XX

Vaikka neiti Quested ei ollut erikoisemmin englantilaisten suosiossa,

sai hänen onnettomuutensa nyt esille heidän luonteensa kaikkein

parhaimmat puolet. Kaikki joutuivat pariksi tunniksi kiihtymyksen

valtaan, jonka naiset tunsivat vielä voimakkaammin kuin miehet, mutta

eivät niin pitkää aikaa. »Mitä voimme tehdä sisaremme puolesta?» oli

rouva Callendarin ja rouva Lesleyn ainoa ajatus, kun he tukahduttavassa

kuumuudessa ajoivat vierailulle. Rouva Turton oli ainoa vieraista,

jonka sallittiin mennä sairaan huoneeseen. Hän poistui sieltä

epäitsekkään surun aateloimana.

— Minusta tuntuu kuin hän olisi oma rakastettu tyttäreni, hän

sanoi, ja kun hän sitten muisti nimittäneensä häntä »intoilijaksi»

ja suuttuneensa siitä, että Adela oli mennyt kihloihin nuoren

Heaslopin kanssa, hän alkoi itkeä. Kukaan ei ollut milloinkaan

nähnyt piiripäällikön rouvan itkevän. Valmis vuodattamaan kyyneliä

— niin kylläkin, mutta aina säästäen ne johonkin erikoiseen

tilaisuuteen; ja nyt oli sellainen ilmestynyt. Ah, miksi eivät he

kaikki olleet ystävällisempiä vieraalle, kärsivällisempiä häntä

kohtaan, miksi he eivät olleet vieraanvaraisuuden ohella lahjoittaneet

hänelle myötätuntoaankin? Sydämen hellimmät kielet, joita niin

harvoin näpätään, värähtelivät nyt hetkisen omantunnonvaivojen

kosketuksesta. Jos kaikki toivo oli mennyttä, mikä voitiin ymmärtää

majuri Callendarin lausunnosta, oli se mennyttä, eikä sille voitu

mitään, mutta heitä painosti määrittelemätön vastuunalaisuuden

tunne tuon hänelle tapahtuneen hirmuisuuden vuoksi. Vaikka hän ei

ollutkaan kuulunut heikäläisiin, olisi heidän pitänyt ottaa hänet

hoiviinsa. Nyt, kun heidän kutsunsa ei enää voinut saavuttaa häntä,

eivät he voisi milloinkaan tehdä sitä. — Miksi ei ihminen ajattele

enemmän lähimmäistään? huokasi huvinhaluinen neiti Derek. Tällaiset

omantunnonvaivat kestivät puhtaimmassa muodossaan enintään muutamia

tunteja. Ennen auringonlaskua olivat toiset arvelut tahranneet ne,

ja syyllisyyden tunne, joka niin kummallisesti liittyy meidän ja

kärsimyksen ensi kohtaukseen, alkoi haihtua.

Ajettiin kerhoon harkitun tyyninä — herrasväkeä tasaista hölkkää

vihreiden pensasaitojen välitse — sillä alkuasukkaille ei saanut

näyttää, että oltiin järkkyyntyneitä. Nautittiin juomia kuten

tavallisesti, mutta kaikki maistui nyt toisenlaiselta, ja katseltiin

kaktuksien muodostamia paalutuksia, joiden huiput siirtyivät taivaan

purppuraista rantaa vastaan; tunnettiin, että oltiin tuhansien

penikulmien päässä sellaisesta maisemasta, josta olisi voitu nauttia.

