Aziz odotti hetkisen luolassaan ja sytytti savukkeen, voidakseen sanoa
Adelalle heidän tavatessaan: »Pistäysin tänne sytyttämään savukkeen»,
tahi muuta sellaista. Kun hän tuli luolasta, hän näki oppaan seisovan
yksinään pää kallellaan tarkkaillen jotakin. Tämä sanoi kuulevansa
ääntä, ja nyt Azizkin kuuli sen. Se oli auton moottorin säksytystä.
He olivat nyt Kawa Dolin rinteellä ja kiivettyään vielä parikymmentä
metriä, he saattoivat nähdä vilahduksen tasangosta. Muuan auto lähestyi
Chandraporesta päin. Mutta he eivät saaneet sitä oikein näkyviinsä,
koska vuoren kohtisuora seinämä pullistui juuri laen vieressä ulospäin,
niin että vuorenjuurta ei voinut hyvin nähdä, ja auto katosi näkyvistä
tultuaan lähemmäksi. Se näytti selvästi pysähtyvän juuri heidän
alapuolellaan siihen paikkaan, jossa tie muuttui poluksi.
Aziz riensi kertomaan tätä tärkeää uutista vieraalleen.
Opas sanoi hänen menneen luolaan.
— Mihin luolaan?
— Sinun ei olisi pitänyt päästää häntä näkyvistäsi, siihen sinulla ei
ollut lupaa, Aziz sanoi ankarasti. — Täällä on vähintään kaksitoista
luolaa. Kuinka voin nyt tietää, missä niistä vieraani on? Missä
luolassa minä itse olin?
Sama epämääräinen liike. Eikä Aziz, katsellessaan ympärilleen, ollut
edes varma siitäkään, oliko hän palannut saman luolaryhmän luo.
Luolia oli joka taholla, ja niiden aukot olivat aivan yhtä suuria.
Hän ajatteli: »Taivaallinen Luoja, neiti Quested on eksynyt!» mutta
rauhoittui kuitenkin sitten, ruveten tyynesti etsimään häntä.
— Huuda! hän komensi.
Kun he olivat huutaneet hetkisen, selitti opas, ettei se hyödytä
mitään, koska Marabar-luolissa ei voi kuulla muita ääniä kuin omansa.
Aziz kuivasi otsaansa ja tunsi koko ruumiinsa alkavan käydä hikeen.
Paikka oli hyvin hämmentävä. Se oli osaksi penger ja osaksi polveileva
tie, täynnä halkeamia, jotka kiemurtelivat sinne tänne kuin käärmeen
polut. Hän koetti järjestyksessä tarkastaa luolat, pääsemättä
kuitenkaan selville, mistä hän oli aloittanut. Siellä oli luolia
luolien takana tahi niitä oli pari yhdessä ja muutamat olivat kuilujen
pohjassa.
— Tule tänne, hän huusi ystävällisesti oppaalle, ja kun tämä tuli
käden ulottuville, hän sivalsi miestä kasvoihin rangaistukseksi. Mies
pakeni ja hän jäi yksikseen. Hän ajatteli: »Tämä tuhoaa tulevaisuuteni,
vieraani on kadonnut». Mutta sitten hän keksi yksinkertaisen ja
tyydyttävän selityksen.
Neiti Quested ei ollut kadonnut. Hän oli vain mennyt noiden
vastatulleiden luo, jotka olivat varmaankin hänen ystäviään, joukossa
ehkä herra Heaslopkin. Hän näkikin neidistä vilahduksen kaukana
muutamassa halkeamassa, vilahduksen vain, mutta neiti Quested näkyi
siellä aivan selvästi kallioiden välissä ja näytti keskustelevan jonkun
toisen naisen kanssa. Tottuneena äkillisiin suunnitelmien muutoksiin
Aziz otaksui Adelan muitta mutkitta rientäneen Kawa Dolin rinnettä alas
pienen automatkan toivossa. Hän kääntyi yksinään palaamaan leiriin ja
huomasi pian erään esineen, jonka löytäminen hetkistä aikaisemmin olisi
huolestuttanut häntä aika lailla, nimittäin neiti Questedin kiikarin.
