Neiti Quested, Aziz ja opas jatkoivat melko ikävää retkeilyä. He olivat
harvasanaisia, sillä aurinko oli jo noussut korkealle, ilma oli kuin
lämmin kylpy, johon alituisesti lisätään kuumaa vettä. Lämpö nousi
nousemistaan, ja kivilohkareet sanoivat: »Me olemme vielä hengissä»,
mihin pikkukivet vastasivat: »Mekin olemme vielä melkein hengissä».
Kivien välissä oli pienten kasvien kuivettuneita jäännöksiä. He olivat
aikoneet kiivetä hui pulla keinuvan kallion luo, mutta sinne oli liian
pitkä matka ja he tyytyivät suuren luolaryhmän katselemiseen. Matkan
varrella he näkivät paljon yksinäisiä luolia, joihin opas houkutteli
heidät, mutta niissä ei todellakaan ollut mitään katselemista. He
raapaisivat tulen tikkuun, katselivat sen kajastusta kiiltävässä
pinnassa, koettelivat kaikua ja poistuivat sitten. Aziz oli »aivan
varma siitä, että he pian näkisivät muutamia mieltäkiinnittäviä vanhoja
veistoksia», mutta tarkoittikin vain toivovansa, että he löytäisivät
niitä. Hänen vakavat ajatuksensa kohdistuivat aamiaiseen. Kun he olivat
poistuneet leiristä, oli siellä näkynyt hämmennyksen merkkejä. Hän
muisteli ruokalistaa. Heille valmistettaisiin englantilainen aamiainen,
johon kuului puuro ja lampaankyljyksiä ja niiden lisäksi vielä pari
indialaista ruokalajia, joista voitaisiin keskustella, ja lopuksi
beteliä. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt neiti Questedistä niin paljon
kuin rouva Mooresta eikä hänellä ollut hänelle paljoa sanottavaa,
semmitenkään nyt, kun neiti aikoi mennä naimisiin englantilaisen
virkamiehen kanssa.
Ei Adelallakaan ollut puolestaan paljoa sanottavaa. Sillä aikaa
kuin Azizin ajatukset askartelivat aamiaisessa, kohdistuivat hänen
ajatuksensa tulevaan avioliittoon. Ensi viikolla Simla, Antonyn
erottaminen, Tiketin näköala, rasittavat häät, Agra lokakuussa, rouva
Mooren saattaminen Bombayhin — kaikki vilahteli hänen silmiensä ohi
kuumuuden sumentamana, ja sitten hän alkoi miettiä niitä vakavampia
huolia, joita hänen elämänsä Chandraporessa aiheuttaisi. Oli olemassa
todellisia vaikeuksia — Ronnyn ja hänen oman henkensä ahtaus —
mutta hän nautti vaikeuksien voittamisesta ja päätti, että jos hän
vain voisi voittaa närkkäytensä (se oli hänen heikoin puolensa),
ivailisi Angloindiaa eikä antautuisi sen voitettavaksi, pitäisi hänen
avioliitostaan tulla onnellinen. Hän ei saanut olla liian teoreettinen,
vaan hänen pitäisi punnita jokaista pulmaa erikseen sitä mukaa kuin
niitä ilmestyisi ja luottaa Ronnyn ja omaan terveeseen järkeensä.
Onneksi oli heillä molemmilla yllin kyllin tervettä järkeä ja
kunnianhimoa.
Mutta ryömiessään erään kallion yli, joka muistutti kumoonkaadettua
kastikemaljakkoa, hän ajatteli: »Mutta entä rakkautemme?» Kallioon
oli hakattu kaksi riviä askelmia, ja kysymys oli jollakin tavoin
juolahtanut hänen mieleensä niiden yhteydessä. Missä hän oli nähnyt
askelmia ennen? Aivan niin, Nawab Bahadurin autohan oli painanut
samanlaisia merkkejä tomuun. Hän ja Ronny — ei, he eivät rakastaneet
toisiaan.
— Kävelenkö liian nopeasti? kysyi Aziz, kun Adela pysähtyi epäröivän
näköisenä. Rakkautta koskeva huomio oli yllättänyt Adelan niin
äkkiä, että hän tunsi olevansa kuin alpeillekiipeilijä, jonka köysi
on katkennut. Kuinka voi mennä naimisiin henkilön kanssa, jota ei
rakasta? Kuinka hän ei ollut huomannut sitä ennen? Miksi hän ei
ollut tehnyt tätä kysymystä itselleen ennen? Siinäkin tärkeä asia
harkittavaksi. Pikemminkin pahoillaan kuin pelon vallassa hän seisoi
hiljaa paikoillaan katsellen kiiltävää kalliota. Hämäränhetkinä
he saattoivat tuntea toisiaan kohtaan kunnioitusta ja aistillista
vetovoimaa, mutta se tunne, joka liittäisi heidät yhteen, puuttui.