Kerhossa oli tavallista enemmän väkeä, ja monet vanhemmat olivat

tuoneet mukanaan lapsensa aikuisten huoneeseen. Eräs nuori äiti —

tyhmä, mutta tavattoman kaunis nainen — istui matalalla sohvalla

tupakkahuoneessa lapsi sylissään. Hänen miehensä oli matkoilla

eikä hän uskaltanut palata huvilaansa pelosta, että »neekerit»

voisivat ehkä hyökätä sinne. Koska hän oli naimisissa vähäpätöisen

rautatievirkamiehen kanssa, nolattiin hänet tavallisesti, mutta

tänä iltana tämä uhkeavartaloinen vaaleatukkainen nainen oli ehkä

vaikuttavammin kuin Adela raukka kaiken sen vertauskuva, minkä puolesta

kannatti taistella ja kuolla. »Älkää olko levoton, rouva Blakiston,

nuo ovat vain Mohurramrumpuja», saattoivat herrat sanoa hänelle. —

Siinä tapauksessa ne ovat aloittaneet! rouva vaikeroi painaen lapsensa

rintaansa vasten ja toivoen, ettei se valuttaisi kuolaa leualleen

tällaisena hetkenä. — Eikö mitä, eivätkä ne missään tapauksessa tule

tänne kerhoon. Eivätkä ne tule Burra Sahibin huvilaankaan, hyvä ystävä,

vastasi rouva Turton, joka suojelevana kuin Pallas Atene seisoi

hänen vieressään luvaten itselleen, ettei hän enää tulevaisuudessa

käyttäytyisi niin ylpeästi.

Piiripäällikkö taputti käsiään vaatien hiljaisuutta. Hän oli nyt paljon

tyynempi kuin vastaanottaessaan Fieldingin. Hän oli oikeastaan aina

tyynempi puhuessaan kokonaiselle seurueelle kuin sen yksityiselle

jäsenelle.

— Ensiksikin tahdon sanoa muutamia sanoja naisille, hän aloitti.

— Ei ole vähintäkään aihetta levottomuuteen. Olkaa ennen kaikkea

tyyniä. Pysykää huoneissanne niin paljon kuin mahdollista, älkää menkö

kaupungille älkääkä keskustelko palvelijoiden kuullen. Siinä kaikki.

— Harry, onko kaupungista kuulunut mitään uutta? kysyi hänen vaimonsa,

joka seisoi vähän matkan päässä hänestä ja oli myös ottanut käytäntöön

pitää-yllä-järjestystä-äänensä. Toiset vaikenivat tämän ylentävän

keskustelun aikana.

— Siellä on kaikki täysin rauhallista.

— Minäkin otaksuin niin. Nuo rummut ovat tietysti vain Mohurramia.

— Sen valmistelua vain. Kulkue lähtee liikkeelle vasta ensi viikolla.

— Aivan niin. Vasta maanantaina.

— Herra McBryde on pukeutunut fakiiriksi ja mennyt sinne, sanoi rouva

Callendar.

— Tuo on juuri sellaista, mitä ei saa sanoa, huomautti piiripäällikkö

viitaten häneen. — Pyydän teitä olemaan varovaisempi, rouva Callendar,

tällaisina aikoina.

— Minäkö? Kyllä... minä... Hän ei loukkautunut, tuntien olevansa

turvallinen nähdessään piiripäällikön vakavuuden.

— Onko vielä muita kysymyksiä? Välttämättömiä kysymyksiä.

— Onko... missä _hän_ on? sopersi rouva Lesley.

— Vankilassa. Takuuta ei hyväksytty.

Fielding puhui senjälkeen. Hän tahtoi tietää, oliko neiti Questedin

tilasta laadittu minkäänlaista virallista ilmoitusta, vai olivatko

kaikki nämä vakavat huhut pelkkiä juoruja. Hänen kysymyksensä vaikutti

vastenmielisesti, osittain senvuoksi, että hän oli maininnut neidin

nimen. Hänestä ja Azizista puheltiin tavallisesti vain kautta rantain.

— Toivon Callendarin piakkoin voivan antaa meille tietoja.

— En voi ymmärtää, miten tämä kysymys voidaan lukea välttämättömiin

kysymyksiin, sanoi rouva Turton.

— Pyytäisin kaikkia naisia nyt hyväntahtoisesti poistumaan

tupakkahuoneesta? huusi Turton taputtaen jälleen käsiään. — Ja

muistakaa sanani. Teidän pitää auttaa meitä näiden pahojen aikojen

läpi, ja te voitte tehdä sen siten, että käyttäydytte kuten

normaaliaikoinakin. Muuta en pyydä. Voinko luottaa teihin?

