Sen jälkeen seurasi Hamidullah. Hän odotti poliisipäällikön
eteishuoneessa ja nousi kunnioittavasti seisoalleen nähdessään
Fieldingin. Englantilaisen kiihoittuneisiin sanoihin: »Kaikki on
erehdystä», hän vastasi: »Ah, onko saatu joitakin todistuksia?»
— Kyllä niitä saadaan, Fielding sanoi puristaen hänen kättänsä.
— Ehkä, herra Fielding, mutta kun indialainen joutuu vangituksi,
ei tiedetä milloinkaan, kuinka asia päättyy. Hän käyttäytyi hyvin
kunnioittavasti. — Te olette hyvin ystävällinen tervehtiessänne
minua näin julkisesti ja minä annan sille suuren arvon, mutta, herra
Fielding, oikeutta eivät voi mitkään muut kuin todistukset saada
vakuutetuksi. Sanoiko herra McBryde mitään nähdessään nimikorttini?
Luuletteko tuloni suututtaneen häntä? Ehkäpä minun ryhtymiseni asiaan
vahingoittaa ystävääni? Siinä tapauksessa minun on parasta pysyä
syrjässä.
— Hän ei ole vihoissaan, ja jos olisikin, vaikuttaisiko se sitten
mitään?
— Ah, kuinka te puhuttekaan, mutta meidän täytyy elää tässä maassa.
Chandraporen etevin lainoppinut, joka käyttäytyi arvokkaasti ja
oli suorittanut tutkintonsa Cambridgessä, oli aivan pyörällä
päästään. Hänkin piti Azizista ja tiesi häntä väärin syytettävän,
mutta uskollisuus ei ollut hänen mielestään ehdoton ja ensimmäinen
velvollisuus, ja hän lörpötteli politiikasta ja todistuksista tavalla,
joka teki englantilaisen alakuloiseksi. Fieldingilläkin oli huolia
— hän ei pitänyt kiikarista eikä ristiriitaisesta opasta koskevasta
selityksestä — mutta hän karkoitti ne mielestään, antamatta niiden
vaikuttaa sydämeensä. Aziz oli viaton, ja sille otaksumalle piti koko
puolustuksen perustua. Ne, jotka sanoivat häntä syylliseksi, olivat
väärässä, ja heidän lepyttämisensä oli toivotonta. Samalla hetkellä,
jolloin hän liitti kohtalonsa indialaisten kohtaloon, hänelle selveni,
millainen kuilu erotti hänet heistä. Aina he pettävät luottamuksen
jollakin tavoin. »Aziz oli koettanut paeta poliisia, eikä Muhammed
Latif ollut estänyt näpistelyä. Ja nyt Hamidullah. Sen sijaan, että
hän olisi ollut vireä ja innokas ajamaan ystävänsä asiaa, hän tuhlasi
vain aikaa. Ovatko indialaiset roistoja? Eivät, mutta heidän on vaikea
päästä alkuun ja he pelästyvät helposti. Pelkoa on kaikkialla, ja sille
pohjalle perustuu brittiläinen Raj; sama kunnioitus ja sama alamaisuus,
joista Fieldingkin nautti, olivat vaistomaisia sovintouhreja. Hän
pyysi Hamidullahia rohkaisemaan mielensä, koska kaikki tulisi
menemään vielä hyvin, ja Hamidullah rohkaisikin mielensä ja muuttui
taistelunhaluiseksi ja järkeväksi. McBryden lausunto: »Jos poistutte
rivistä, jää siihen aukko», osoittautui nyt todeksi.
— Ensiksikin on kysymys takuusta...
Hakemus on jätettävä samana iltana. Fielding halusi antaa vakuuden,
mutta Hamidullah oli sitä mieltä, että heidän piti neuvotella ensin
Nawab Bahadurin kanssa.
— Miksi haluatte sekoittaa hänet juttuun?
