XXII

Adela lepäili monta päivää McBryden huvilassa. Hän oli saanut

auringonpiston ja sitäpaitsi täytyi lääkärin nyppiä hänen ihostaan

satoja kaktuksenpiikkejä. Tuon tuosta tarkastelivat rouva Bryde ja

neiti Derek hänen ihoaan suurennuslasilla ja löysivät aina uusia

siirtokuntia hienon hienoja piikkejä, jotka voivat katketa ja mennä

vereen, ellei niitä ajoissa löydetty ja poistettu. Hän lepäsi

passiivisena heidän hapuilevien sormiensa alla, mikä lisäsi hänen

luolassa kokemaansa järkytystä. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut

välittänyt siitä, koskettiinko häneen vai ei, koska hänen aistinsa

olivat tavattomasti turtuneet. Mutta nyt oli hänen ihonsa tullut

herkäksi ja sitä alkoi ilkeästi kirvellä. Ihmiset näyttivät hänestä

hyvin samanlaisilta, se vain erona, että muutamat tulivat lähelle

ja muutamat pysyivät poissa. »Lähellä paikallisesti, mutta kaukana

ajallisesti», hän toisti itsekseen, kun piikkejä kiskottiin pois.

Hänen aivonsa olivat niin lamassa, ettei hän voinut päättää, oliko se

filosofinen lause vai sananlasku.

He olivat ystävällisiä hänelle, liiankin ystävällisiä, miehet liian

kunnioittavia ja naiset liian myötämielisiä. Vain rouva Moore, jota hän

kiihkeimmin kaipasi, pysyi poissa. Kukaan ei käsittänyt Adelan huolia

eikä ymmärtänyt, miksi hän heilui kivikovan järkevyyden ja hysterian

välimailla. Hän saattoi ruveta puhumaan, ikäänkuin ei mitään erityistä

olisi tapahtunutkaan. — Menin tuollaiseen inhoittavaan luolaan, hän

saattoi sanoa hyvin lyhyesti, — ja voin vieläkin muistaa raapineeni

kynnelläni seinää saadakseni hereille tuon tavallisen kaiun, ja

silloin ilmestyi tuo varjo, josta olen jo puhunut, aukkoon sulkien

käytävän. Aika tuntui minusta vuosisadan pituiselta, mutta luulen sen

todellisuudessa kestäneen vain puoli minuuttia. Löin häntä kiikarilla,

hän veti minua ympäri luolaa hihnasta, joka katkesi, ja minä pakenin.

Siinä kaikki. Hän ei koskenut minuun todellakaan ainoatakaan kertaa.

Kaikki tuntuu niin typerältä. — Sitten saattoivat hänen silmänsä

täyttyä kyynelillä. — Olen tietysti hermostunut, mutta toivun kyllä

tästä. Ja senjälkeen hän voi menettää rohkeutensa kokonaan, ja naiset

saattoivat tuntea hänenkin kuuluvan heihin, jopa voivan itkeäkin, ja

toisessa huoneessa oleskelevat miehet saattoivat kuiskailla: — Herra

Jumala! Ei kukaan ymmärtänyt, että hänen mielestään itkeminen oli

jotakin alhaista. Se tuntui hänestä paljoa pahemmalta nöyryytykseltä

kuin mikään muu, mitä hän oli saanut kärsiä Marabarissa, se oli hänen

vapautuneen katsantokantansa ja hänen luontaisen rehellisyytensä

kieltämistä ja tukahduttamista. Hän koetti ajatella, kuinka kaikki

oli käynyt, ja muisti aina, ettei mitään vahinkoa ollut tapahtunut.

Hän oli kyllä saanut kovia kolahduksia, mutta mitäpä siitä? Joskus

hän saattoi päätelmissään päästä varmuuden rajalle, mutta sitten hän

oli jälleen kuulevinaan kaiun, itki, vakuutti olevansa liian huono

Ronnylle, ja toivoi, että mies, joka oli tehnyt hänelle väkivaltaa,

saisi mahdollisimman ankaran rangaistuksen. Mutta tällaisen kohtauksen

jälkeen hänet tavallisesti valtasi halu lähteä basaareihin pyytämään

anteeksi kaikilta ihmisiltä, koska hän tunsi hämärästi tehneensä

maailman pahemmaksi kuin se ennen oli ollut. Hän tunsi itsensä

syylliseksi, kunnes palaava ajatuskyky sai hänet vakuutetuksi

päinvastaisesta, ja sitten hän aloitti jälleen kiertokulkunsa.

Kunpa hän vain olisi saanut puhutella rouva Moorea! Vanha rouvakin

oli huonovointinen eikä Ronnyn ilmoituksen mukaan halunnut lähteä

kaupungille. Ja sen johdosta Adela oli kuulevinaan kaiun yhä kovemmin;

se koveni ja hiljeni kuin sairaan kuulohermon värinä, ja siten

levisivät nuo tarkoituksettomat äänet, kunnes ne tukahduttivat kaiken

muun. Hän oli ihan aiheettomasti törmännyt kiiltävään seinään, ja

ennenkuin ääni oli lakannut kaikumasta, oli mies seurannut häntä.

