XIV

Suurin osa elämästä on niin harmaata, ettei siitä voi kertoa

mitään, ja kirjojen ja kertomusten, jotka tahtovat kuvailla sitä

kiinnostavaksi, pitää liioitella toivoen, että se oikeuttaisi niiden

olemassaolon. Työn ja yhteiskunnallisten velvollisuuksien muodostamassa

kotelokopassa ihmissielu useimmiten uinuu, tajuten vain mielihyvän ja

tuskan erotuksen, mutta ei läheskään niin nopeasti kuin kuvittelemme.

Kiihoittavimmassakin päivässä on ajankohtia, jolloin ei tapahdu mitään,

ja vaikka huudahtelemmekin: »Ah, kuinka minulla on hauskaa!» tahi:

»Ah, kuinka onneton olenkaan!» ne ovat todellisuudessa vain tyhjiä

sananparsia, ja kehittynyt ihminen on mieluimmin ihan vaiti.

Nyt oli niin, etteivät rouva Moore ja neiti Quested olleet kokeneet

mitään voimaperäistä viime viikkoina. Aina siitä saakka, kun

professori Godbole oli laulanut heille kummallisen pienen laulunsa,

he olivat kumpikin enemmän tahi vähemmän eläneet kotelossaan, ja

heidän mielentilassaan oli eroa vain sikäli, että vanhempi tyytyi

välinpitämättömyyden tilaansa, nuoremman ollessa tyytymätön. Kun Adela

tunsi olonsa ikäväksi, moitti hän siitä itseään vakavasti ja pakotti

huulensa hymyilemään. Hänen muuten niin rehellisessä luonteessaan

ei ollutkaan muuta vilpillistä, ja tämäkin vilpillisyys johtui

todellisuudessa vain hänen nuoruutensa älyllisestä vastustamishalusta.

Hän oli juuri nyt erittäin kiihtyneessä mielentilassa senvuoksi, että

hän oli Indiassa ja oli kihloissa. Kummankin seikanhan olisi pitänyt

tehdä hänen jokainen hetkensä mielenkiintoiseksi ja erikoiseksi.

India oli sumuinen tänä aamuna, vaikka sitä katsottiinkin indialaisen

toimiessa oppaana. Adelan toivomus oli täyttynyt, mutta liian myöhään.

Hän ei voinut innostua Aziziin eikä hänen järjestelyihinsä, mutta

hän ei ollut alakuloinenkaan. Nuo monet hullunkuriset esineet, jotka

ympäröivät häntä — koomillinen purdahnvaunu, läjiin ladotut matot

ja tyynyt, pyörivät melonit, makeiden öljyjen tuoksu, tikapuut,

messinkihelainen laatikko, Mahomet Alin palvelijan äkillinen

ilmestyminen pukuhuoneesta käsissään tarjotin, jolla oli teetä ja

paistettuja munia — kaikki se oli uutta ja huvittavaa, ja sai hänet

tekemään osuvia huomautuksia, vaikkei hän mitään oikein selvästi

huomioinutkaan. Hän koetti rauhoittaa itseään ajattelemalla, että hänen

pääasiallinen harrastuksensa tulisi tästä lähtien kohdistumaan Ronnyyn.

‒ Kuinka hauska ja iloinen tarjoilija! Aivan toisenlainen kuin Antony!

— Nuo palvelijat kummastuttavatkin minua enemmän kuin mikään muu.

Muuten hyvin omituinen paikka teen keittämiseen, sanoi rouva Moore,

joka oli toivonut saavansa hieman uinahtaa.

— Aion erottaa Antonyn. Hänen käyttäytymisensä laiturilla on määrännyt

kantani.

Rouva Moore arveli Antonyn paremman minän tulevan esille Simlassa.

Neiti Questedin piti mennä naimisiin Simlassa, koska muutamat serkut,

joiden talosta oli näköala suoraan Tibetvuoristoon, olivat kutsuneet

hänet sinne.

— Meidän pitää joka tapauksessa hankkia yksi palvelija lisää, sillä

Simlassa te tulette asumaan hotellissa enkä minä usko Ronnyn palvelijan

kykenevän... Hän suunnitteli mielellään.

— Hankkikaa te siinä tapauksessa itsellenne toinen palvelija, niin minä

pidän Antonyn. Olen jo tottunut hänen inhoittavaan käytökseensä. Hän

kyllä auttaa minua selviytymään helteestä.

— En usko ollenkaan koko tuota puhetta helteestä. Sellaiset henkilöt

kuin majuri Callendarkin puhuvat siitä vain, jotta toinen tuntisi

itsensä kokemattomaksi ja vähäpätöiseksi. Se on aivan samanlaista

kuin tuo heidän iankaikkinen puheenpartensa: »Minä olen oleskellut jo

parikymmentä vuotta tässä maassa».

— Minä puolestani uskon, mutta en ole milloinkaan ajatellut sen voivan

tehdä minulle, mitä se haluaa. Epäröintinsä vuoksi Adela ja Ronny

eivät voineet mennä naimisiin ennen toukokuun tuloa, eikä siis rouva

Moorekaan voinut palata Englantiin heti häiden jälkeen, kuten hän oli

toivonut. Toukokuussa laskeutuisi tulisulku koko Indian ja lähimpien

kulkuvesien poikki, ja hänen olisi pakko istua jossakin Himalajan

vuoriston kolkassa odottamassa maailman jäähtymistä.

— En halua lainkaan, että minut heitetään pois, sanoi tyttö. — En

voi sietää noita rouvia, jotka jättävät miehensä paistumaan tänne

tasangolle. Rouva McBryde ei ole jäänyt tänne ainoatakaan kertaa

naimisiinmenonsa jälkeen, vaan matkustaa hauskan miehensä luota

puoleksi vuodeksi vuoristoon.

— Mutta hänellähän on lapsia.