— Ehdottomasti, Burra Sahib, sanoivat kuorossa jännittyneet,

levottomat naiset. He poistuivat huolestuneina, mutta ylpeinä, vieden

rouva Blakistonin keskellään kuin pyhän liekin. Piiripäällikön

yksinkertaiset sanat olivat muistuttaneet heitä siitä, että hekin

muodostivat valtakunnan etuvartion. Heidän Adelaa kohtaan osoittamansa

myötätuntoisen rakkauden rinnalle tuli muuan toinen tunne, joka

ajan oloon tukahduttaisi edellisen. Sen ensimmäiset merkit olivat

vähäpätöiset ja arkipäiväiset. Rouva Turton teki äänekkäitä leikillisiä

huomautuksia pelatessaan bridgeä ja rouva Lesley alkoi nyplätä

kaulahuivia.

Naisten poistuttua tupakkahuoneesta piiripäällikkö istuutui

pöydänkulmalle voidakseen johtaa puhetta muodollisuuksitta.

Ristiriitaiset ajatukset taistelivat ylivallasta hänen sisimmässään.

Hän tahtoi kostaa neiti Questedin puolesta ja rangaista Fieldingiä,

mutta käyttäytyä silti täysin puolueettomasti. Hän tahtoi antaa

raippoja jokaiselle näkemälleen alkuasukkaalle, mutta pidättyä

tekemästä mitään sellaista, joka aiheuttaisi kapinan ja tekisi

sotaväen väliintulon välttämättömäksi Häntä oikein peloitti kutsua

avukseen joukkoja; sotilaat saavat aikaan järjestyksen yhdessä

asiassa, mutta sotkevat tusinan muita sekä nöyryyttävät mielellään

siviiliviranomaisia. Muuan upseerikin oli läsnä kokouksessa sinä iltana

eräs luutnantti, joka oli eksynyt sinne jostakin gurkharykmentistä.

Hän oli hieman juovuksissa ja piti itseään kohtalon lähettämänä.

Piiripäällikkö huokaisi. Tässä ei näyttänyt olevan mitään muuta

tehtävissä kuin turvautua neuvotteluihin ja myönnytyksiin entiseen

tapaan. Hän toivoi takaisin noita hyviä vanhoja aikoja, jolloin

englantilainen voi ottaa kunniansa omiin käsiinsä tarvitsematta pelätä

jälkiseurauksia. Nuori Heaslop raukka oli astunut askeleen siihen

suuntaan kieltäytymällä hyväksymästä takuuta, mutta piiripäällikön

mielestä nuori Heaslop raukka ei ollut menetellyt siinä oikein

viisaasti. Siitä ei olisi seurauksena ainoastaan se, että Nawab Bahadur

ja muut suuttuivat, vaan sekin, että Indian hallitus puuttuisi asiaan

ja loppujen lopuksi Englannin parlamenttikin. Hänen täytyi koko ajan

pitää mielessään, ettei Aziz ollut vielä syyllinen lain kannalta, ja

tämä ponnistus väsytti häntä.

Toiset, joiden edesvastuu ei ollut niin suuri, saattoivat käyttäytyä

luonnollisesti. He olivat alkaneet keskustella »naisista ja lapsista»

— ilmaisumuoto, joka muutamia kertoja toistettuna voi viekoitella

miehisen sukupuolen menettämään malttinsa. Jokainen tunsi, että

kaikki se, mitä hän rakasti enimmän maailmassa, oli vaarassa ja huusi

kostoa, ja neiti Questedin kylmät, melkein tuntemattomat piirteet

katosivat niiden kasvojen tieltä, jotka olivat kullekin suloisimmat ja

lämpimimmät hänen yksityisessä elämässään. »Tässä ovat naiset ja lapset

kysymyksessä», toistelivat he. Piiripäällikkö tiesi, että hänen pitäisi

estää heitä kiihtymästä, mutta ei hennonnut tehdä sitä. »Meidän pitäisi

pakottaa heidät antamaan panttivankeja», ja niin edespäin. Useimmat

näistä naisista ja lapsista matkustaisivat parin päivän kuluttua

vuoristoon, mutta nyt ehdotettiin, että heidät lähetettäisiin sinne

heti ylimääräisellä junalla.