Jännityksen huipun oli muodostanut hetki, jolloin hän oli pudottanut

kiikarinsa. Ääni oli seurannut häntä hänen paetessaan ja kajahteli

vieläkin hänen korvissaan kuin tasangolle tulvivan virran kohina. Vain

rouva Moore olisi voinut karkoittaa sen takaisin lähtökohtaansa, sulkea

särkyneen patoluukun. Paha oli päästetty irti, hän saattoi kuulla,

kuinka se tunkeutui toisten ihmisten elämään ... Ja Adela kulutti

päivät pitkät tässä surun ja masentuneisuuden tilassa. Hänen ystävänsä

koettivat pitää hänen rohkeuttaan vireillä vaatimalla uhrattavaksi

sadoittain alkuasukkaita, mutta Adela oli liian suruissaan ja heikko.

Kun kaikki piikit oli poistettu ja hänen lämpönsä laskeutunut

normaaliseksi, tuli Ronny hakemaan häntä. Hän oli vihan ja kärsimysten

kalvama, ja Adela toivoi voivansa lohduttaa häntä. Mutta kaikki

hänen yrityksensä tuttavallisempaan lähestymiseen muuttuivat

irvikuvamaisiksi, ja kuta enemmän he puhuivat, sitä vaivautuneemmiksi

ja hajamielisemmiksi he kävivät. Helpointa oli keskustelu puhtaasti

käytännöllisistä seikoista. Ronny ja McBryde kertoivat nyt hänelle

muutamia asioita, jotka he kriitillisenä aikana olivat lääkärin

määräyksestä salanneet häneltä. Hän kuuli nyt ensi kerran puhuttavan

Mohurramin aikana sattuneesta hälinästä, josta oli ollut vähällä

kehittyä kapina. Ensimmäisenä juhlapäivänä oli suuri kulkue poikennut

syrjään tavalliselta tieltään ja koettanut tunkeutua englantilaisen

siirtokunnan alueelle. Muuan puhelinlinja oli katkaistu, koska se oli

ollut korkean paperitornin tiellä. McBryde ja poliisi olivat kuitenkin

päässeet tilanteen herroiksi, toimien todellakin kiitettävän ripeästi.

Sitten he alkoivat jutella toisesta tuskallisemmasta asiasta, nimittäin

oikeusjutusta. Adelan pitäisi tulla oikeuteen todistamaan syytetyn

henkilöllisyys ja mukautua indialaisen asianajajan ristikuulusteluun.

— Voiko rouva Moore tulla mukaani? Adela kysyi.

— Kyllä, ja minäkin tulen sinne, vastasi Ronny. — Mutta juttu ei joudu

minun käsiteltäväkseni, persoonallisista syistä se ei käy päinsä. Se

käsitellään kuitenkin täällä Chandraporessa — me luulimme jo jonkin

aikaa, että sen käsitteleminen siirrettäisiin jonkin muun paikkakunnan

oikeuteen.

— Neiti Quested ymmärtää kyllä, mitä tähän kaikkeen sisältyy, sanoi

McBryde vakavasti. — Das on saanut haltuunsa jutun käsittelyn.

Das oli Ronnyn apulainen, tuon saman rouva Bhattacharyan veli,

joka oli petkuttanut heitä vaunuillaan kuukausi takaperin. Hän

oli hienotunteinen ja ymmärtäväinen ja voi, saatuaan tietoonsa

kaikki todistukset, tehdä vain yhden johtopäätöksen; mutta kaikissa

tapauksissa se seikka, että hän sai vaatia englantilaisen tytön

kuulusteltavakseen, pani koko siirtokunnan kiehumaan vihasta, ja

muutamat naiset lähettivät sähkösanoman asiasta, varamaaherra Mellanbyn

rouvalle.

— Minun on tietysti pakko alistua jonkun kuulusteltavaksi.

— Se onkin oikea tapa suhtautua asiaan, McBryde virkkoi. Olette

kelpo tyttö, neiti Quested. Hän lausui sitten melko ankaroita sanoja

nykyisestä oikeudenkäyntijärjestyksestä nimittäen sitä »kansanvallan

hedelmäksi». Ennen vanhaan ei englantilaisen naisen olisi milloinkaan

ollut pakko esiintyä persoonallisesti oikeudessa, eikä yksikään

indialainen olisi milloinkaan uskaltanut ruveta penkomaan hänen

yksityisasioitaan. Nainen olisi vain lausunut todistuksensa ja

tuomio olisi julistettu sen perusteella. Ronny pyysi anteeksi maassa

vallitsevia oloja, mutta siitä oli seurauksena, että Adela sai äkkiä

pienen itkukohtauksen tavalliseen tapaansa. Onneton Ronny käveli

edestakaisin huoneessa hänen itkiessään, polkien tuon joka asunnossa

välttämättömän kashmirmaton kukkia tahi naputellen sormillaan

messinkisiin benaresruukkuihin. — Näin käyttäydyn vielä joka päivä,

vähenevässä määrässä kuitenkin, ja pian olen aivan entiselläni, sanoi

Adela niistäen nenänsä ja tuntien olevansa kurja. — Kaipaan niin

jotakin tekemistä. Nämä naurettavat itkunpuuskat johtuvat pelkästä

toimettomuudesta.