Lainoppinut tahtoi sekoittaa siihen kaikki ihmiset. Sitten hän
ehdotti, että puolustusasianajajaksi valittaisiin joku hindu, koska
puolustus siten tulisi tehokkaammaksi. Hän mainitsi pari kolme nimeä
— toisilta paikkakunnilta kotoisin olevia lakimiehiä, jotka eivät
olleet sekautuneet paikallisiin oloihin — ja sanoi valitsevansa
mieluimmin Amritraon, erään kalkuttalaisen asianajajan, jolla oli
kuuluisa ammatti- ja yksityismaine, mutta joka oli tunnettu kiihkeäksi
englantilaisten vihaajaksi.
Fielding epäröi, koska se hänen mielestään oli menemistä toiseen
äärimmäisyyteen. Aziz oli pelastettava, mutta karttaen mahdollisuuden
mukaan rotuvihan kiihdyttämistä. Amritraoa inhosivat kaikki kerhossa.
Hänen kutsumistaan pidettäisiin poliittisena haasteena.
— Ei, meidän täytyy iskeä koko voimallamme. Kun äsken näin likaisen
poliisin kantavan ystäväni yksityispapereita, ajattelin: »Amritrao on
mies, joka voi selvittää tämän».
Seurasi synkkä vaitiolo. Temppelin kello jatkoi kumajamistaan. Tämä
äärettömän pitkä ja hirmuinen päivä ei ollut vielä täysin lopussa.
Valtionkoneiston hampaat jatkoivat työtään; lähetettiin ratsastava
sananviejä viemään maistraattiin poliisipäällikön virallista selostusta
vangitsemisesta. — Älkää tehkö sitä enää mutkallisemmaksi, vaan antakaa
tutkimuksen käydä kulkuaan, pyysi Fielding nähdessään miehen katoavan
tomupilveen. — Meidän täytyy voittaa, toisin ei voi käydä. Neiti ei voi
mitenkään pysyä syytöksessään.
Tämä lohdutti Hamidullahia, joka huomautti vakavasti: — Jos juttu saa
suotuisan käänteen, joutuvat englantilaiset melko ikävään asemaan.
— Hyvästi nyt, hyvä Hamidullah. Nyt meidän pitää luopua arvonimien
käyttämisestä. Sanokaa Azizille sydämelliset terveiseni, kun tapaatte
hänet, ja pyytäkää häntä pysymään rauhallisena. Nyt palaan takaisin
kouluun. Jos teillä on minulle jotakin asiaa, niin soittakaa, mutta
ellei se ole mitään erittäin tärkeää, niin älkää soittako, sillä
minulla on hyvin paljon työtä.
— Hyvästi, hyvä Fielding. Aiotte siis todellakin liittyä meihin omianne
vastaan?
— Ehdottomasti.
Hän oli pahoillaan, että hänen oli ollut pakko ilmaista kantansa.
Hän olisi halunnut selviytyä Indiasta saamatta nimilippua selkäänsä.
Tämän jälkeen alettaisiin häntä nimittää »englantilaisviholliseksi»
ja »epäiltäväksi» — kuluneita sananparsia, jotka ärsyttivät häntä ja
vähensivät sitä hyötyä, jota hän olisi voinut tehdä. Hän aavisti,
että tästä tulisi sekä traagillinen että vaarallinenkin selkkaus; hän
oli jo näkevinään useita pieniä työläitä solmuja, ja joka kerta, kun
hänen katseensa sattui kohdistumaan niihin, näyttivät ne muuttuneen
suuremmiksi. Vapauteen syntyneenä hän ei pelännyt kaaosta, mutta ei
voinut sivuuttaa tosiseikkojakaan.