— Niin, se on kyllä totta, neiti Quested sanoi hämillään.

— Jokaisen pitää ajatella lapsiaan ennen kaikkea muuta, kunnes ne

kasvavat aikuisiksi ja menevät naimisiin. Kun se on tapahtunut, on

vanhemmillakin oikeus elää jälleen omaa elämäänsä tasangoilla tahi

vuoristossa, miten milloinkin sattuu.

— Aivan niin, olette täysin oikeassa. En ajatellut ollenkaan niin

pitkälle.

— Ellei ihminen jo silloin ole tullut liian vanhaksi ja tyhmäksi. Hän

ojensi tyhjän kuppinsa palvelijalle.

— Tarkoitukseni oli, että serkkuni hankkisivat minulle palvelijan

Simlasta, ainakin yhden, johon voisin turvautua häiden aikana, sillä

niiden jälkeen Ronny aikoo järjestää esikuntansa kokonaan uudestaan.

Hänellä on ollut hyvin hyvät olot nuorena miehenä, mutta kun hän menee

naimisiin, pitää hänen sentään tehdä melkoisia muutoksia — hänen vanhat

palvelijansa eivät ota vastaan käskyjä minulta, enkä minä moiti heitä

siitä.

Rouva Moore avasi ikkunanluukut ja katsoi ulos. Hän oli vienyt

Ronnyn ja Adelan yhteen heidän vakavasta pyynnöstään, mutta voiko

hän oikeastaan neuvoa heitä enää? Hän tunsi yhä selvemmin (näky vai

painajainen?), että vaikka ihmiset ovatkin huomionarvoisia, heidän

keskinäiset suhteensa eivät ole yhtä tärkeitä, ja huomasi ennen muuta,

että avioliitosta hälistään liian paljon. Ruumiillinen syleily on ollut

käytännössä jo vuosituhansia, eivätkä ihmiset kuitenkaan ymmärrä sen

paremmin toisiaan. Ja tänään hän tunsi sen aivan erikoisen voimakkaasti.

— Näkyykö vuoristoa ollenkaan?

— Vain muutamia varjoja pimeässä.

— Me emme voi olla kaukana paikasta, jossa hyenani oli. Hän tuijotti

varhaiseen hämärään. Tultiin sillalle. Kolin, kolin, kolin jyskyttivät

pyörät junan vyöryessä hyvin hitaasti siltaa pitkin. Jonkin matkan

päässä oli toinen silta ja sitten vielä kolmas, jotka ilmaisivat junan

lähestyvän korkeampia seutuja.

— Ehkä tuo on juuri se paikka, jossa hyena hyökkäsi automme kimppuun;

tie kulkee joka tapauksessa yhdensuuntaisesti rautatien kanssa.

Tämä onnettomuustapaus oli Adelalle miellyttävä muisto. Se oli

antanut hänelle tarpeellisen sysäyksen ja paljastanut hänelle Ronnyn

todellisen arvon. Sitten hän palasi suunnitelmiinsa; suunnitteleminen

oli kuulunut hänen mielitekoihinsa lapsuudesta alkaen. Silloin

tällöin hän maksoi veronsa nykyiselle hetkelle. Hän puhui Azizin

toverillisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, söi guavan, voimatta nauttia

mitään paistettuja herkkuja, ja harjoitteli purkamaan vihaansa

eräälle palvelijalle. Sitten hänen ajatuksensa harhailivat takaisin

tulevaisuuden suunnitelmiin ja siihen angloindialaiseen elämään,

johon hän oli päättänyt mukautua. Hänen istuessaan ja kuvitellessaan

sitä ja sen yhteyttä Turtonien ja Burtonien kanssa juna säesti hänen

ajatuksiaan kolinallaan, tämä puoleksi nukkuva juna, joka ei mennyt

oikeastaan mihinkään ja jonka vaunuissa ei ollut erittäin merkillisiä

matkustajiakaan; tämä sivuradan juna, joka kiisi yksinään ikävien

ketojen välistä pengermää pitkin. Sen viestiä — sillä sellainen sillä

oli — hän ei kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta ymmärtänyt. Kaukana

hänen takanaan kiisi pikajuna yritteliäästi viheltäen sellaisten

suurten kaupunkien kuin Kalkutan ja Lahoren läpi, joissa tapahtuu

kiinnostavia tapauksia ja kehittyy persoonallisuuksia. Sen hän ymmärsi.

Mutta onnettomuudeksi Indiassa on hyvin vähän tärkeitä kaupunkeja.

India on melkein silkkaa maaseutua, ketoja ja vain ketoja, vuoria,

viidakkoja, vuoria ja taas ketoja. Sivurata loppuu, ja tietä voidaan

ajaa vain rattailla määrättyyn kohtaan saakka. Härkävaunut kolisevat

vaivalloisesti eteenpäin sivuteitä, polut luikertavat viljelysten

lomitse kadoten johonkin punaiseen pilkkuun. Kuinka kukaan voisi

ymmärtää sellaista maata? Tunkeilijat ovat koettaneet perehtyä

siihen monien sukupolvien aikana, mutta pysyvät kuitenkin aina

maanpakolaisina. Heidän rakentamansa huomattavat kaupungit eivät ole

muuta kuin pakopaikkoja, heidän riitansa johtuvat tuskastumisesta, kun

he eivät löydä kotiaan. India tietää heidän huolensa. Se tuntee koko

maailman huolet niiden syvimpiä pohjia myöten. Se huutaa: »Tulkaa!»

sadoin suin, hullunkurisin ja ylevin tavoin. Mutta minne? Sitä se ei

ole milloinkaan määritellyt. Sen huuto ei ole lupaus, se on vain kutsu.