‒ Ne eivät mielestämme ole ollenkaan naurettavia, vaan pikemminkin te

olette suurenmoinen, sanoi poliisipäällikkö vakavasti. — Pahoittelemme

vain, ettemme voi auttaa teitä tehokkaammin. Osoititte meille

suuren kunnian jäämällä luoksemme näissä olosuhteissa. Hänkin tuli

liikutetuksi. — Mutta nyt muistankin, että teille tuli kirje tänne

ollessanne sairaana. Minun täytyy tehdä se kummallinen tunnustus, että

minä avasin sen. Voitteko antaa sen minulle anteeksi? Olosuhteet olivat

niin omituiset. Kirje oli Fieldingiltä.

‒ Miksi hän kirjoittaa minulle?

— On tapahtunut jotakin hyvin valitettavaa. Vastapuoli on saanut hänet

puolelleen.

— Hän on mieletön, hän on mieletön, sanoi Ronny kevyesti.

— Te sanotte niin, mutta mies voi olla mieletön, olematta silti lurjus.

Neiti Questedin pitäisi mielestäni saada tietää, kuinka Fielding on

käyttäytynyt häntä kohtaan. Ellette te kerro sitä, kertoo sen joku

toinen. — Ja poliisipäällikkö kertoi tapahtumien kulun jatkaen sitten:

— Minun ei kai tarvinne enää lisätä, että hän on nyt puolustuksen paras

mies. Hän on ainoa englantilainen koko tuossa tyrannilaumassa. Hän

ottaa vastaan lähetystöjä basaareista, ja kaikki pureskelevat beteliä

ja hierovat toistensa käsiin hyvänhajuisia öljyjä. On hyvin vaikeata

ymmärtää, millaiselta sellaisen miehen sisin olemus näyttää. Hänen

oppilaansa ovat tehneet lakon; pelkästä ihastuksesta, jota he tuntevat

häntä kohtaan, he kieltäytyvät lukemasta läksyjään. Ellei Fieldingiä

olisi ollut, ei Mohurramin kestäessä olisi tapahtunut mitään hälinää.

Hän on tehnyt koko yhteiskunnalle suuren karhunpalveluksen. Kirje oli

täällä pari kolme päivää odottamassa, että te tulisitte terveemmäksi,

mutta sitten kävi tilanne niin vakavaksi, että minä päätin avata sen.

Toivoin sen voivan olla meille ehkä hyödyksi.

— No, oliko se? kysyi Adela hiljaa.

— Ei ollenkaan. Hän on vain niin hävytön, että uskaltaa väittää teidän

erehtyneen.

— Toivoisin erehtyneeni. Adela silmäili läpi kirjeen, joka oli hyvin

huolellisesti sommiteltu. »Tohtori Aziz on viaton», hän luki. Sitten

hänen äänensä alkoi jälleen vapista. — Mutta ajatteleppas, kuinka

hän on käyttäytynyt sinua kohtaan, Ronny! Sinunhan on täytynyt

kärsiä kovasti jo pelkästään minun vuokseni. Se oli inhoittavaa

hänen puoleltaan. Rakkaani, kuinka voinkaan hyvittää kaiken? Kuinka

ihminen voi maksaa, kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa? Ovatko

ystävyyssiteet enää minkään arvoiset, kun kaikki antavat vähemmän ja

vähemmän? Minusta tuntuu siltä kuin meidän kaikkien pitäisi palata

takaisin erämaahan sadoiksi vuosiksi yrittämään, eikö meistä lopultakin

voisi kehittyä hyviä ihmisiä. Tahtoisin aloittaa aivan alusta.

Kaikki se, mitä luulin oppineeni, on vain esteeksi eikä ole lainkaan

mitään tietoa. Minua ei ole luotu ystävyyssuhteita varten. Mutta

lähdetään nyt. Fieldingin kirje ei tietysti merkitse mitään, hän saa

ajatella ja kirjoittaa, mitä hän haluaa, mutta hänen ei olisi pitänyt

olla epäkohtelias sinulle, koska sinulla oli muutenkin niin paljon

kestettävää. Vain se merkitsee jotakin. En kaipaa käsivartesi tukea,

voin kävellä vallan mainiosti, ole senvuoksi kiltti äläkä koske minuun.

Rouva McBryde sanoi Adelalle hellät jäähyväiset. Hän oli sellainen

nainen, jonka kanssa Adelalla ei ollut mitään yhteistä ja jonka

tuttavallisuus ärsytti häntä. Ja nyt heidän olisi pakko seurustella

keskenään vuosikausia, kunnes jommankumman mies saisi eläkkeen.