Päivän tämän osan lopetti kummallinen ja epämääräinen keskustelu
professori Godbolen kanssa. Tuo ainainen juttu kyykäärmeestä
oli jälleen esillä. Muutamia viikkoja sitten oli eräs opettaja,
vastenmielinen parsilainen, löytänyt luokkahuoneesta kiemurtelevan
kyykäärmeen. Se oli mahdollisesti voinut tulla sinne itse,
mahdollisesti ei, ja opettajakunta vaivasi sillä yhä vieläkin
päällikköään tuhlaten hänen aikaansa teorioillaan. Käärme oli niin
vaarallinen eläin, ettei Fielding voinut ilman muuta sivuuttaa
juttua, ja he tiesivät sen. Senvuoksi oli hänen pakko, vaikka hänellä
olikin toisenlaisia huolia miettiessään, voisiko hän lähettää neiti
Questedille armahdusanomuksen Azizin puolesta, kuunnella sekavaa
selostusta, jossa ei ollut alkua eikä loppua ja joka oli kokonaan
vailla perusteita. Lopuksi professori Godbole sanoi: — Saanko nyt
sanoa hyvästi? mikä aina tarkoitti sitä, ettei hän ollut vielä puhunut
suutansa puhtaaksi. — Kun nyt sanon hyvästi, saan samalla lausua suuren
iloni sen johdosta, että sittenkin pääsitte Marabariin. Täsmällisyyden
puutteestani ei siis aiheutunut teille kovin suurta harmia, sillä
pääsitte sinne kuulemma hyvin miellyttävällä tavalla neiti Derekin
autossa. Toivon huviretken onnistuneen hyvin.
— Puheestanne päättäen ette ole vielä kuullut uutista.
— Kyllä olen kuullut.
— Tokkohan. Azizille on tapahtunut jotakin hirveätä.
— Aivan niin. Koulussa ei juuri muusta puhutakaan.
— Mutta huviretkeä, jonka kestäessä jotakin sellaista tapahtuu, tuskin
voi sanoa onnistuneeksi, sanoi Fielding kohottaen hämmästyneenä
katseensa.
— En tiedä sitä, koska en ollut siellä.
Fielding tuijotti häneen jälleen — hyvin tarpeeton teko, koska mikään
silmä ei olisi voinut huomata, mitä bramaanin sielussa liikkui, ja
kuitenkin hänellä oli sielu ja sydänkin, ja kaikki hänen ystävänsä
luottivat häneen, tietämättä miksi.
— Olen hirveästi pahoillani, Fielding sanoi.
— Huomasin sen heti tullessani huoneeseenne. En halua viivyttää teitä,
mutta pyytäisin apuanne erään yksityisen pulman selvittämiseen. Kuten
ehkä tiedätte, aion piakkoin lopettaa työni täällä.
— Olen ikäväkseni kuullut sen.
— Aion palata syntymäseudulleni Keski-Indiaan ja jatkaa opetustyötäni
siellä. Tahtoisin perustaa sinne terveiden englantilaisten
periaatteiden mukaisen lukion, juuri tämän maakuntaopiston kaltaisen.
— Entä sitten? Fielding kysyi huokaisten ja koettaen näyttää
kiinnostuneelta.
— Nykyään on olemassa vain yksi kotimainen koulu Maussa.
Velvollisuuteni on koettaa saada aikaan parannusta kouluoloihin.
Aion neuvoa hänen korkeuttaan antamaan luvan ainakin yhden lukion
perustamiseen pääkaupunkiin ja mahdollisesti yhden jokaiseen maakuntaan.
Fielding nojasi päätään käsiinsä. Indialaiset olivat todellakin joskus
aivan sietämättömiä.
— Pyytäisin teitä nyt auttamaan minua koulun nimen keksimisessä.
— Nimen keksimisessä? Fielding huudahti tuntien itsensä äkkiä
ruumiillisesti sairaaksi, kuten päivällä odotussalissa.
— Niin juuri. Tahtoisin antaa sille sopivan nimen, joka tekisi sen
yleisesti tunnetuksi.
— Minulla ei tosiaankaan ole minkäänlaisia koulujen nimiä päässäni enkä
voi nyt ajatella muuta kuin Aziz raukkaa. Ettekö nyt ymmärrä, että hän
istuu parhaillaan vankilassa?