Se oli erään luolan suulla käytävän puolivälissä. Hän aikoi ripustaa
sen olalleen, mutta nahkahihna oli katkennut, minkävuoksi hän pani sen
taskuunsa. Kun hän oli kulkenut vähän matkaa, juolahti hänen mieleensä,
että neiti oli ehkä voinut pudottaa muutakin, minkävuoksi hän palasi
takaisin katsomaan. Mutta tässä toistui entinen vaikeus, hän ei
tuntenutkaan enää luolaa. Hän kuuli auton lähtevän liikkeelle alhaalla
tasangolla, voimatta kuitenkaan nähdä sitä. Sitten hän laskeutui
rinnettä alas rouva Mooren lepopaikkaa kohden onnistuen nyt paremmin,
sillä hänen pieni leiripaikkansa tuli pian näkyviin. Hän näki siellä
jonkun englantilaisen auringonkypäränkin. Sen alta eivät hymyilleet
herra Heaslopin, vaan Fieldingin kasvot.
— Fielding, kuinka olenkaan kaivannut teitä! hän huusi jättäen ensi
kerran pois »herra» sanan.
Ja hänen ystävänsä riensi häntä vastaan ystävällisenä ja
iloisena välittämättä arvokkuudestaan ja huudellen selityksiä ja
anteeksipyyntöjä junasta myöhästymisensä johdosta. Fielding oli tullut
äsken saapuneessa autossa, neiti Derekin autossa — tuo toinen nainen
oli siis ollut neiti Derek. He keskustelivat niin innokkaasti, että
palvelijat keskeyttivät ruoanvalmistuspuuhansa kuunnellakseen heitä.
Kunnon neiti Derek! Hän oli sattumalta tavannut herra Fieldingin
postikonttorissa ja kysynyt: »Miksi ette matkustanutkaan Marabariin?»
kuullut, kuinka hän oli myöhästynyt junasta, ja tarjoutunut heti
viemään hänet autollaan perille. Vieläkin siis yksi ystävällinen
englantilainen nainen. Missä hän on? Hän odottaa autonsa luona, kunnes
Fielding löytäisi leirin. Auto ei tietystikään voinut päästä tänne —
eihän toki — sadat ihmiset saisivat mennä vuoren juurelle vetämään
neiti Derekin autoa tänne. Norsukin omassa korkeassa persoonassaan.
Aziz, voitteko tarjota minulle ryypyn?
En millään muotoa! Hän riensi hakemaan.
Herra Fielding! huusi rouva Moore varjoisasta nurkastaan. He eivät
olleet puhelleet keskenään vielä, koska Fielding oli tullut leiriin
juuri silloin, kun Aziz oli laskeutunut sinne rinnettä pitkin.
Hyvää huomenta jälleen! Fielding huusi huojentuneena, nähdessään kaiken
olevan kunnossa.
— Herra Fielding, oletteko tavannut neiti Questediä?
— En, minähän tulin äsken juuri. Missä hän on?
— En tiedä.
— Aziz, mihin olette pannut neiti Questedin?
Azizin, joka tuli takaisin wiskylasi kädessä, täytyi ajatella hetkinen.
Hänen sydämensä oli täynnä uutta onnea. Huviretki oli parin kolmen
onnettomuudenuhkan haihduttua onnistunut paremmin kuin hän oli
uskaltanut toivoakaan, koska Fielding ei ollut ainoastaan tullut itse,
vaan tuonut vielä mukanaan kutsumattoman vieraankin.
Ah, teidän ei ollenkaan tarvitse olla huolissanne hänestä! hän sanoi. —
Hän meni vain tervehtimään neiti Derekiä. Terveydeksenne!
— Olkoon menneeksi, mutta ei terveydeksenne, sanoi Fielding nauraen. —
Indian kunniaksi!
— Teidän ja Englannin kunniaksi!
Neiti Derekin ohjaaja pysähdytti kuitenkin sen kulkueen, joka juuri oli
lähtenyt liikkeelle noutamaan hänen emäntäänsä leiriin. Hän ilmoitti,
että neiti oli palannut Chandraporeen tuon toisen nuoren naisen kanssa
ja lähettänyt hänet tuomaan siitä sanaa heille. Neiti ohjasi itse autoa.