Angloindia kostaa todellakin, ja ehkä se oli oikein hänelle, koska

hän oli koettanut kulkea omaa tietään. Hän kiitti nöyrästi, mutta

tuntien vastenmielisyyttä. — Ah, meidän täytyy auttaa toisiamme, meidän

täytyy yhdessä ottaa vastaan niin hyvät kuin pahatkin päivät, sanoi

rouva McBryde. — Neiti Derek oli myöskin läsnä laskien yhä vieläkin

leikkiä hullunkurisesta maharajahistaan ja maharanistaan. Koska hänet

oli haastettu todistajaksi juttuun, oli hän kieltäytynyt lähettämästä

takaisin autoaan, mistä hänen isäntäväkensä oli varmasti raivoissaan.

Kumpainenkin, sekä rouva McBryde että neiti Derek, suuteli häntä ja

puhutteli häntä ristimänimeltä. Ronny vei hänet vaunuillaan kotiinsa.

Oli vielä varhainen aamu, sillä sitä mukaa kuin kuuma vuodenaika

jatkui, kasvoi päivä kuin hirviö molemmista päistään, jättäen yhä

vähemmän liikkumistilaa kuolevaisille.

Kun he lähestyivät huvilaa, Ronny sanoi: — Äiti odottaa sinua, mutta

hän on jo vanha, mikä meidän on muistettava. Vanhat ihmiset eivät

milloinkaan suhtaudu asioihin niinkuin odottaisi. — Hän näytti tahtovan

varoittaa Adelaa lähestyvästä pettymyksestä, mutta Adela ei välittänyt

siitä. Hänen ystävyytensä rouva Moorea kohtaan oli niin syvää ja

todellista, ettei mikään voisi horjuttaa sitä. — Mitä voisinkaan tehdä

helpottaakseni sinun tilaasi? Vain sinä merkitset tässä jotakin, sanoi

Adela huokaisten.

— Olet kiltti saneessasi niin.

— Rakkaani. — Sitten hän huudahti: — Ronny, ei suinkaan hän ole sairas?

Ronny tyynnytti häntä. Majuri Callendar ei ollut levoton.

— Mutta tulet huomaamaan hänet hieman ärtyisäksi. Se on meissä

sukuvika. Niin, saat itse nähdä. Varmasti eivät minunkaan hermoni ole

parhaimmassa kunnossaan, ja kun tulin konttorista, odotin äidiltä

enemmän, kuin hän voi antaa. Hän tulee varmasti koettamaan parastaan

sinun tähtesi; mutta en halua, että kotiintulosi aiheuttaisi sinulle

pettymyksiä. Älä odota liikoja.

Talo tuli näkyviin. Se oli tarkka sen huvilan jäljennös, josta Adela

äsken oli poistunut. Rouva Moore makasi sohvalla punaisena kasvoiltaan,

huohottaen ja kummallisen vakavana. Hän ei noussut heidän tullessaan

huoneeseen, ja ihmetyksissään siitä Adela unohti omat huolensa.

— Vai niin, siinäkö te nyt molemmat olette, oli hänen ainoa

tervehdyksensä.

Adela istuutui ja tarttui hänen käteensä. Se vetäistiin pois ja hän

ymmärsi rouva Mooren tuntevan samanlaista inhoa häntä kohtaan kuin

hänkin tunsi muita kohtaan.

— Voitko hyvin? Näytit niin terveeltä lähtiessäni täältä, sanoi Ronny

koettaen olla näyttämättä tylyltä; mutta koska hän oli pyytänyt äitiä

ottamaan tytön sydämellisesti vastaan, ei hän voinut olla vihastumatta.

— Kyllä minä voin hyvin, vastasi äiti jäykästi. — Olen, puhuakseni

totta, hakenut paluulippuni käsille. Sen voi vaihtaa, niin että saan

valita useamman laivan joukosta kuin olin luullutkaan.

— Mutta siitähän voimme puhua myöhemmin, vai mitä?

— Ralph ja Stella tahtovat tietää, milloin tulen.

— Meillähän on vielä runsaasti aikaa. Miltä sinusta Adela näyttää?

— Toivon teidän auttavan minua kestämään kaiken. On siunattu asia

päästä jälleen läheisyyteenne, koska kaikki muut ovat minulle vieraita,

sanoi tyttö nopeasti.

Mutta rouva Moorella ei näyttänyt olevan lainkaan halua avuliaisuuteen.

Hänestä huokui jonkinlaista katkeruutta ja hän näytti sanovan:

»Vaivataanko minua alituisesti?» Hänen kristillinen lempeytensä

näytti haihtuneen tahi se oli kehittynyt kovuudeksi, jonkinlaiseksi

itsehurskaaksi ärtyisyydeksi koko ihmiskuntaa kohtaan; vangitseminen ei

ollut kiinnittänyt vähääkään hänen mieltään, hän oli tuskin kysynytkään

mitään ja kieltäytynyt poistumasta vuoteestaan Mohurramin jälkeisenä

yönä, jolloin oli pelätty hyökkäystä huvilaa vastaan.