— Tulen hakemaan teitä Simlasta, kun tulee viileämpää. Minä kyllä

vapautan teidät, jatkoi tarmokas nuori nainen. — Sitten katselemme

noita mogulimuistoja — olisi hirveätä, ellemme saisi näyttää teille

Tajta — ja sitten seuraan teitä Bombayhin. Se, mitä viimeksi tulette

näkemään tästä maasta, on todellakin kiinnostavaa.

Mutta rouva Moore oli nukahtanut, koska hän oli väsynyt varhaisesta

lähdöstä. Hän ei ollut oikein voimissaan eikä hänen olisi pitänyt

lähteä koko retkelle; mutta hän oli karaissut itseänsä sitä varten,

ollakseen häiritsemättä muiden iloa. Unessa hänelle esiintyivät nyt

hänen toiset lapsensa, Ralph ja Stella, jotka tarvitsivat jotakin,

ja hän koetti selittää heille, ettei hän voi olla kahdessa perheessä

samalla kertaa. Kun hän heräsi, oli Adela lopettanut suunnittelunsa ja

sanoi katsellen ulos ikkunasta: — Ne näyttävät sangen ihmeellisiltä.

Hämmästyttäviä jo siirtokunnan mäeltä nähtyinä Marabar-vuoret olivat

täällä jumalia, joiden mielestä maa on unelma. Kawa Dol oli lähinnä. Se

kohosi pylväsmäisenä korkeuteen, ja sen huipulla kyhjötti suunnattoman

suuri kallionlohkare. Sen takana olivat luolavuoret, leveiden tasaisten

maakaistaleiden toisistaan erottamina. Ryhmä, jossa oli yhteensä

kymmenen kukkulaa, näytti muuttavan muotoaan junan kolistessa ohi,

ikäänkuin se olisi pitänyt silmällä sen tuloa.

— En olisi mistään hinnasta tahtonut luopua tämän näkemisestä, sanoi

tyttö liioitellen innostustaan. — Katsokaa, aurinko nousee — tästä

tulee jotakin vallan ihmeellistä — tulkaa pian katsomaan!

Hänen puhuessaan taivas muuttui vasemmalla räikeän keltaiseksi.

Väri liekehti ja tummeni erään puuryhmän takana, ja tuli vieläkin

räikeämmäksi ja kirkkaammaksi heijastuessaan taivaalle. He odottivat

ihmettä. Mutta juuri sinä hetkenä, jolloin yön olisi pitänyt kuolla ja

päivän syntyä, ei tapahtunut mitään. Näytti siltä, kuin taivaallisen

valolähteen voimat olisivat olleet lopussa. Idän värit vaalenivat,

vuorten ääriviivat himmentyivät, vaikka ne oikeastaan olivatkin nyt

paremmin valaistuja, ja aamutuuli toi mukanaan syvän pettymyksen.

Eikö nyt, kun häähuone oli laitettu kuntoon, sulhanen tulisikaan

patarumpujen pärinän ja torvien toitotusten saattelemana, kuten ihmiset

odottivat? Aurinko nousi ilman komeutta. Se ryömi kellertävänä puiden

takaa tavallisen näköiselle taivaalle valaisten olentoja, jotka tekivät

jo töitään kedoilla.

— Ah, tämä on varmaankin tuota petollista aamuruskoa! Sen kuulema

aiheuttavat ylempien ilmakerrosten tomuhiukkaset, jotka eivät ole

pudonneet maahan yön kuluessa. Muistaakseni herra McBryde selitti niin.

Mutta minun täytyy tunnustaa, että auringonnousu Englannissa on paljon

kauniimpi. Muistatteko vielä Grasmereä?

— Ah, ihana Grasmere! Kaikki pitivät sen pienistä järvistä ja vuorista.

Ne olivat romanttisia, mutta kuitenkin luoksensa laskevia, koska ne

olivat peräisin ystävällisemmästä kiertotähdestä. Mutta täällä levisi

likainen tasanko Marabarin polviin saakka.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa päähänne hellekypärit! Aziz

huusi junan toisesta päästä.

— Pankaa hellekypäri heti päähänne, sillä aamuaurinko on hyvin

vaarallinen. Puhun nyt lääkärinä.

— Hyvää huomenta, hyvää huomenta, pankaa tekin kypäri päähänne!

— Paksu kalloni ei kaipaa sellaista, Aziz nauroi, takoen päätään ja

pöyhien tuuheaa tukkaansa.

— Hauska poika, Adela kuiskasi.

— Tohtori Aziz, mihin teidän vuorenne ovatkaan joutuneet? Juna ei ole

muistanutkaan pysähtyä.

— Ehkäpä tämä onkin kiertomatkajuna, joka palaa saman tien takaisin

Chandraporeen. Kuka tietää!

Kun juna oli kulkenut vielä mailin verran tasangolle, pysähtyi se

erään norsun viereen. Siinä kohdassa oli jonkinlainen laiturikin,

mutta se näytti nyt perin mitättömältä. Norsu, joka keinutti maalattua

päätään, tervehti auringonnousua. — Ah, millainen yllätys! huudahtivat

naiset kohteliaasti. Aziz ei sanonut mitään, vaikka hän olikin

halkeamaisillaan ylpeydestä ja huojennuksesta. Norsu oli huviretken

suurimpia yllätyksiä, ja Jumala yksin tietää, kuinka hän oli nähnyt

vaivaa hankkiakseen sen. Koska se oli puoleksi valtion omaisuutta, oli

ollut viisainta lähestyä sitä Nawab Bahadurin välityksellä ja Nawab

Bahaduria taasen Nureddinin avulla. Poika ei vastannut milloinkaan

kirjeisiin, mutta hänen äidillään oli suuri vaikutusvalta häneen, ja

äiti taas oli hyvä ystävä Hamidullah Begumin kanssa, joka oli ollut

niin erinomaisen ystävällinen ja luvannut puhua tälle, jos vain

purdahnvaunun rikkinäinen kaihdin tulisi ajoissa takaisin Kalkutasta.