— Se tuntuu hyvin uskottavalta, Aziz sanoi. — Tiesin heidän olevan
kiertomatkalla.
— Chandraporeenko? Mahdotonta! Mies on erehtynyt, huudahti Fielding.
— Miksi hän olisi erehtynyt? Aziz oli pettynyt, mutta ei välittänyt
suuriakaan siitä. Nuo molemmat nuoret naiset olivat varmaankin hyvin
hyviä ystäviä. Hän olisi mielellään tarjonnut heille kaikille neljälle
aamiaisen, mutta vieraiden pitää saada tehdä mielensä mukaan, muuten he
eivät tunne oloansa vapaaksi. Ja hän lähti iloisena tarkastamaan lientä
ja jäätä.
— Mitä onkaan tapahtunut? kysyi Fielding, joka heti tunsi jotakin
menneen vinoon. Neiti Derekhän oli koko matkan jutellut huviretkestä
ja sanonut sitä miellyttäväksi yllätykseksi. Rouva Moore istui
heilutellen jalkaansa ja näytti nyrpeältä ja veltolta. — Neiti Derek
on hyvin kiusallinen ja hätäinen, hänellä on aina kiire ja hän haluaa
alituisesti jotakin uutta. Hän on valmis mihin muuhun tahansa, paitsi
palaamaan takaisin sen indialaisen naisen luo, joka maksaa hänelle
palkan.
Fielding, jolla ei ollut mitään neiti Derekiä vastaan, vastasi: —
Hänellä ei ollut mitään kiirettä, silloin kuin läksin hänen luotaan.
Chandraporeen paluusta ei ollut lainkaan puhetta. Mutta näyttää siltä
kuin neiti Questedillä olisi ollut kiire.
— Adelallako? Hänellä ei ole milloinkaan elämässään ollut kiirettä,
sanoi vanha rouva tiukasti.
— Luulen kuitenkin, että vain neiti Quested on halunnut palata takaisin
kaupunkiin. Tiedän sitäpaitsi varmasti, että se on niin, toisti
rehtori. Hän oli vihoissaan, mutta vain itselleen. Hän oli aloittanut
tulemalla liian myöhään junalle, mitä laiminlyöntiä hänelle ei ollut
milloinkaan ennen sattunut, ja päästyään nyt vihdoinkin perille hän
tuhosi toistamiseen Azizin suunnitelmat. Hän haki jotakuta, jota hän
olisi voinut syyttää, ja rypisti otsaansa rouva Moorelle rehtorin
elkein. — Aziz on tavattoman miellyttävä mies, hän sanoi vihdoin.
— Niin, tiedän sen, rouva Moore vastasi haukotellen.
— Hän on nähnyt äärettömästi vaivaa saadakseen huviretkemme onnistumaan.
He tunsivat vain vähän toisiaan ja olivat vaivautuneita ajatellessaan,
että muuan indialainen oli vienyt heidät yhteen. Rotupulma saattaa
joskus esiintyä näinkin hienolla tavalla. Tässä heidän tapauksessaan
se oli herättänyt jonkinlaista mustasukkaisuutta ja molemminpuolista
epäluuloa. Fielding koetti innostuttaa rouvaa, joka tuskin vastasi.
Aziz tuli hakemaan heitä aamiaiselle.