— Tiedän, ettei se ole mitään; minun pitää koettaa olla järkevä ja minä

koetankin kaikin voimin, Adela jatkoi taistellen itkua vastaan. — En

välittäisi siitä lainkaan, jos se olisi tapahtunut jossakin muualla,

enkä sitäpaitsi oikeastaan tiedäkään, missä se tapahtui.

Ronny luuli ymmärtävänsä hänen tarkoituksensa. Adela ei voinut

tuntea eikä kuvailla juuri sitä luolaa, niin, melkeinpä kieltäytyi

ajattelemastakin sitä, ja tiedettiin yleisesti, että vastapuoli tulisi

oikeudessa käyttämään hyväkseen juuri tätä seikkaa. Ronny tyynnytti

häntä. Kaikki olivat selvillä siitä, kuinka toistensa kaltaisia

Marabar-luolat ovat; mutta vastaisen varalle ne tullaan numeroimaan

järjestyksessä valkoisella värillä.

— Niin, tarkoitin kyllä sitäkin; mutta tuon kaiun kuulen yhä vielä

korvissani.

— Mitä sanoit kaiusta? kysyi rouva Moore kiinnittäen häneen nyt ensi

kerran hieman huomiota.

— En voi päästä siitä.

— Et pääsekään siitä ikinä.

Ronny oli koettanut teroittaa äidilleen, että Adela palasi kotiin

heikossa tilassa, ja kuitenkin äiti käyttäytyi suorastaan ilkeästi.

— Rouva Moore, mitä tuo kaiku oikeastaan on?

— Etkö tiedä sitä?

— En... mikä se on? Voi, sanokaa! Tunsin, että te voisitte selittää

sen... se tyynnyttäisi minua...

— Ellet tiedä sitä, niin et tiedä; minä en voi kertoa sitä sinulle.

— Teette mielestäni epäystävällisesti, ellette kerro.

— Kerro ja kerro, vanha nainen sanoi katkerasti. — Mitäpä se

puhumisesta paranee! Olen kuluttanut koko elämäni kertomiseen ja

kertomusten kuulemiseen, ja olen kuullut niitä jo aivan tarpeekseni.

Nyt on jo aika, että saan olla rauhassa. Mutta en kuollakseni, hän

lisäsi happamesti. — Te odotatte tietysti kuolemaani, mutta nähtyäni

sinut ja Ronnyn naimisissa ja tavattuani nuo molemmat toiset ja

kuultuani, että hekin menevät naimisiin, vetäydyn piiloon omaan

luolaani. Hän hymyili antaakseen lausunnolleen jokapäiväisemmän leiman

ja tehdäkseen sen siten vielä katkerammaksi. — Piiloudun jonnekin,

minne eivät nuoret ihmiset pääse tekemään kysymyksiä ja odottamaan

vastauksia.

— Niin kyllä, mutta nyt on tulossa oikeudenkäynti, sanoi hänen poikansa

kiivaasti, — ja useimmat meistä ovat sitä mieltä, että meidän pitäisi

auttaa toisiamme, sen sijaan että olemme ilkeitä toisillemme. Aiotko

puhua tuolla tavalla todistaessasikin?

— Miksi minun pitäisi todistaa?

— Vahvistaaksesi muutamia syytöksen kohtia.

— Minua eivät liikuta vähääkään teidän naurettavat tuomioistuimenne,

rouva sanoi vihaisesti. — En halua sekaantua koko juttuun.

— En minäkään tahdo hänen sekaantuvan siihen; minun takiani ei pidä

enää ketään vaivata, huudahti Adela tarttuen uudestaan käteen, joka

kiskaistiin jälleen pois. — Hänen todistuksensa ei ole ollenkaan

ratkaiseva.

— Luulin hänen mielellään esittävän sen. Kukaan ei moiti sinua, äiti,

mutta sitä tosiseikkaa ei voida kieltää, että sinä menit matkoihisi

ensimmäisen luolakäynnin jälkeen ja kehoitit Adelaa menemään

kahdenkesken hänen kanssaan. Siellä ei olisi tapahtunut mitään, jos

vain sinä olisit ollut heidän mukanaan. Aziz suunnitteli kaiken,

tiedän sen. Mutta sinä tartuit hänen loukkuunsa samalla tavalla kuin

Fielding ja Antony ennen sinua. Suo minulle anteeksi suorapuheisuuteni,

mutta sinulla ei ole lainkaan oikeutta puhua niin halveksivasti

tuomioistuimista. Jos olet sairas, on se toinen asia, mutta sinähän

sanot voivasi hyvin ja näytätkin pirteältä, minkävuoksi luulin sinun

tahtovan täyttää velvollisuutesi. Olin todellakin siinä luulossa.

— En halua, että häntä vaivataan, olipa hän terve tahi sairas, sanoi

Adela poistuen sohvalta tarttuakseen Ronnyn käsivarteen, mutta sitten

hän päästi sen jälleen irti huokaisten ja istuutui. Mutta Ronny oli

iloinen, että Adela oli vedonnut häneen, ja katsoi nuhtelevasti

äitiinsä. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään oikein varmaksi

äitinsä seurassa. Äiti ei ollut ollenkaan tuollainen erinomainen vanha

nainen, kuten syrjäiset luulivat, ja India oli paljastanut hänet.