Se, että norsukin saattoi riippua niin pitkästä ja hauraasta nuorasta,

tyynnytti Azizin mielen pakottaen hänet kunnioittamaan leikillisesti

Itää, jossa ystävien ystävät ovat tärkeitä tekijöitä, jossa kaikki

voidaan toteuttaa vähitellen ja jossa jokainen saa ansaitsemansa onnen

ennemmin tahi myöhemmin. Ja Muhammed Latifkin oli tyytyväinen, koska

hän noiden parin vieraan myöhästymisen vuoksi sai istua kantotuolissa

norsun selässä, vaikka hänen olisi pitänyt seurata retkeilijöitä

vaunuissa. Ja palvelijatkin olivat tyytyväisiä, koska norsun näkeminen

voimistutti heidän itsetuntoaan. He heittivät tavarat maahan tohinalla

ja kolinalla huudellen toisilleen ja ollen hyvin palvelushaluisia.

— Sinne on tunnin matka, ja paluumatka vie tunnin, ja luolien

katselemiseen menee pari tuntia, mikä tekee yhteensä noin kolme

tuntia, sanoi Aziz miellyttävästi hymyillen. Hänen ryhtiinsä oli

äkkiä ilmestynyt jotakin kuninkaallista. — Juna palaa takaisin puoli

kaksitoista, ja te saatte istuutua lounaalle Chandraporessa herra

Heaslopin kanssa tavalliseen aikaanne, nimittäin 1,15. Tiedän teistä

kaiken. Neljä tuntia — kokonainen pieni huviretki ja tunti vielä

onnettomuuksien varalle, joita sattuu meikäläisille melko usein. Aioin

suunnitella kaiken kysymättä teiltä neuvoa, mutta, rouva Moore, ja

neiti Quested, voitte milloin tahansa tehdä muutoksia suunnitelmaan,

merkitköönpä se sitten vaikka sitäkin, että saamme jättää luolat

rauhaan. Suostutteko siihen? Nouskaa sitten tämän villin eläimen

selkään.

Norsu oli laskeutunut polvilleen muistuttaen harmaata yksinäistä

vuorta. Naiset kiipesivät portaita pitkin sen selkään, mutta Aziz

nousi sinne metsästäjien tapaan astuen ensin norsun jalan terävälle

syrjälle ja sitten ylössidotulle hännälle. Kun Muhammed Latifin

piti seurata häntä, päästi palvelija, joka piti kiinni hännästä,

noudattaen saamiaan tarkkoja määräyksiä, sen irti, niin että ukkoraiska

horjahti ja jäi riippumaan norsun selkää peittävän verkon varaan.

Tämä oli sellaista hovinarrileikkiä, joka inhoitti naisia, vaikka se

olikin tarkoitettu huvittamaan heitä. He eivät kumpainenkin pitäneet

kujeista. Sitten eläin nousi seisoalleen parilla huojuvalla liikkeellä

antaen matkustajien päästä tasapainoon kymmenen jalan korkeudella

maasta. Aivan sen alla kuhisi muurahaispesä, jonka norsu aina kokoaa

ympärilleen — alkuasukkaita ja alastomia lapsukaisia. Palvelijat

sulloivat astiat vaunuihin. Hassan valtasi oriin, joka oli varattu

Azizille, komennellen sen selästä Mahomet Alin palvelijoita. Bramaani,

joka oli palkattu mukaan valmistamaan professori Godbolen ruokaa,

sijoitettiin erään akasian juurelle odottamaan heidän paluutaan. Juna,

jolla oli kiire päästä takaisin, kierteli tiehensä kenttien välitse

kääntyillen puolelta toiselle kuin tuhatjalkainen. Ainoa liike, joka

tämän kaiken lisäksi voitiin huomata, oli antennimaisten pumppupainojen

kiikunta, jotka kohosivat ja laskivat pitkiin savipaaluihin

kiinnitetyissä tangoissaan, puristaen vaivalloisesti ilmoille ohuita

vesisuihkuja. Maisema oli leudossa aamuilmassa verraten miellyttävä,

vaikka siinä olikin hyvin vähän väriä, elämää ja liikettä.

Norsun astellessa vuoria kohti (vaalea aurinko oli sillä aikaa

tervehtinyt niiden juuria ja piirustellut varjoja niiden rosoisiin

pintoihin) tunnelmaan ilmestyi jotakin muutakin, jonkinlaista

yliluonnollista hiljaisuutta, jonka saattoi tajuta muillakin aisteilla

kuin kuulon avulla. Elämä meni tavallista menoaan, mutta vailla

johdonmukaisuutta, äänet eivät herättäneet mitään kaikua ja ajatukset

olivat pysähtyneet. Kaikki näytti ikäänkuin juuresta katkaistulta

ja harhautti silmää. Siellä oli esimerkiksi muutamia matalia,

sahalaitaisia valkaistuja kekoja tien vieressä. Mitähän ne olivat,

hautojako vai Paravatis-jumalattaren rintoja? Kylän asukkaat vastasivat

myöntävästi molempiin kysymyksiin. Sitten hälistiin käärmeestä, jota

ei kuitenkaan löydetty. Neiti Quested näki ohuen mustan esineen

törröttävän erään ojan takana ja huudahti: — Käärme! Alkuasukkaat

myönsivät sen ja Aziz selitti: — Niin, se on hyvin myrkyllinen musta

kobra, joka on noussut pystyyn katsomaan norsua. Mutta kun Adela katsoi

sitä Ronnyn kiikarilla, näki hän, ettei se ollutkaan käärme, vaan

erään kokospalmun kuiva, oksainen runko. Hän lisäsi senvuoksi: — Se ei

olekaan käärme. Talonpojat vastustivat häntä. Hän oli iskenyt sanan

heidän päähänsä, ja he kieltäytyivät luopumasta siitä. Azizkin myönsi,

että se kiikarilla katsottuna näytti puulta, mutta väitti sentään,

että se todellisuudessa oli sittenkin musta kobra, mainiten jotakin

luonnon suojelevasta yhtäläisyydestä. Kaikki oli selittämätöntä, eikä

kuitenkaan mikään ollut romanttista. Kawa Dol lähetti tasangolle kuumia

lämpöaaltoja, jotka hämmensivät vielä enemmän käsityskykyä. Ne tulivat

eri pitkien väliaikojen kuluttua aivan mielivaltaisesti. Mutta heidän

lähestyessään vuoria säteily lakkasi.

