
ärtyisin mielin.
Hänen poikansa ei voinut saattaa häntä Bombayhin, sillä paikallinen
tilanne antoi vielä aihetta levottomuuteen, ja kaikkien virkamiesten
piti pysyä paikoillaan. Antonykaan ei voinut tulla, sillä silloin hän
tuskin olisi ehtinyt ajoissa takaisin todistamaan oikeudessa. Niin
piti hänen siis matkustaa ilman kenenkään sellaisen henkilön seuraa,
joka olisi muistuttanut häntä menneisyydestä. Tämä oli huojennus.
Kuumuus oli hellittänyt hieman ennen uutta hyökkäystään eikä päivä
tuntunut varsin painostavalta. Kun hän matkusti Chandraporesta,
kumotti kuu, joka nyt oli jälleen täysi, Gangeksen pintaan, muuttaen
kapenevat kanavat hopealangoiksi. Sitten se kääntyi loistamaan hänen
vaununikkunansa läpi. Nopea ja mukava postijuna kiidätti häntä yön
pimeydessä, koko seuraavan päivän se tärisytti häntä Keski-Indian
maisemien halki, jotka olivat ruskeiksi palaneet ja kellastuneet,
mutta jotka eivät sentään näyttäneet niin toivottoman surullisilta
kuin tasangot. Hän tarkasteli ihmisen häviämätöntä elämää ja hänen
vaihtelevia kasvonpiirteitään, niitä taloja, joita hän rakenteli
itselleen ja Jumalalle, ja jotka eivät näyttäneet hänestä hänen oman
surunsa aineksilta, vaan esineiltä, joita kannatti katsella niiden
itsensä vuoksi. Radan varrella oli esimerkiksi eräs Asirgarh-niminen
paikka, jonka hän sivuutti auringon laskiessa ja jonka hän löysi
kartastakin — mahtava linnoitus, joka sijaitsi metsäisten kukkuloiden
välissä. Kukaan ei ollut milloinkaan puhunut Asirgarhista hänelle,
mutta siellä oli suuria ja ylväitä vallinsarvia, joiden oikealla
puolella oli moskea. Hän unhotti sen. Mutta kymmenen minuutin
kuluttua sukelsi Asirgarh jälleen esiin. Moskea oli nyt vallinsarvien
vasemmalla puolella. Juna oli laskeutuessaan Vindyan kautta kiertänyt
puoliympyrässä Asirgarhin. Voisiko tämä paikka olla hänelle mitään
muuta kuin pelkkä nimi? Ei, koska hän ei tuntenut ketään sen
asukkaista. Mutta se oli katsellut häntä pari kertaa ja näytti sanovan:
»Minä en katoa?» Hän heräsi keskellä yötä jysähdykseen; juna kiisi
alaspäin läntistä vuorenrinnettä. Kuutamossa kimaltelevat kallionhuiput
hyökkäsivät häntä kohti kuin meren tyrskyt, sitten seurasi tasanko
kuin lyhyt välitapaus, sitten todellinen meri ja sen jälkeen Bombayn
yli ruskottava aamusarastus. »Minä en ole saanut katsella oikeita
paikkoja», hän ajatteli nähdessään noiden kiskojen, joita pitkin hän
oli kiitänyt kokonaisen mantereen poikki, mutta joita pitkin hän
ei enää milloinkaan pääsisi takaisin, katoavan näkyvistä Viktoria
Terminusaseman laiturien viereen. Hän ei saisi milloinkaan käydä
Asirgarhissa eikä muissakaan oudoissa paikoissa, ei Delhissä eikä
Agrassa, ei Rajputanakaupungeissa eikä Kashmirissa, eikä nähdä noita
vielä salaperäisempiä ihmeellisiä paikkoja, joihin miehet puhellessaan
joskus vihjaisivat: Gionarin kaksikielistä kalliota, Shri Belgolan
patsasta, Mandun ja Hampin raunioita, Khajrahan temppeliä ja Shalimarin
puutarhoja. Kun hän ajoi tuon suuren kaupungin läpi, jonka länsimaat
ovat rakentaneet ja senjälkeen toivottomina hylänneet, hän halusi
jäädä sinne, vaikka se ainoastaan olikin Bombay, ja tutkia erikseen
jokaista noista sadoista indialaisista, jotka kulkivat sen katuja
pitkin. Hevosten jalat kiidättivät häntä kuitenkin eteenpäin, heti sen
jälkeen lähti laiva liikkeelle ja hän näki tuhansien kokospalmujen
sukeltautuvan esiin ankkuripaikkain ympärillä ja kiipeävän kukkuloille
viittoilemaan hänelle jäähyväisiä. »Sinä luulit siis Indiaa vain
kaiuksi, ja pidit Marabar-luolia jonakin lopullisena», näyttivät
ne nauraen sanovan hänelle. »Mitä yhteyttä meillä on niiden tahi
Asirgarhin kanssa? Hyvästi?» Sen jälkeen höyrylaiva kiersi Colaban,
manner väistyi syrjään ja Ghatsin luona sijaitseva kallio sulautui
troopillisen meren kimaltelevaan pintaan. Rouva Mellanby tuli antamaan
hänelle sen neuvon, ettei ollut hyvä oleilla ulkona kannella helteessä.
— Olemme onnellisesti päässeet irti tuhkasta, sanoi rouva Mellanby, —
minkävuoksi meidän pitää varoa, ettemme putoa tuleen.