— Kyllä, mutta en haluakaan vastausta kysymykseeni heti. Pyydän vain,
että ajattaisitte asiaa sopivassa tilaisuudessa ja ehdottaisitte sitten
pari kolme vaihtoehtoista nimeä. Olin ajatellut nimittää koulun »Herra
Fieldingin lukioksi» tahi ellei se sovi, »Keisari Yrjö Viidennen
lukioksi».
— Godbole!
Vanha mies risti kätensä näyttäen viekkaalta ja mielistelevältä.
— Onko Aziz syyllinen vai syytön?
— Sen ratkaisee oikeus. Tuomio tulee varmasti olemaan todistusten
mukainen.
— Niin, mutta mikä on persoonallinen mielipiteenne? Tässä on mies,
joka on ystävämme ja jota pidämme suuressa arvossakin, koska hän elää
rauhallista elämää ja tekee työnsä hyvin. No, mitä johtopäätöksiä
siitä voi tehdä? Voiko hän vai ei tehdä sellaista tekoa, josta häntä
syytetään?
— Ah, sehän on vallan toinen kysymys kuin ensimmäinen, ja siihen
on vaikeampi vastata, tarkoitan uskontomme kannalta. Tohtori Aziz
on erinomainen nuori mies ja minä kunnioitan häntä suuresti, mutta
kuvittelen teidän kysyneen minulta, voiko ihminen tehdä hyviä töitä
tai pahoja töitä, mikä seikka on hyvin vaikea ratkaista. Hän puhui
välinpitämättömästi ja katkonaisesti.
— Kysyn: tekikö hän sen vai ei? Onko se tarpeeksi selvää? Tiedän, ettei
hän tehnyt sitä, ja se on minun lähtökohtani. Aion hankkia täydellisen
selvyyden muutamien päivien kuluessa. Viimeinen mielipiteeni on,
että syyllinen on opas, joka seurasi neitiä luolaan. Mistään
vihamielisyydestä neiti Questedin puolelta ei voi olla puhetta, vaikka
Hamidullah uskookin niin. Hänelle on varmasti tapahtunut jotakin
hirveää. Mutta te puhutte ikäänkuin hyvä ja paha olisivat yksi ja sama
asia.
— Ei, suokaa minulle anteeksi, mutta ei vallan niinkään uskontomme
mukaan. Mitään ei voi tapahtua erillisesti. Koko maailma tekee
hyväntyön, silloin kun sellainen tehdään, ja kun alhainen teko tehdään,
tekee koko maailma senkin. Sallikaa minun ottaa tämä tapaus esimerkiksi
selittääkseni teille tarkoitukseni.
Minulle on ilmoitettu, että Marabar-vuoristossa on tehty alhainen teko,
jonka seurauksista eräs korkeasti kunnioitettu englantilainen nainen
on vakavasti sairastunut. Vastaukseni kuuluu: — Teon suoritti tohtori
Aziz. Hän vaikeni imaisten laihat poskensa kuopalle. — Sen suoritti
opas. Hän vaikeni jälleen. — Sen suorittaja olitte te. Hänen ilmeensä
muuttui samalla kertaa sekä rohkeaksi että araksi. — Sen tein minä.
Hän katseli hämillään hihaansa. — Sen tekivät minun oppilaani. Sen on
yhtä hyvin voinut tehdä tuo nuori nainen itsekin. Kun jotakin alhaista
tapahtuu, on sen takana koko maailmankaikkeus. Asia on sama, kun
jotakin hyvää tapahtuu.
— Ja samoin on varmaan silloinkin, kun jollekulle aiheutetaan
kärsimyksiä ja niin edespäin, eikä kaikki ole mitään eikä mikään ole
mitään, mumisi Fielding ärtyisästi, koska hän tarvitsi lujaa maata
jalkojensa alle.