Norsu käveli suoraan Kawa Dolin juurelle, aivan kuin se olisi halunnut

koputtaa otsallaan sen kylkeen pyytäen sisäänpääsyä, kääntyi sitten

syrjään ja seurasi sen vieritse käyvää polkua. Vuoret viettivät

äkkijyrkästi alas kuin kalliot mereen, ja neiti Questedin huomauttaessa

siitä ja ihmetellessä sitä tasanko katosi hyvin hiljaa, se ikäänkuin

kuorittiin pois, eivätkä matkailijat nähneet enää ympärillään mitään

muuta kuin kuollutta, liikkumatonta graniittia. Taivas hallitsi

kaikkea tavalliseen tapaansa näyttäen kuitenkin olevan epäterveellisen

lähellä, kiinni naulattuna kuin katto vuorten huippuihin. Tuntui kuin

ei mikään täällä sisällä olisi milleinkään muuttunut. Aziz oli niin

huumaantunut omasta erinomaisuudestaan, ettei hän nähnyt mitään. Mutta

hänen vieraansa huomasivat sentään jotakin. Heidän mielestään tämä

paikka ei ollut hauska eikä katsomisen arvoinenkaan, ja he toivoivat,

että sen tilalla olisi ollut esim. jokin muhamettilainen moskea, jota

heidän isäntänsä olisi voinut kunnioittaa ja näyttää heille. Hänen

tietämättömyytensä oli ilmeistä ja vähensi huvia. Huolimatta iloisesta

ja luottavaisesta haastelustaan hänellä ei ollut aavistustakaan

siitä, kuinka hänen piti esitellä tätä erikoista Indian nähtävyyttä.

Kun hänellä ei ollut apuinaan professori Godbolea, hän oli yhtä

hämmennyksissään kuin naisetkin.

Käytävä muuttui yhä ahtaammaksi laajeten vihdoin tarjottimen

muotoiseksi. Siinä oli tavallaan heidän päämääränsä. Eräässä

rikkinäisessä vesialtaassa oli hieman vettä, jota eläimet voivat ehkä

juoda, ja juuri sen yläpuolella ammotti musta aukko, ensimmäinen luola.

Kolme vuorta ympäröi tarjotinta. Pari niistä huokui yhtämittaista

kuumuutta, mutta kolmas oli varjossa, ja he leiriytyivät sen juurelle.

— Millainen hirveä ja ikävä paikka tämä onkaan! mumisi rouva Moore

itsekseen.

— Kuinka reippaita palvelijoita teillä on! huudahti neiti Quested.

Sillä pöytäliina oli jo levitetty, ruukullinen tekokukkia asetettu

sen keskelle, ja Mahomet Alin hovimestari tarjosi heille toistamiseen

paistettuja munia ja teetä.

— Ajattelin, että meidän on parasta syödä hiukkasen ennen luoliin

menemistä ja nauttia aamiainen myöhemmin.

— Eikö tämä sitten olekaan aamiainen?

— Aamiainen? Luulitteko minun voivan kohdella teitä niin huonosti?

— Hänelle oli sanottu, etteivät englantilaiset lakkaa milloinkaan

syömästä, ja että hänen oli viisainta antaa heille ruokaa joka toinen

tunti, kunnes oikea ateria oli valmis.

— Kuinka mainiosti kaikki onkaan järjestetty!

— Teidän pitää sanoa se vasta sitten, kun pääsemme takaisin

Chandraporeen. Vaikka joutuisin millaiseen häpeään tahansa, olette joka

tapauksessa vieraitani. Hän oli nyt vakavissaan. He olivat riippuvaisia

hänestä näiden muutamien tuntien aikana, ja hän tunsi olevansa

kiitollisuuden velassa heille, koska he olivat suostuneet alistumaan

sellaiseen asemaan. Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin. Norsu oli

nostanut tuoreen oksan suuhunsa, tongien aisat törröttivät ilmassa,

keittiöpoika kuori perunoita, Hassan huuteli ja Muhammed Latif seisoi

kuorittu vitsa kädessään, kuten hänen pitikin. Huviretki oli onnistunut

ja oli aito indialainen; eräs vähäpätöinen nuori mies oli saanut luvan

olla kohtelias toisesta maasta kotoisin oleville vieraille ja siihen

sisältyykin kaikki mitä indialaiset pyytävät — sellaiset kyynikotkin

kuin Mahomet Ali — saamatta siihen milloinkaan tilaisuutta. Mutta hän

oli nyt päässyt isännän asemaan, he olivat »hänen» vieraitaan, hänen

kunniansa riippui heidän onnestaan, ja jokainen ikävyys, jonka uhreiksi

he joutuisivat, raatelisi hänen sieluaan.