— Neiti Questedin käyttäytyminen on oikeastaan hyvin luonnollista,
hän huomautti, sillä hän oli miettinyt tapausta saadakseen selville
sen hämärät kohdat. — Keskustelin juuri oppaan kanssa, kun auto tuli
näkyviin, ja silloin neiti varmaankin päätti lähteä ystävättärensä
luo. Ehdottoman tarkkuuden parantumattomassa puutteessaan hän uskoi
jo rehellisesti, että kaikki todellakin oli näin tapahtunut. Häneltä
puuttui tarkkuutta, koska hän oli tunteellinen ihminen. Hän ei halunnut
muistella neiti Questedin huomautusta moniavioisuudesta, koska se oli
ollut vieraan puolelta arvoton kysymys, hän heitti sen mielestään
ja samoin senkin, että hän oli yksinään mennyt erääseen luolaan
päästäkseen hetkiseksi rauhaan. Häneltä puuttui tarkkuutta, koska hän
halusi asettaa neiti Questedin korkealle; ja koska tapauksen todelliset
vaiheet olivat hyvin sotkuiset, oli hänen ikäänkuin pakko järjestää ne
neiti Questedin ympärille aivan samalla tavalla kuin maa tasoitetaan,
sen jälkeen kuin siitä on kitketty pois rikkaruohot. Ennenkuin
aamiainen oli päättynyt, hän oli jo sanonut monta valhetta.
— Hän juoksi taholleen ja minä taholleni, hän sanoi hymyillen. — Ja
nyt olen minä ystävieni luona ja he ovat minun kanssani ja toistensa
kanssa, mikä on onni.
Sillä koska hän piti heistä molemmista, odotti hän, että hekin
pitäisivät toisistaan. Mutta he eivät tahtoneet sitä. Fielding
ajatteli vihaisesti: »Tiesin näiden naisten saavan aikaan jotakin
ennenkuulumatonta», ja rouva Moore ajatteli: »Tämä herra, joka
myöhästyy junasta, tahtoo mielellään siirtää syyn meidän niskoillemme»,
mutta hänen ajatuksensa olivat hyvin epämääräiset ja väsyneet;
luolassa tapahtuneen pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän oli käynyt
välinpitämättömäksi ja kyynilliseksi. Tuo ihmeellinen India, jota
hän oli ihaillut ensi viikkoina, sen viileät yöt ja houkuttelevat
äärettömyyden näköalat olivat nyt poissa.
Fielding kiipesi vuorelle katselemaan erästä luolaa. Se ei ollut
hänen mielestään mitään erikoista nähtävää. Sitten he istuutuivat
norsun selkään, ja huviretkimatkue alkoi kiemurrella pois käytävästä
ja etääntyä jyrkkää rinnettä pitkin rautatieasemalle päin kuumien
ilmavirtojen takaa-ajamana. Hetkisen kuluttua he saapuivat paikalle,
missä Fielding oli poistunut autosta. Muuan kiusallinen ajatus juolahti
englantilaisen mieleen ja hän sanoi: — Aziz, sanokaa minulle tarkasti,
milloin ja missä erositte neiti Questedistä?
— Tuolla ylhäällä. Aziz viittasi tyytyväisen näköisenä Kawa Dolin
rinteelle?
— Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Aukko tahi pikemminkin halkeama
näkyi juuri sieltä kallioiden välistä. Se oli kirjavanaan kaktuksia. —
Otaksun oppaan auttaneen häntä.
— Kyllä, koko ajan.
— Onko tänne polkua tuolta huipulta?
— Miljoonia polkuja, rakas ystävä.
Mutta Fielding saattoi nähdä vain halkeaman. Kaikkialla sen
läheisyydessä graniitti jatkui paljaana maahan saakka.
— Mutta kai näitte, että he pääsivät onnellisesti alas?
— Kyllä. Näin hänet ja neiti Derekin, kun he lähtivät matkalle autolla.
— Ja palasiko opas sitten takaisin luoksenne? — Tietysti. Onko teillä
savukkeita?
— Toivon, ettei hän ole sairastunut, sanoi englantilainen. Halkeama
jatkui tasangon poikki syvänä kuiluna, jota pitkin vesi virtasi
Gangekseen.
— Jos hän olisi sairastunut, olisi hän ollut minun apuni tarpeessa.
— Niin, se tuntuu uskottavalta.
— Näen teidän olevan huolissanne. Puhukaamme jostakin muusta, hän
sanoi ystävällisesti. — Olimme päättäneet, että hän saa tehdä mitä hän
vain haluaa. Näytätte olevan huolissanne minun vuokseni, mutta minä en
todellakaan välitä koko tapahtumasta, koska en milloinkaan kiinnitä
huomiotani pikkuseikkoihin.