— Suokaa anteeksi, mutta nyt muutatte jälleen keskustelumme
lähtökohtaa. Mehän väittelimme hyvästä ja pahasta. Kärsiminen on
jotakin, joka koskee vain yksilöä. Jos nuori nainen saa auringonpiston,
ei se merkitse mitään maailmankaikkeudelle. Ei niin mitään. Se on
erillinen ilmiö ja koskee vain häntä itseään. Jos hän vain uskoisi,
ettei hänen päätään pakota, ei hän olisi sairas ja koko juttu loppuisi
siihen. Mutta pahan ja hyvän laita on vallan toisin. Ne eivät ole sitä,
mitä te luulette niiden olevan, vaan ne ovat sitä, mitä ne ovat, ja
jokainen meistä on ollut osaltaan vaikuttamassa kumpaankin.
— Te saarnaatte siis, että paha ja hyvä ovat yksi ja sama asia.
— En, pyydän jälleen anteeksi. Hyvä ja paha ovat eri käsitteitä, kuten
niiden nimetkin. Mutta minun vähäpätöisen käsitykseni mukaan ne ovat
Jumalan ominaisuuksia. Hän on läsnä toisessa, mutta poissa toisesta, ja
läsnäolon ja poissaolon erotus on suuri, suurempi kuin heikot aivoni
voivat käsittää. Mutta poissaoloon sisältyy läsnäolokin, poissaolo on
eiolemista ja senvuoksi meitä kehoitetaankin toistamaan: — Tule, tule,
tule. — Ja samassa hengenvedossa kuin haihduttaakseen sen kauneuden
jokaisen jäljen, jota hänen sanoissaan mahdollisesti oli ollut,
hän lisäsi: — Mutta oliko teillä lainkaan aikaa katsella Marabarin
kiinnostavia muinaisjäännöksiä?
Fielding istui vaiti, koettaen ajatella ja lepuuttaa aivojaan.
— Ettekö edes nähnyt tavallisella leiripaikalla sijaitsevaa kaivoakaan?
— Kyllä, kyllä, vastasi toinen hajamielisesti ajatellen kymmeniä eri
asioita.
— Sepä hyvä, sillä se on Tikarin kaivo. Ja hän kertoi legendan, joka
olisi ollut hyväksyttävä, jos hän olisi kertonut sen teekutsuissa pari
viikkoa sitten. Siinä kerrottiin eräästä hindulaisesta rajahista,
joka oli murhannut oman sisarenpoikansa, ja tikarista, jolla teko oli
suoritettu ja joka oli tarttunut hänen käteensä, kunnes hän monien
vuosien kuluttua oli saapunut Marabar-vuoristoon. Siellä hän oli tullut
janoiseksi ja tahtonut juoda, mutta oli huomannut samassa janoisen
lehmän ja käskenyt miestensä juottaa sen ensin. Kun se oli tehty, oli
tikari pudonnut hänen kädestään, ja tämän tapahtuman muistoksi hän oli
sitten rakennuttanut kaivon. Professori Godbolen kertomuksissa esiintyi
usein lehmä. Fielding kuunteli tätä kertomusta synkkänä ja äänettömänä.
Illalla hän sai lupakirjan ja kävi puhuttelemassa Azizia, joka oli
aivan sekapäinen onnettomuutensa johdosta. ‒ Te hylkäsitte minut, oli
hänen ainoa yhtenäinen lauseensa Fielding lähti tiehensä kirjoittamaan
kirjettä neiti Questedille. Mutta vaikka neiti saisikin sen, se ei
vaikuttaisi mitään asiaan, ja luultavasti McBrydet eivät antaisikaan
hänelle koko kirjettä. Neiti Quested oli kova pähkinä purtavaksi. Hän
oli niin järkevä ja viisas tyttö ja niin kokonaan vailla ilkeyttä, että
hän oli varmasti viimeinen ihminen Chandraporessa, joka olisi tahtonut
laittomasti syyttää jotakin indialaista.