Kuten useimmat itämaalaiset Azizkin pani liian suurta painoa

vieraanvaraisuudelle, ymmärsi sen väärin tuttavallisuudeksi eikä

käsittänyt, että siihen siten tuli omistusoikeuden tuntua. Vain

rouva Mooren tahi Fieldingin seurassa hän näki syvemmälle ja tunsi,

että autuaampi on ottaa kuin antaa. Näillä molemmilla henkisillä

oli kummallinen vaikutus häneen; he olivat hänen ystäviään, hänen

ikuisesti ja hän heidän ikuisesti; hän rakasti heitä niin suuresti,

että antaminen ja ottaminen muuttuivat samaksi asiaksi. Hän rakasti

heitä vielä enemmän kuin Hamidullaheita, sillä hänen oli täytynyt

voittaa esteitä saadakseen tavata heitä, ja sellainen elähdyttää

anteliasta sydäntä. Heidän kuvansa juurtuivat hänen sieluunsa hänen

kuolinpäiväänsä saakka pysyen siellä muuttumattomina koristeina. Hän

katseli rouva Moorea nyt, tämän istuessa juomassa hänen teetään,

ja tunsi hetkisen sellaista iloa, jossa jo itsessään oli oman

haihtumisensa siemen, sillä se pani hänet ajattelemaan: »Ah, mitä vielä

voisinkaan tehdä hänen hyväkseen?» ja palautti hänet siten jälleen

isännyyden ikävään kiertokulkuun. Hänen mustiin silmiinsä tuli pehmyt,

ilmeikäs loiste, ja hän sanoi: — Muisteletteko milloinkaan moskeaamme,

rouva Moore?

— Kyllä useinkin! vastasi rouva muuttuen äkkiä nuoreksi ja vilkkaaksi.

— Muistatteko senkin, kuinka epäkohtelias ja tyly olin ja kuinka

ystävällinen te olitte?

— Ja kuinka onnellisia me molemmat olimme.

— Sellainen ystävyys, joka alkaa siten, kestää kauimmin. Saankohan

milloinkaan nähdä teidän muita lapsianne?

— Oletteko kuullut puhuttavan niistäkin? Minun kanssani hän ei

keskustele niistä milloinkaan, sanoi neiti Quested rikkoen tietämättään

lumouksen.

— Ralph ja Stella, niin, tiedän kaiken heistä. Mutta me emme saa

unhottaa luolien katselemista. Muuan elämäni unelma on nyt toteutunut,

kun olen saanut teidät vieraikseni tänne. Ette voi kuvitellakaan,

kuinka suuren kunnian suotte minulle. Olen mielestäni kuin keisari

Babur.

— Miksi juuri hän? kysyi Adela nousten.

— Senvuoksi, että esi-isäni tulivat hänen mukanaan tänne

Afganistanista. He liittyivät häneen Heratin luona. Hänelläkään ei

ollut usein enempää kuin yksi norsu, eikä kaikkina aikoina sitäkään,

mutta hänen vieraanvaraisuutensa oli aina ehtymätön. Jos hän taisteli,

metsästeli tahi pakeni, pysähtyi hän aina hetkiseksi jonnekin vuorten

väliin, kuten mekin, supistamatta milloinkaan vieraanvaraisuuttaan ja

hillitsemättä iloaan; ja ellei ruokaa ollut riittävästi, antoi hän

järjestää sen vähän, mitä oli, herkullisesti ja jos leirissä sattui

olemaan yksikään soitin, hän pani sen kaiuttamaan kauniita säveliä.

Otan nyt hänet ihanteekseni. Hän oli köyhä aatelismies, mutta hänestä

tuli suuri kuningas.

— Olen luullut erästä toista keisaria ihanteeksenne — olen unhottanut

hänen nimensä — kerroitte hänestä herra Fieldingin luona — minun

kirjassani nimitetään häntä Aurangzebiksi.

— Tarkoitatteko Alamgiria? Niin, hän oli tietysti hurskaampi. Mutta

Babur ei milloinkaan elämässään pettänyt ystävää, enkä minä tänä

aamuna saata ajatella muita kuin häntä. Tiedättekö, kuinka hän kuoli?

Hän uhrasi henkensä poikansa puolesta. Hänen kuolemansa oli paljon

tuskallisempi kuin taistelussa kaatuminen. Kuumuus yllätti heidät. He

aikoivat palata Kabuliin ennen kuuman vuodenajan alkua, mutta eivät

voineetkaan valtionasioiden vuoksi, ja Humayun sairastui Agrassa. Babur

käveli silloin kolmesti vuoteen ympäri ja sanoi: »Olen kantanut sen

pois». Ja hän kantoikin sen pois, kuume jätti pojan rauhaan, mutta

tarttui häneen ja hän kuoli. Senvuoksi pidän enemmän Baburista kuin

Alamgirista, vaikka minun ei oikeastaan pitäisi tehdä niin. Mutta en

saa viivyttää teitä. Näen, että olette valmiit lähtemään.

— Emme ollenkaan, sanoi neiti Quested istuutuen rouva Mooren viereen. —

Kuuntelemme teitä mielellämme.

Vihdoinkin Aziz puhui sellaista, minkä hän tiesi ja tunsi, puhui

samalla tavalla kuin Fieldingin puutarhassa; nyt hän oli jälleen

itämaalainen opas, jolle he voivat antaa arvoa.

— Minusta on aina niin hauskaa haastella moguleista. Mitään sen

hauskempaa en tiedäkään. Nuo ensimmäiset kuusi keisaria olivat kaikki

ihmeellisiä miehiä, ja heti kun jonkun nimi, vaikkapa kenen hyvänsä

heistä, mainitaan, unhotan kaiken muun maailmassa. Ette voisi löytää

kuutta sellaista hallitsijaa maailman kaikista maista, ette niin

peräkkäin — isää ja poikaa, tarkoitan.

— Kertokaa jotakin Akbarista.

— Ah, olette kuullut Akbarin nimen! Hyvä. Hamidullah, johon vielä

tulette tutustumaan, väittää Akbarin olleen suurimman heistä kaikista.