— Hyvä ehdotus, huudahti luutnantti. — Meidän täytyy saada

tänne sotaväkeä ennemmin tahi myöhemmin. (Ylimääräiset junat

ja joukko-osastot kuuluivat hänen mielestään yhteen.) Tätä ei

olisi milloinkaan tapahtunut, jos Barbas-vuoret olisivat olleet

sotilasvalvonnan alaisia. Ei olisi tarvittu muuta kuin asettaa muutamia

sotamiehiä luolan suulle.

— Rouva Blakiston toivoo, että meillä olisi edes muutamia

englantilaisia sotilaita täällä, huomautti joku.

— Englantilaisista ei ole mihinkään! luutnantti huudahti horjahtaen

hieman uskollisuudestaan. — Tämä maa tarvitsee alkuasukasjoukkoja.

Tuokaa tänne parhaita alkuasukastyyppejä, gurkhia, raiputeja, sikhejä,

marathalaisia, bhilejä, afrideja, pathaaneja ja vaikkapa basaarien

roskaväkeäkin, kunhan heille vain toimitetaan oikeat johtajat. Minä

voisin saada heidät vaikka mihin.

Piiripäällikkö nyökäytti hänelle ystävällisesti sanoen omilleen: —

Älkää ottako aseita mukaanne lähtiessänne kaupungille. Haluan, että

kaikki menee tavallista menoaan, kunnes ilmaantuu aihetta vakavampiin

toimenpiteisiin. Lähettäkää naiset vuoristoon, mutta tehkää se

tyynesti, älkääkä taivaan nimessä puhuko mitään ylimääräisistä

junista, ajattelittepa tahi tunsittepa mitä tahansa. Minullakin voi

olla tunteita. Muuan indialainen on tehnyt — häntä syytetään eräästä

rikoksesta. Hän näpsäytti lujasti sormellaan otsaansa ja kaikki

ymmärsivät hänen tuntevan yhtä syvästi kuin hekin, rakastivat häntä ja

päättivät olla lisäämättä hänen vaikeuksiaan. — Toimikaa toistaiseksi,

kunnes lisää tosiseikkoja tulee ilmi, ikäänkuin jokainen indialainen

olisi enkeli.

He mumisivat: — Hyvä, Burra Sahib... Enkeleitäkö? Aivan niin!

— Niinhän minäkin sanoin, luutnantti puuttui puheeseen. Alkuasukkaissa

ei ole mitään vikaa, jos heitä tarkastellaan kutakin erikseen. Lesley!

Lesley, muistatko sitä indialaista, jonka kanssa pelasin poloa

Maidanilla viime kuussa? Hänessä ei ollut mitään vikaa. Jokainen poloa

pelaava indialainen on kunnon mies. Vain sivistyneitä luokkia on

pidettävä lujalla.

Tupakkahuoneen ovi aukaistiin ja sisään tunkeutui naisäänien sorina.

Rouva Turton huusi: — Hän voi jo paremmin! ja seurakunnan molemmat

osastot huokaisivat ilosta ja huojennuksesta. Ylilääkäri, joka oli

tuonut tämän hyvän uutisen, tuli sisään. Hänen vastenmieliset,

taikinamaiset kasvonsa näyttivät ärtyisiltä. Hän tarkasteli seuruetta,

huomasi Fieldingin, joka istui kumarassa sohvalla hänen lähellään, ja

sanoi: — Hm!

Kaikki tahtoivat tietää yksityiskohtia.

— Kenenkään tilaa ei voida pitää vaarattomana tässä maassa, niin kauan

kuin hänessä on kuumetta, kuului hänen vastauksensa. Kuulosti aivan

siltä, kuin hän olisi ollut vihoissaan potilaansa parantumisesta, eikä

kukaan, joka tunsi vanhan majurin ja hänen tapansa, kummastellut sitä.

— Istuudu, Callendar, ja kerro kaikki.