— Tulen häihinne, mutta en seuraamaan oikeusjuttuanne, sanoi hän

heille lyöden polveensa; hän oli tullut levottomaksi ja melkeinpä

epämiellyttäväksi. — Sitten matkustan Englantiin.

— Mutta olemmehan sopineet siitä, ettet matkustaisi vielä toukokuussa.

— Olen nyt muuttanut mieltäni.

— Parasta on, että lopetamme tämän odottamattoman riidan, sanoi

nuorimies kävellen edestakaisin. — Sinä näytät haluavan pysyä kaiken

ulkopuolella, ja se riittää.

— Ruumiini, kurja ruumiini, huokaisi rouva. — Miksi se ei ole voimakas?

Miksi en voi mennä tieheni ja pysyä poissa? Miksi en voi täyttää

loppuun velvollisuuksia ja matkustaa tieheni? Miksi hengästyn ja miksi

pääni tulee kipeäksi, kun kävelen? Ja sitten koko ajan tehdään sitä

ja tehdään tätä ja tehdään se sinun tavallasi ja tehdään se hänen

tavallaan ja ollaan myötämielisiä ja levottomia ja kannetaan muiden

kuormia. Miksi sitä ei voida tehdä minun tavallani ja miksi en saa

olla rauhassa? En käsitä ollenkaan, miksi jotakin olisi tehtävä? Miksi

kaikki tämä hälinä avioliitosta? Ihmiskunnasta olisi tullut yksi

ainoa henkilö jo satoja vuosia sitten, jos avioliitosta olisi ollut

jotakin hyötyä. Ja kaikki tämä melu rakkaudesta, rakkaudesta kirkossa,

rakkaudesta luolassa, niin kuin nyt siinä olisi mitään eroa? Miksi

sellaisten mitättömien seikkojen pitääkin olla esteenä hommilleni?

— Mitä sinä sitten haluat? kysyi Ronny ollen aivan suunniltaan. — Etkö

voi selittää sitä yksinkertaisemmin?

— Haluan saada pasianssikorttini.

— No, hae ne käsiisi sitten.

Hän huomasi tyttö-raukan itkevän, kuten hän oli odottanutkin.

Ja tavalliseen tapaan sattui muuan indialainen tulemaan ikkunan

taakse kuuntelemaan. Ronny istui hiljaa ja tyrmistyneenä hetkisen

paikoillaan ajatellen äitiään ja hänen vanhuudesta johtuvaa

sekaannustaan. Hän toivoi, ettei hän milloinkaan olisi pyytänyt häntä

tulemaan Indiaan tahi ettei hän ikinä olisi joutunut minkäänlaiseen

kiitollisuudenvelkaan hänelle.

— Niin, tyttöseni, tätä ei voi juuri sanoa tulotervehdykseksi, hän

sanoi vihdoin. — Minulla ei ollut aavistustakaan tällaisesta.

Adela oli lakannut itkemästä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut

kummalliseksi, puoleksi huojentuneeksi, puoleksi kauhistuneeksi. Hän

toisteli: — Aziz, Aziz.

Kaikki karttoivat mainitsemasta sitä nimeä. Se oli muuttunut pahan

voimien synonyymiksi. Hän oli vain »vanki», »kysymyksessä oleva

henkilö», »syytetty», ja nyt kajahti ääni kuin uuden sinfonian

ensimmäinen sävel.

— Aziz... olenkohan erehtynyt?

— Sinä olet kokonaan lopussa väsymyksestä! huudahti Ronny,

kummastumatta hyvinkään suuresti.

— Ronny, hän on viaton; olen erehtynyt hirveästi.

— Istuudu nyt ainakin. Hän katsoi ympärilleen huoneessa, mutta siellä

oli vain pari varpusta, jotka ajoivat toisiaan takaa. Adela totteli ja

tarttui hänen käteensä. Hän hyväili sitä ja Adela hymyili ja huokaisi

huojennuksesta ikäänkuin olisi saanut kasvonsa vedenpinnalle, ja

tarttui sitten korvaansa.

— Kaikuni on jo parempi.

— Sepä hyvä. Parannut kyllä täydellisesti parissa päivässä, mutta nyt

sinun täytyy säästää itseäsi oikeudenkäyntiin. Das on kunnon mies ja me

tulemme kaikki sinne.

— Mutta, Ronny, rakas Ronny, ellei oikeudenkäynti olisikaan tarpeen.

— En ymmärrä oikein tarkoitustasi enkä luule sinun ymmärtävän sitä

itsekään.

— Jollei tohtori Aziz ole tehnyt mitään, pitäisi hänen päästä vapaaksi.