Mutta minä puolestani sanon, että Akbar oli ihmeellinen, vaikka hän

olikin puoleksi hindu; hän ei ollut oikea muhamettilainen, minkä

johdosta Hamidullah aina huomauttaa: »Eihän Baburkaan ollut, koska

hän joi viiniä!» Mutta Babur katui aina jälkeenpäin, mikä on otettava

huomioon. Akbar ei katunut milloinkaan uuden uskonnon tuomista

valtakuntaansa pyhän Koraanin tilalle.

— Mutta eikö Akbarin uusi uskonto ollut hyvin kaunis? Senhän piti

levitä koko Indiaan.

— Hyvin kaunis, neiti Quested, mutta järjetön. Teillä on oma

uskontonne, kuten minullakin omani. Se on parasta. Ei mikään leviä koko

Indiaan, ei mikään, ja siinä juuri Akbar erehtyi.

— Niinkö luulette, tohtori Aziz? Adela sanoi miettiväisesti. — Toivon

teidän olevan väärässä. Tähän maahan täytyy tulla jotakin yhteistä — en

tarkoita uskontoa, koska en ole itsekään uskonnollinen, mutta jotakin

muuta, sillä kuinka voitaisiin muuten kaikki erotukset poistaa?

Hän tarkoitti sitä yleistä veljeyttä, josta Aziz joskus haaveili, mutta

heti kun se ilmaistiin suorasanaisesti, muuttui se mahdottomaksi.

— Ajatelkaa minun tapaustani, hän jatkoi, koska juuri hänen oma

tapauksensa oli innoittanut häntä. — En tiedä, oletteko sattunut

kuulemaan, että aion mennä naimisiin herra Heaslopin kanssa.

— Siihen toivotan teille sydämestäni onnea.

— Rouva Moore, saanko kertoa huolistamme tohtori Azizille — tarkoitan,

angloindialaisista huolistamme?

— Ne ovat sinun huoliasi, eivät minun, hyvä lapsi.

— Niin, se on kyllä totta. Nyt, kun menen naimisiin herra Heaslopin

kanssa, tulee minusta niin sanottu angloindialainen.

Aziz kohotti vastustavasti kättään. — Mahdotonta. Peruuttakaa hirveä

ennustuksenne.

— Mutta minusta tulee sellainen, sillä sehän on välttämätöntä. En voi

poiketa tavoista, toivon vain voivani karttaa henkistä lamaantumista.

Sellaiset naiset kuin — Hän keskeytti, koska hän ei halunnut lausua

mitään nimiä. Pari viikkoa sitten hän olisi epäröimättä sanonut: »rouva

Turton ja rouva Callendar». — Muutamat naiset ovat niin ahdasmielisiä

ja keikarimaisia indialaisia kohtaan, että minua hävettäisi enemmän

kuin voin sanoakaan, jos minusta tulisi heidän kaltaisensa, mutta — ja

juuri siinä onkin vaikeuteni — minä en ole niin erikoinen, niin hyvä

enkä lujaluonteinenkaan, että voisin vastustaa ympäristöni vaikutusta

ja varoa tulemasta heidän kaltaisekseen. Minussa on hyvin moitittavia

vikoja. Senvuoksi kaipaankin Akbarin yleistä uskontoa tahi jotakin

samanlaista, voidakseni pysyä hyvänä ja järkevänä. Ymmärrättekö

tarkoitukseni?

Hänen sanansa miellyttivät Azizia, mutta hän sulkeutui kuoreensa, koska

Adela oli viitannut tulevaan avioliittoonsa. Aziz ei halunnut ollenkaan

sekaantua siihen juttuun. — Tulette varmasti onnelliseksi sellaisen

henkilön kanssa, joka on sukua rouva Moorelle, hän sanoi kumartaen

jäykästi.

— Ah, onneni, se on kokonaan toinen juttu. Haluaisin neuvotella

kanssanne juuri tästä angloindialaisesta pulmasta. Ettekö voi antaa

minulle jotakin neuvoa?

— Ymmärrän, että olette aivan erilainen kuin kaikki muut. Te ette tule

milloinkaan kohtelemaan vihamielisesti kansalaisiani.

— Minulle on sanottu, että me kaikki muutumme epäkohteliaiksi vuoden

kuluttua.

— Siinä tapauksessa teille on valehdeltu, Aziz huudahti kiihtyneesti,

sillä Adela oli puhunut totta ja koskettanut hänen arimpaan kohtaansa;

se oli sitäpaitsi suora loukkaus nykyisissä olosuhteissa. Mutta hän

tyyntyi pian ja nauroi. Adelan erehdys teki kuitenkin lopun heidän

keskustelustaan, joka lensi tuulen teitä kuin yksinäisen kukan

terälehti jättäen heidät hylättyinä vuorten keskelle. — Tulkaa nyt,

Aziz sanoi ojentaen kummallekin kätensä. He nousivat vastahakoisesti

valmistautuen katselemaan luolia huviretkeilijöiden tapaan.

Ensimmäinen luola oli kohtalaisen mukava. He kävelivät lammikon

rantaa ja kiipesivät sitten muutamien rosoisten kivien yli, auringon

paahtaessa heidän selkäänsä. Kumarassa he katosivat perätysten vuoren

sisään. Siellä, missä heidän värähtelevät ääriviivansa olivat hetkisen

näkyneet, ammotti nyt pieni musta aukko, joka oli imaissut heidät

sisäänsä kuin imupaperi veden. Vuoret kohosivat tyyninä ja paljaina, ja

paljaana kaartui taivaskin. Braamalainen haukka liiteli valkoisena ja

tarkkapiirteisenä kallioiden välissä niin kömpelösti, että se näytti

tahalliselta. Ennenkuin kauneutta janoava ihminen oli syntynyt, oli

maapallo kaiketi näyttänyt tällaiselta. Haukka liiteli pois... Ennen

lintuja ehkä... Ja sitten aukko syöksi heidät ulos ja ihmisiä oli

jälleen maailmassa.