— Se vie hieman aikaa.

— Kuinka vanha rouva voi?

— Kuumetta.

— Rouvani kertoi kuumeen laskeneen.

— Mahdollista. En takaa mitään. Minua ei pidä kiusata niin monilla

kysymyksillä, Lesley.

— Suo anteeksi.

— Heaslop saapuu tänne tuossa paikassa.

Kun he kuulivat Heaslopin nimen, kirkasti hieno, kaunis ilme jälleen

heidän kasvojaan. Neiti Quested oli vain uhri, mutta nuori Heaslop oli

marttyyri, hän oli saanut kärsiä kaiken pahan, jonka oli suunnannut

heitä kaikkia kohtaan se maa, jota he olivat koettaneet hyödyttää.

Ja heitä harmitti, etteivät he voineet tehdä hänelle minkäänlaista

vastapalvelusta; heistä tuntui niin nololta istua kaikessa levossa ja

rauhassa odottamassa oikeuden tuomiota.

— Toivon Jumalan nimessä, etten olisi antanut verrattomalle

apulaiselleni lomaa! Minun olisi mieluummin pitänyt repiä kieli

suustani. Tunnen olevani vastuussa tapahtumasta, ja se kiusaa minua.

Kielsin ensin, mutta mukauduin sitten. Niin tein, pojat, niin tein.

Fielding otti piipun suustaan näyttäen miettiväiseltä, Callendar, joka

luuli hänen pelkäävän, jatkoi: — Olin tullut siihen käsitykseen, että

joku englantilainen lähtisi mukaan retkelle, ja senvuoksi myönnyin.

— Teitä ei moiti kukaan, hyvä Callendar, sanoi piiripäällikkö katsoen

alas. — Me olemme kaikki syyllisiä sikäli, ettemme ymmärtäneet

retken vaarallisuutta emmekä estäneet sitä. Tiesin itsekin siitä; me

lainasimme automme aamulla naisille, että he pääsisivät asemalle. Sillä

tavalla olemme kaikki syyllisiä, mutta teitä kohtaan erikseen ei ole

ilmaantunut syytöksen varjoakaan.

— En ajattele niin. Toivoisin, että voisin. Vastuunalaisuus on jotakin

kamalaa enkä minä pidä sellaista ihmistä minkään arvoisena, joka

koettaa päästä siitä. Hänen silmänsä olivat kohdistuneet Fieldingiin.

Kaikki ne, jotka tiesivät Fieldingin luvanneen lähteä mukaan, mutta

myöhästyneen junasta, säälivät häntä; muutahan ei voi odottaakaan,

kun antautuu alkuasukasten seuraan; se loppuu aina jollakin tavoin

häpeällisesti. Piiripäällikkö, joka tiesi enemmän, vaikeni, sillä

virkamiehenä hän toivoi vieläkin, että Fielding astuisi riviin.

Keskustelu siirtyi jälleen naisiin ja lapsiin, ja sen varjolla

majuri Callendar otti luutnantin haltuunsa asettaen hänet syötiksi

opettajalle. Teeskennellen olevansa enemmän juovuksissa kuin olikaan

luutnantti alkoi ladella loukkaavia vihjauksia.

— Oletteko kuulleet mitään neiti Questedin palvelijasta? aloitti majuri

jälleen.

— En. Mitä hänestä puhutaan?

— Heaslop oli varoittanut eilen illalla neiti Questedin palvelijaa

päästämästä emäntäänsä näkyvistään. Mutta vanki sai vihiä siitä ja

houkutteli hänet jäämään kotiin. Lahjoi hänet yksinkertaisesti. Heaslop

on juuri saanut tietää koko jutun, nimet ja lahjuksen suuruuden. Muuan

noiden ihmisten huonomaineinen parittaja oli maksanut rahat. Hänen

nimensä on Muhammed Latif. Sen verran palvelijasta. Mutta kuinka oli

englantilaisen laita — tämän meidän ystävämme? Kuinka he pääsivät

hänestä? Oliko siinäkin raha kysymyksessä?