Oliko hänen velvollisuutensa purkaa kihlaus? Hän oli taipuvainen
luopumaan siitä aikeesta, koska se tuottaisi muille niin paljon
huolia, eikä hän sitäpaitsi ollut lainkaan varma siitä, tarvitaanko
onnelliseen yhdyselämään välttämättömästi rakkautta. Jos rakkaus
merkitsisi kaikkea, loppuisivat useimmat avioliitot kuherruskuukauteen.
— Ei, kiitoksia, tämä käy mainiosti, hän sanoi ja saatuaan tunteensa
hillityksi hän alkoi kiivetä jälleen, vaikka tunsikin olevansa hieman
hämillään. Aziz tuki häntä kädestä, opas liikuskeli kuin sisilisko ja
käyttäytyi kuin hänellä olisi ollut omat painolakinsa.
— Ettekö ole naimisissa, tohtori Aziz? Adela kysyi pysähtyen jälleen ja
rypistäen otsaansa.
— Kyllä, tulkaa tervehtimään vaimoani. Azizin mielestä oli taiteellista
herättää vaimo henkiin muutamiksi hetkiksi.
— Kiitoksia, Adela sanoi hajamielisesti.
— Hän ei ole Chandraporessa juuri nyt.
— Onko teillä lapsia?
— On kolme, Aziz vastasi varmemmasti.
— Onko niistä teille suurtakin iloa?
— Kyllä, jumaloin heitä, Aziz vastasi nauraen.
— Uskon sen. Kuinka kaunis itämaalainen mies Aziz olikaan, ja varmaan
olivat hänen vaimonsa ja lapsensakin yhtä hyvännäköisiä, sillä
ihmisethän saavat tavallisesti sitä, mitä heillä jo entuudestaan on.
Adela ihaili häntä ilman persoonallista lämpöä, koska hänen veressään
ei ollut lainkaan seikkailunhalua, mutta hän otaksui Azizin vaikuttavan
lumoavasti oman rotunsa ja yhteiskunnallisen asemansa naisiin, ja
kärsi siitä, ettei heillä kummallakaan, ei Ronnylla eikä hänellä,
ollut minkäänlaista ruumiillista kauneutta. Sellaisen täytyy vaikuttaa
suhteeseen — kaunis, paksu tukka ja ihanteellinen iho. Azizilla oli
varmaankin monta vaimoa — rouva Turtonin sanojen mukaan muhamettilaiset
pitivät lujasti kiinni laissa säädetyistä oikeuksistaan neljään
naiseen. Ja koska Adelalla ei ollut muita puhetovereita tällä ikuisella
kallionhuipulla, ei hän lainkaan hillinnyt haluaan puhua avioliitosta.
Hän kysyi suoraan, rehelliseen ja tutkivaan tapaansa: — Onko teillä
yksi vai useampia vaimoja?
Kysymys loukkasi nuorta miestä äärettömästi. Se hyökkäsi erään hänen
uskontonsa uuden uskonkappaleen kimppuun, ja uusiin uskonkappaleihin
on vaarallisempi kajota kuin vanhoihin. Jos Adela olisi sanonut:
»Palveletteko yhtä vai useampaa jumalaa?» ei hän olisi loukkautunut
niin kovasti. Mutta kun sivistyneeltä muhamettilaiselta kysytään,
kuinka monta vaimoa hänellä on, on se jotakin inhoittavaa ja hirveätä.
Hän ei oikein tiennyt, kuinka olisi salannut hämmennyksensä. — Yksi,
ainoastaan yksi minun erityisessä tapauksessani, hän änkytti päästäen
Adelan käden irti. Jyrkänteen huipulla oli monta luolaa ja ajatellen:
»Kirotut englantilaiset, he ovat samanlaisia, vaikka olisivat kuinka
hyviä tahansa», hän sukelsi erääseen luolaan tyyntyäkseen. Adela
seurasi hitaasti hänen jäljessään, tietämättä ollenkaan sanoneensa
mitään sopimatonta, ja kun hän ei nähnyt Azizia, meni hänkin eteensä
avautuvaan luolaan ajatellen toisaalta tällaisten retkien ikävyyttä ja
toisaalta avioliittoaan.