Ronnyä värisytti kuin kuolemanvaaran uhatessa. Hän sanoi nopeasti: —

Hän olikin vapaana — Mohurramkapinaan saakka, jolloin meidän oli pakko

vangita hänet jälleen. Ja huvittaakseen Adelaa hän kertoi koko jutun,

joka oli kaikkien mielestä hyvin hullunkurinen. Nureddin oli varastanut

Nawab Bahadurin auton ja ajanut pimeässä ojaan Azizin kanssa.

Molemmat olivat lentäneet maahan, ja Nureddin oli loukannut kasvonsa.

Oikeauskoisten huudot olivat tukahduttaneet heidän vaikeroimisensa, ja

kului pitkälti aikaa, ennenkuin poliisin oli onnistunut viedä heidät

pois. Nureddin oli viety Mintosairaalaan ja Aziz takaisin vankilaan.

Häntä syytetään nyt lisäksi vielä siitä, että hän on esiintynyt

kiihoittavasti ja pahennusta herättävästi. — Odota puoli tuntia, sanoi

hän, lopetettuaan kertomuksensa ja meni puhelimeen pyytäen Callendaria

poikkeamaan taloon sopivassa tilaisuudessa, koska Adela ei voinut hyvin

kotimatkasta.

Kun hän tuli takaisin, oli Adela hyvin hermostuneessa tilassa, mutta

toisenlaisessa kuin äsken — hän tarrautui kiinni Ronnyyn ja nyyhkytti:

— Auta minua tekemään se, mikä minun pitää tehdä. Aziz ei ole tehnyt

mitään pahaa. Sinähän kuulit äitisi sanovan niin.

— Miten sitten?

— Hän ei ole tehnyt mitään pahaa, ja minä olen väärin syyttänyt häntä.

— Äiti ei ole milloinkaan sanonut niin.

— Eikö hän ole sanonut niin? kysyi Adela hyvin järkevästi. Hän oli

altis kaikenlaisille vaikutteille mihin suuntaan hyvänsä.

— Hän ei ole edes maininnut mitään nimeäkään.

— Mutta, Ronny, minähän kuulin hänen sanovan sen.

— Pelkkää mielikuvitusta. Et varmaankaan voi oikein hyvin, koska voit

kuvitella sellaista.

— Ehkäpä en. Taidan käyttäytyä aika kummallisesti!

— Kuulin kaiken, mitä hän sanoi. Mikäli siitä sain selvää, koska hän

puhui hyvin sekavasti.

— Hän sanoi sen silloin, kun hän alensi ääntään, aivan lopussa, kun hän

puhui rakkaudesta — rakkaudesta... en voinut seurata oikein mukana,

mutta juuri silloin hän sanoi: »Tohtori Aziz ei ole milloinkaan tehnyt

sitä».

— Sanoiko hän sen juuri noilla sanoilla?

— Ei ihan niillä sanoilla, mutta hän tarkoitti sitä.

— Ei milloinkaan, ei ikinä, rakkaani, tuo on vain pelkkää

mielikuvitusta. Kukaan ei maininnut hänen nimeään. Sinä sekoitat nyt

tähän Fieldingin kirjeen.

— Ah, niin se on, niin se juuri onkin? huudahti Adela hyvin

huojentuneena. — Tiesin kuulleeni hänen nimensä jossakin. Olen hyvin

kiitollinen, että selvitit tämän. Juuri tällaiset erehdykset vaivaavat

minua, ja ne osoittavat, että olen hermosairas.

— Sinä et siis väitä enää, että hän on viaton? Jokainen palvelijani

on vakooja. Hän meni ikkunaan. Indialainen oli mennyt tahi oikeammin

muuttunut kahdeksi pieneksi lapseksi — mahdotonta, että hekin olisivat

ymmärtäneet englanninkieltä, mutta hän ajoi heidät silti tiehensä. — Ne

vihaavat meitä kaikki, hän sanoi. — Kun tuomio on julistettu, muuttuu

kaikki taasen ennalleen, sillä minun täytyy myöntää, että indialaiset

mukautuvat todistettuihin tosiseikkoihin. Nykyään he kuitenkin panevat

likoon rahoja saadakseen meidät kiinni erehdyksestä, ja sinun äskeinen

lausuntosi on ihan kuin heitä varten laadittu. He väittäisivät sen

nojalla, että me virkamiehet olemme tahallamme panneet kaiken alulle.

Ymmärrät kai tarkoitukseni.

Rouva Moore tuli takaisin yhtä yrmeän näköisenä ja istuutui raskaasti

pelipöydän ääreen. Selvittääkseen vyyhden Ronny kysyi häneltä suoraan,

oliko hän maininnut vangin nimen. Rouva Moore ei ymmärtänyt kysymystä

eikä sitäkään, miksi tämä asia otettiin jälleen esille, ja vastasi: —

En maininnut milloinkaan hänen nimeään, aloittaen sitten pasianssinsa.

— Muistelin teidän sanoneen: »Aziz on viaton», mutta se olikin

Fieldingin kirjeessä.

— Tietysti hän on viaton, vastasi rouva Moore välinpitämättömästi,

lausuen nyt ensi kerran mielipiteensä asiasta.