Fielding nousi seisoalleen muminan ja huutojen tukemana, sillä kukaan

ei vielä ollut epäillyt hänen rehellisyyttään.

— Ah, pyydän anteeksi, sanani käsitettiin väärin, majuri sanoi

ärtyisästi. — En tarkoittanut ollenkaan sitä, että he lahjoivat herra

Fieldinginkin.

— Mitä sitten tarkoititte? kysyi Fielding.

— He maksoivat tuolle toiselle indialaiselle, Godbolelle, jotta hän

myöhästyttäisi teidät. Hän luki rukouksiaan. Minä tunnen nuo rukoukset.

— Tämähän on naurettavaa! Fielding istuutui jälleen vapisten raivosta;

toinen indialainen toisensa jälkeen vedettiin lokaan.

Ammuttuaan ensimmäisen järeän ammuksensa majuri ryhtyi laukaisemaan

toista: — Heaslop on saanut selville erään asian äidiltäänkin.

Aziz oli palkannut kokonaisen indialaisjoukon tukahduttamaan hänet

erääseen luolaan. Se teki lopun hänestä tahi olisi ainakin tehnyt,

ellei hän olisi päässyt sieltä pois. Hienosti suunniteltua, vai mitä?

Oikein sievästi. Siten hän saattoi toteuttaa tyttöön kohdistuneet

suunnitelmansa. Hän, neiti ja muuan opas, jonka tuo samainen Muhammed

Latif oli hankkinut. Opas on kadoksissa. Sievää! Ylilääkärin ääni

muuttui käheäksi. — Nyt ei kellään ole aikaa istua kädet ristissä.

Tässä täytyy toimia. Kutsukaa joukot tänne ja puhdistakaa basaarit!

Majurin purkauksiin ei tavallisesti suhtauduttu vakavasti, mutta tällä

kertaa hän teki kaikki levottomiksi. Rikos oli nähtävästi pahempi,

kuin he olivat kuvitelleet. Fielding unhotti vihansa ajatellessaan

Godbole raukkaa; paha levisi kaikille suunnille, se näytti elävän omaa

elämäänsä, huolimatta indialaisten puheista ja teoista, ja hän ymmärsi

jo paremmin, miksi Aziz ja Hamidullah olisivat mieluimmin kuolleet.

Hänen vastustajansa huomasi hänen joutuneen pulaan ja arveli voivansa

hyökätä rohkeammin.

— Otaksun, ettei mitään siitä, mitä täällä puhutaan, leviä muualle, hän

sanoi iskien silmää Lesleylle.

— Kuinka niin? Lesley kysyi.

— Muuten vain. Kuulin kerrottavan, että eräs täällä nyt läsnäoleva

kerhonjäsen olisi käynyt tervehtimässä vankia iltapäivällä. Ei voi

juosta kilpaa jäniksen eikä metsästää koirien kanssa, ei ainakaan tässä

maassa.

— Onko täällä sitten joku, joka haluaa sitä?

Fielding oli varuillaan, ettei häntä petettäisi toista kertaa. Hänellä

oli kyllä jotakin sanottavaa, mutta hän halusi itse valita sopivan

hetken. Hyökkäys epäonnistui, koska piiripäällikkö ei kannattanut sitä.

Huomio kääntyi hänestä hetkiseksi muualle. Alkoi jälleen kuulua naisten

ääntensorinaa. Ronny oli avannut oven.

Nuori mies näytti rasittuneelta ja surulliselta, mutta tavallista

miellyttävämmältä. Hän kunnioitti aina päälliköltään, mutta nyt se tuli

suoraan hänen sydämestään. Hän näytti pyytävän heidän suojelustaan

kärsimänsä loukkauksen johdosta, ja kuin vaistomaisesta kunnioituksesta

kaikki nousivat seisoalleen. Mutta virallisuus myrkyttää Idässä

jokaisen inhimillisen teon. Samalla kuin he kunnioittivat häntä, he

tuomitsivat Azizin ja Indian. Fielding tunsi sen ja jäi istumaan.