— En ole ollenkaan huolissani teidän vuoksenne, ajattelen vain heidän
käyttäytyneen säädyttömästi, Fielding sanoi hiljentäen ääntään. —
Hänellä ei ollut mitään oikeutta paeta näin päätä pahkaa seurastanne,
eikä neiti Derekilläkään ollut oikeutta houkutella häntä siihen.
Vaikka Aziz tavallisesti närkästyikin helposti, ei häntä tällä
kertaa näyttänyt mikään voivan suututtaa. Siivet, jotka kannattivat
häntä, eivät väsyneet, sillä hän oli nyt mogulikeisari, joka oli
täyttänyt velvollisuutensa. Istuen norsunsa selässä hän näki, kuinka
Marabar-kukkulat vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja ikäänkuin hän
olisi tarkastellut valtakuntansa piiriä hän silmäili synkkää takkuista
tasankoa, norsun kylkien heikkoa nytkähtelyä, valkoisia temppeleitä,
matalia hautakumpuja, lempeästi hymyilevää taivasta ja tuota
käärmettä, joka oli aivan puunoksan näköinen. Hän oli tehnyt kaikkensa
huvittaakseen vieraitaan, ja jos he tulivat myöhään ja lähtivät
varhain, ei hän voinut sille mitään. Rouva Moore nukkui ja hänen
ruumiinsa huojui edestakaisin norsunsatulassa Muhammed Latifin pitäessä
lujasti ja kunnioittavasti häntä sylissään. Ja hänen vieressään istui
Fielding, jota hän nyt ajatuksissaan alkoi nimittää »Cyriliksi».
— Aziz, oletteko jo laskenut, mitä tämä huviretki tulee teille
maksamaan?
— Hiljaa, rakas ystävä, älkäämme puhuko siitä asiasta. Useita satoja
rupioita. Kun lasku on valmis, tulee siitä hirvittävä, koska ystävieni
palvelijat ovat petkuttaneet minua kaikin mahdollisin tavoin, ja mitä
taasen norsuun tulee, näyttää se syövän kultaa. Voin kai luottaa
siihen, ettette kerro tätä kenellekään? Ja M.L. — käyttäkäämme
kirjaimia, koska hän kuuntelee — on pahin heistä kaikista.
— Sanoinhan sen teille.
— Ah, hän on sinänsä erinomainen, mutta hänen epärehellisyytensä
saattaa minut vararikkoon.
— Mutta sehän on ennenkuulumatonta, Aziz.
— Eikö mitä! Olen toden totta hyvin ihastunut häneen, koska hän on
tehnyt vieraitteni olon mukavaksi, ja velvollisuuteni on sitäpaitsi
käyttää häntä, koska hän on serkkuni. Jos rahoja meneekin, niin kyllä
niitä tuleekin. Mutta jos rahat jäävät kukkaroon, tulee kuolema.
Oletteko ennen kuullut tätä erinomaista urdulaista sananlaskua?
Luultavasti ette, koska olen juuri keksinyt sen.
— Minun sananlaskuni ovat seuraavat: »Säästetty penni on ansaittu
penni. Oikealla ajalla annettu lyönti vähentää lyöntejä kymmenellä.
Katsokaa, ennenkuin hyppäätte!» Ja niiden varassa lepää Englannin
maailmanvalta. Ette voi milloinkaan karkoittaa meitä, ymmärrättekö,
ennenkuin lakkaatte käyttämästä M.L:ää ja hänenlaisiaan.
— Karkoittaako teitä? Mitäpä minä välitän niin alhaisesta tehtävästä?
Tehkööt valtiomiehet sen. Kun minä olin ylioppilas, voin kyllä
kiihdyttää itseni vihaan kirottuja kansalaisianne kohtaan. En
kielläkään sitä, mutta jos he vain antaisivat minun harjoittaa rauhassa
ammattiani eivätkä olisi julkisesti epäkohteliaita minua kohtaan, en
vaatisi heiltä nykyjään mitään muuta.
— Mutta sehän ei ole totta, koska otatte heitäkin mukaanne huviretkelle.
— Tällä huviretkellä ei ole mitään tekemistä englantilaisten eikä
indialaisten kanssa, tämä on vain ystävien seurassa toimeenpantu retki.