— Näet nyt, että olin oikeassa, Ronny, sanoi tyttö.

— Et ollut oikeassa, koska hän ei ole milloinkaan sanonut sitä.

— Mutta hän on sitä mieltä.

— Kuka siitä välittää, mitä hän uskoo?

— Punainen yhdeksikkö mustalle kympille — kuului pelipöydän luota.

— Hän saattaa olla sitä mieltä ja samoin Fieldingkin, mutta luullakseni

on olemassa jotakin sellaistakin, mitä sanotaan todistuksiksi.

— Tiedän sen, mutta —

— Onko velvollisuuteni puhua jälleen? kysyi rouva Moore kohottaen

katseensa. — Luultavasti, koska te alituisesti häiritsette minua.

— Vain siinä tapauksessa, että sinulla on jotakin järkevää sanottavana.

— Voi, kuinka inhoittavaa... kurjaa... ja aivan samalla tavalla kuin

hän oli ivaillut rakkautta, hän näytti lähestyvän heitä jostakin kaukaa

pimeydestä. — Voi, miksi on kaikki yhä vieläkin minun niskoillani!

Milloin pääsen vapaaksi kaikesta tästä hälinästä? Oliko hän luolassa ja

olitko sinä luolassa, ja niin edespäin... ja poika on meille annettu,

ja lapsi on meille syntynyt tänään... ja olenko minä hyvä ja onko hän

paha ja olemmeko me turvassa... ja kaikki loppuu kaikuun.

— En kuule sitä enää niin usein, sanoi Adela siirtyen lähemmäksi häntä.

— Te karkoititte sen pois ettekä te tee mitään muuta kuin hyvää, koska

te itsekin olette niin hyvä.

— En ole ollenkaan hyvä, vaan huono. Hän puhui tyynesti, kokosi

korttinsa ja sanoi latoessaan niitä pöydälle: — Huono vanha nainen,

hyvin huono, kerrassaan inhoittava. Olin hyvä lapsille heidän

kasvaessaan, ja kun tapasin tuon nuoren miehen moskeassa, toivoin

hänenkin tulevan onnelliseksi. Hyvät, onnelliset, vaatimattomat

ihmiset! Mutta sellaisia ei ole olemassakaan, se oli vain unta...

En halua kuitenkaan auttaa sinua hänen kiusaamisessaan sellaisen

rikkomuksen vuoksi, jota hän ei ole milloinkaan tehnyt. On olemassa

monenlaista pahuutta, ja mielestäni omani on parempaa kuin sinun.

— Onko sinulla joitakin todistuksia vangin hyväksi? kysyi Ronny

oikeamielisen virkamiehen tapaan. — Siinä tapauksessa on ehdoton

velvollisuutesi todistaa hänen hyväkseen, sen sijaan että todistaisit

meidän eduksemme. Kukaan ei tule estämään sinua.

— Ihmisten luonteet tunnetaan, kuten sinä suvaitset sanoa, vastasi

rouva Moore niin halveksivasti, kuin hän olisi tuntenut enemmänkin

kuin luonteen, mutta ei voinut sanoa sitä. — Olen kuullut sekä

englantilaisten että indialaisten puhuvan hyvää hänestä ja tunnen,

ettei tämä ole sellaista, mitä hän voisi tehdä.

— Heikkoa, äiti, hyvin heikkoa.

— Hyvin heikkoako?

— Ja hyvin epähienoa Adelaa kohtaan.

Adela sanoi: — Olisi hirveätä, jos olisin erehtynyt. Tappaisin silloin

itseni.

Ronny kääntyi hänen puoleensa: — Mistä varoitinkaan sinua äsken. Tiedät

olevasi oikeassa ja sen tietää koko siirtokuntakin.

— Niin, hän... Tämä on hyvin, hyvin vaikeata. Olen niin vuorenvarma

siitä, että hän seurasi minua, mutta eikö oikeudenkäyntiä silti

voitaisi peruuttaa? Todistaminen kauhistuttaa minua yhä enemmän, ja

täällä te olette kaikki niin hyviä meille naisille ja teillä on täällä

paljon suurempi valta kuin Englannissa — ajatelkaa vain neiti Derekin

autoa. Mutta sehän on tietysti mahdotonta ja ehdotukseni hävettää

minua. Suo minulle anteeksi.

— Hyvä on, sanoi Ronny aivan aiheettomasti. — Tietysti suon sinulle

anteeksi, kuten sinä suvaitset sanoa. Mutta asian täytyy joutua

oikeuden käsiteltäväksi nyt, sille ei todellakaan voida mitään, koska

koneisto on jo pantu käyntiin.

— Hän on pannut koneiston käymään ja se käy, kunnes kaikki on valmista.

Adela purskahti itkuun tämän epäystävällisen huomautuksen johdosta, ja

Ronny alkoi tarkastella lähtevien matkustajalaivojen luetteloa mainio

tuuma päässään. Hänen äitinsä saa lähteä Indiasta heti, koska hän ei

ole täällä miksikään hyväksi itselleen eikä muille.