Teko oli kömpelö ja naurettava ja ehkäpä tyhmäkin, mutta hän tunsi

olleensa välinpitämätön tarpeeksi kauan ja joutuvansa väärään uomaan,

ellei hän asettuisi vastarintaan. Ronny, joka ei ollut nähnyt häntä,

sanoi käheällä äänellä: — Ah, istuutukaa kaikki, tahdon vain kuulla

päätöksenne.

— Heaslop, olen juuri kehoittanut heitä välttämään kaikkia

mielenosoituksia, sanoi piiripäällikkö anteeksipyytävästi. — En

tiedä, tuntuuko teistä samalta kuin minusta, mutta niin käsitän minä

tilanteen. Sitten kuin tuomio on julistettu, on asia toisin.

— Te ymmärrätte sen varmasti parhaiten; minulla ei ole minkäänlaisia

kokemuksia, Burra Sahib.

— Kuinka äitinne jaksaa, rakas ystävä?

— Kiitoksia, paremmin. Kunpa vain kaikki istuutuisivat!

— Muuan on istunut koko ajan, huomautti nuori upseeri.

— Ja majuri on juuri tuonut meille ilahduttavia tietoja neiti

Questedistä, jatkoi Turton.

— Aivan niin; minä olenkin tyytyväinen, sanoi majuri Callendar.

— Olitte aikaisemmin levottomampi, majuri Callendar, vai mitä? Juuri

siksi en hyväksynyt takuuta?

Callendar nauroi ystävällisesti ja tuttavallisesti ja sanoi: — Heaslop,

Heaslop, kun joku tämän jälkeen tahtoo antaa takuun, soittakaa ensin

vanhalle tohtorille. Hänen hartiansa ovat leveät, ja näin meidän kesken

sanoen teidän ei pidä suhtautua vanhan tohtorin mielipiteeseen ylen

vakavasti. Hän on kyllä suuri hölmö, sen voi epäröimättä sanoa, mutta

hän tekee kaiken voitavansa, jotta miestä ei laskettaisi pois putkasta.

Hän keskeytti teeskennellyn kohteliaasti. — Ah, hänellähän on eräs

ystävä täällä!

— Luutnantti huusi: — Nouskaa seisoallenne, sika!

— Herra Fielding, mistä oikeastaan johtuu, ettette noussut

seisoallenne? sanoi piiripäällikkö sekautuen vihdoinkin riitaan.

Fielding oli odottanut hyökkäystä ja hänen täytyi vastata siihen.

— Saanko selittää asian, sir?

— Tietysti.

Tyynesti ja hilliten itsensä täydellisesti, vapaana nuoruuden ja

kansallisvihan huumauksesta, opettaja teki jotakin, mikä hänen

mielestään oli verraten yksinkertainen asia. Hän nousi seisoalleen ja

sanoi: — Luulen, että tohtori Aziz on viaton.

— Teillä on täysi oikeus ajatella niin, mutta, suokaa anteeksi,

riittääkö se syyksi, jonka perusteella voitte loukata herra Heaslopia?

— Saanko lopettaa selitykseni?

— Tietysti.

— Odotan oikeuden päätöstä. Jos tohtori Aziz on syyllinen, eroan

toimestani ja poistun Indiasta. Pyydän nyt eroa kerhon jäsenyydestä.

— Ette ole vielä vastannut kysymykseeni. Miksi ette noussut

seisoallenne Heaslopin tullessa huoneeseen?

— Kaikella kunnioituksella, sir, en ole tullut tänne vastaamaan

kysymyksiin, vaan antamaan henkilökohtaisen selityksen, ja sen olen nyt

antanut.

— Saanko kysyä, tekö olette ottanut käsiinne tämän piirikunnan

päällikkyyden?

Fielding lähti ovea kohti.

— Hetkinen vielä, herra Fielding. Älkää poistuko vielä. Ennenkuin

poistutte kerhosta, josta erotessanne teette mielestäni aivan oikein,

pitää teidän katua käytöstänne ja pyytää herra Heaslopilta anteeksi.

— Puhutteko nyt virkanne puolesta, sir?