Ratsastus loppui vihdoin osaksi miellyttävällä, osaksi ikävällä
tavalla. Braamalainen kokki otettiin mukaan ja juna saapui puhkuen
tasangon poikki tupruttaen piipustaan tulikuumaa savua. Kahdeskymmenes
vuosisata seurasi kuudeltatoista vuosisataa. Rouva Moore nousi
vaunuunsa ja nuo kolme miestä omaansa, ikkunaverhot vedettiin alas,
sähkötuuletin pantiin pyörimään ja koetettiin hieman nukkua. Kaikki
olivat ruumiin näköisiä hämärässä ja koko junakin tuntui kuolleelta,
vaikka se liikkuikin — se näytti pohjolasta, tieteiden ja tekniikan
maasta, peräisin olevalta ruumiskirstulta, joka neljästi päivässä
häiritsi maisemaa. Kun juna lähti Marabar-kukkuloiden asemalta, hävisi
pian vuorten ruma ja epäsäännöllinen ryhmä etäisyyteen. Sen sijaan
ilmestyivät Marabar-kukkulat näkyviin sellaisina, miltä ne näyttävät
kaukaa, kiintein ja romanttisin ääriviivoin. Juna pysähtyi kerran
erään vesipumpun viereen kastellakseen hiilivarastonsa. Sitten se
huomasi päälinjan kaukana, tuli hyvälle tuulelle ja syöksyi eteenpäin.
Kierrettyään englantilaisen siirtokunnan se kiisi maanteiden risteyksen
ohi — kiskot hehkuivat ja kimaltelivat kuumuudesta — ratisi, kolisi ja
pysähtyi. Chandrapore, Chandrapore!
Huviretki oli ohi.
Ja kun se loppui ja matkustajat nousivat istualleen hämärässä valmiina
astumaan jokapäiväiseen elämäänsä, loppui äkkiä aamun pitkällinen
kummallinen tunnelmakin. Herra Haq, ylikonstaapeli, tempaisi auki
heidän osastonsa oven ja sanoi kimeällä äänellä: — Tohtori Aziz, ikävä
velvollisuuteni on vangita teidät.
— Kuulkaahan nyt, tässä on varmaankin tapahtunut erehdys, sanoi
Fielding päästen heti tilanteen herraksi.
— Sir, noudatan saamaani määräystä. En tiedä mitään.
— Millä oikeudella vangitsette hänet?
— Minua on kielletty ilmoittamasta sitä.
— Älkää vastatko sillä tavalla. Näyttäkää kirjallista määräystänne.
— Suokaa anteeksi, sir, mutta tällaisissa erityisissä tapauksissa ei
tarvita mitään kirjallista määräystä. Kääntykää herra McBryden puoleen.
— Hyvä, tehdään niin. Tulkaa nyt, Aziz, rakas ystävä; tässä ei ole
mitään suremista, koska tässä on nähtävästi tapahtunut erehdys.
— Tohtori Aziz, tahdotteko olla ystävällinen ja tulla mukaani? Meillä
on umpinaiset vaunut.
Nuori mies nyyhkytti — muuta ääntä hän ei ollut vielä päästänytkään —
ja yritti päästä radalle vaunun toisessa seinässä olevasta ovesta.
— Älkää pakottako minua käyttämään väkivaltaa! huusi herra Haq.
— Hyväinen aika! huudahti Fielding, jonka hermot eivät enää kestäneet.
Hän tarttui Aziziin, veti hänet takaisin, ennenkuin mitään huomiota
oli herätetty, ja pudisteli häntä kuin lasta. Vielä sekunti ja
hän olisi päässyt radalle, vihellyspillit olisivat alkaneet soida
ja ihmismetsästys olisi ollut täydessä käynnissä. — Rakas ystävä,
lähtekäämme yhdessä herra McBryden luo tiedustelemaan, mistä tämä
kaikki johtuu. McBryde on ystävällinen mies, koko juttu on pelkkä
erehdys, hän tulee pyytämään teiltä anteeksi. Mutta älkää esiintykö
kuin olisitte rikoksellinen.