Piiripäällikkö, joka ei milloinkaan muuta tehnytkään, raivostui

niin, että menetti kokonaan malttinsa. Hän huusi: — Poistukaa heti

tästä huoneesta! Kadun kovasti, että alennuin tulemaan teitä vastaan

asemalle. Te olette vajonnut liittolaistenne tasolle, olette raukka,

kurja raukka —

— Haluaisin poistua, mutta tämä herra on tielläni, Fielding sanoi

kevyesti. Luutnantti oli asettunut hänen tielleen.

— Sallikaa hänen poistua, pyysi Ronny melkein itkien.

Muu ei olisikaan voinut pelastaa tilannetta. Kaikkeen, mitä Heaslop

pyysi, täytyi heidän suostua. Oven luona syntyi pieni käsikähmä, ja

Fielding pyöräytettiin hieman tavallista nopeammin siihen huoneeseen,

jossa naiset pelasivat korttia. Mitähän, jos olisin kaatunut tahi

suuttunut, ajatteli hän. Hän oli tietysti vihoissaan. Hän ei ollut

milloinkaan ennen tapellut vertaistensa kanssa eikä häntä ikinä oltu

nimitetty raukaksi, ja sitäpaitsi Heaslop oli koonnut tulisia hiiliä

hänen päänsä päälle. Hän toivoi nyt, ettei hän olisi sekoittanut

Heaslopia riitaan, koska tarjona oli ollut tärkeämpiäkin riidanaiheita.

Mutta nyt se oli tehty, ja saadakseen raitista ilmaa ja tyyntyäkseen

hän meni hetkiseksi ylimmälle parvekkeelle, jossa hän ensi työkseen

kohdisti katseensa Marabar-vuoriin. Näin kaukaa ja tähän vuorokauden

aikaan ne näyttivät ihmeen kauniilta: ne olivat kuin Montsalvat,

Valhalla, tuomiokirkko, jossa pyhimykset ja sankarit asuivat ja joka

oli aivan kukkien peitossa. Mikä roisto siellä piilikään joutuakseen

lain käden paljastettavaksi? Kuka oli opas ja eikö häntä oltu vieläkään

löydetty? Mikä oli tuo kaiku, josta tyttö niin kauhistuneena kertoi?

Hän ei tiennyt sitä vielä, mutta piakkoin hän saisi tietää sen. Tieto

on voimaa ja se voittaa. Päivän viimeinen kajo himmeni himmenemistään

ja kun hän katsoi Marabar-vuoria, näyttivät ne ylväästi liukuvan

häntä kohden kuin kuningatar, ja niiden kauneus liittyi taivaan

kauneuteen. Juuri katoamisensa hetkellä ne olivat kaikkialla, yön

viileä siunaus laskeutui maahan, tähdet alkoivat tuikkia ja koko

äärettömyys oli kuin vuori. Ihmeellinen, suloinen hetki, mutta se

kiisi englantilaisen ohi poiskäännetyin kasvoin ja nopein siivin.

Hän ei tuntenut mitään itse; oli kuin joku olisi kertonut hänelle

sen olevan niin ja hänen oli pakko uskoa se. Ja hän tunsi itsensä

äkkiä epäröiväksi ja tyytymättömäksi ja arvaili, oliko hän oikeastaan

niin erittäin onnistunut inhimillinen tuote. Neljänkymmenen vuoden

kokemusten jälkeen hän oli oppinut järjestämään elämänsä ja nauttimaan

siitä vapaamielisten eurooppalaisten periaatteiden mukaisesti, saanut

selville rajoituksensa, lannistanut intohimonsa — ja tehnyt kaiken

tämän tulematta turhantarkaksi ja pintapuoliseksi. Tunnustusta

ansaitseva sankariteko, mutta tämän hetken haihtuessa hän tunsi, että

hänen olisi pitänyt koko ajan pyrkiä johonkin muuhun — hän ei tiennyt,

mihin, ei saisi milloinkaan tietää sitä, ei voisi ikinä tietää sitä, ja

juuri senvuoksi hän olikin niin surullinen.