Rouva Mooren mielestä tällainen Marabar-luola oli jotakin hirveätä,

sillä hän oli ollut siellä melkein pyörtymäisillään. Töin tuskin hän

malttoi olla siitä kertomatta tultuaan jälleen raittiiseen ilmaan.

Se olikin hyvin luonnollista. Hänellä oli aina ollut taipumusta

huimaukseen ja luola oli tullut liian täyteen väkeä, koska koko heidän

esikuntansa oli seurannut heitä sinne. Hän eksyi pimeässä Azizista ja

Adelasta eikä tiennyt, kuka häneen kulloinkin kosketti. Hän ei voinut

hengittää ja jokin ilkeä, alaston siveli hänen kasvojaan ja tukki hänen

suunsa kuin pielus. Hän koetti päästä käytävään, mutta tungeksivat

indialaiset työnsivät hänet takaisin. Hän loukkasi päänsä. Menettäen

hetkiseksi malttinsa hän hosui hurjasti ympärilleen ja huohotti

kovasti. Häntä ei peloittanut ainoastaan tungos ja löyhkä, vaan luolan

kaamea kaikukin.

Professori Godbole ei ollut puhunut mitään kaiusta; ehkeipä hän ollut

siitä lainkaan välittänytkään. Indiassa on muutamia ihmeellisiä

kaikuilmiöitä, kuten esimerkiksi Bijapurin temppelin vaiheilla kuuluvat

kuiskaukset; samoin tuo pitkä selvä lausekin, joka Mandussa tekee

matkansa ilmassa ja palaa muuttumattomana takaisin sen henkilön luo,

joka lausui sen. Mutta Marabar-luolan kaikua ei voi verrata niihin,

koska siltä puuttuu kaikki terävyys. Mitä ikinä siellä sanottaneekin,

siihen vastaa aina sama yksitoikkoinen ääni, joka värähtelee seinillä,

kunnes katto ahmaisee sen. Toiveet, kohteliaisuudet, niistäminen,

kengän narahdus, kaikki synnyttää samanlaisen onean kaiun. Tulitikun

sytyttäminenkin aiheuttaa heikon, vaisun äänen, jolla ei ole

kasvuvoimaa, mutta joka kuitenkin suhajaa salakähmäisesti. Ja jos

luolassa on paljon ihmisiä, jotka puhuvat samalla kertaa, syntyy yksi

ainoa ontto ääni, joka kierii ilmassa, kaiku herättää kaiun ja koko

luola on ikäänkuin täynnä toistensa yli sikinsokin kiemurtelevien

käärmeiden vilkettä ja sihinää.

Rouva Mooren jälkeen tulivat vähitellen kaikki muutkin ulos. Hän

oli antanut paluumerkin. Aziz ja Adela tulivat hymyillen, ja koska

rouva Moore ei halunnut antaa Azizille aihetta epäillä retkeä

epäonnistuneeksi, hymyili hänkin. Sitä mukaa kuin ihmiset tulivat

sieltä esille yksitellen, hän haki rikoksellista, löytämättä häntä.

Hän huomasi vain olleensa mitä ystävällisimpien ihmisten joukossa.

Heidän ainoa toivonsa näytti olevan hänen kunnioittamisensa, ja tuo

tukahduttava pielus oli ollut vain pieni rintalapsi, joka istui

kahareisin äitinsä selässä. Luolassa ei ollut mitään pahanenteistä,

mutta hänelle oli luolassa käynti ollut ikävä pettymys, ja hän päätti

luopua muiden katselemisesta.

‒ Näittekö tulitikun kajastuksen — se oli melko kaunista? Adela kysyi.

— En oikein muista...

— Mutta hän sanoo, ettei tämä luola ole vielä mitään; paras on kuulemma

Kawa Dolissa.

— En tule luullakseni mukaan sinne. Väsyn kiipeämisestä.

‒ Mainiota! Siinä tapauksessa istuudumme tänne varjoon odottamaan,

kunnes aamiainen on valmis.

Mutta sehän aiheuttaisi hänelle ikävän pettymyksen kaikkien hänen

näkemiensä vaivojen jälkeen. Sinä voit lähteä; sinulle se ei tee mitään.

— Ehkä minun täytyy, tyttö sanoi välinpitämättömästi, mutta tahtoen

kuitenkin olla toisille mieliksi.

Palvelijat ja muut palailivat takaisin leiripaikalle. Aziz tuli

auttamaan vieraitaan kallioitten yli. Hän aivan uhkui voimaa, oli

iloinen ja liian varma itsestään suuttuakseen arvosteluista. Hän

todellakin ihastui kuullessaan heidän muuttaneen hänen suunnitelmiaan.

— Tietysti, neiti Quested; siinä tapauksessa me lähdemme yhdessä ja

jätämme rouva Mooren tänne; emmekä viivy poissa kauvoja, vaikka emme

aio kiiruhtaakaan, koska tiedämme, ettei hän halua sitä.

— Aivan niin. Olen pahoillani, etten voi tulla mukaanne, mutta olen

hyvin huono kävelijä.

Rakas rouva Moore, ei mikään merkitse mitään niin kauan kuin te olette

vieraitani. Olen hyvin iloinen, ettette tule mukaamme. Se tuntunee ehkä

kummalliselta, mutta te kohtelette minua vilpittömän avomielisesti kuin

ystävää.

Minähän olenkin ystävänne, rouva Moore sanoi laskien kätensä hänen

käsivarrelleen ajatellen samalla väsymyksestään huolimatta, kuinka

ihastuttava ja erinomainen hän oli ja toivoen hänelle kaikesta

sydämestään onnea. — Saanko sanoa vielä yhden asian? Älkää ottako niin

paljon väkeä mukaanne tällä kertaa. Luulen, että se tulee teistäkin

tuntumaan mukavammalta.

‒ Aivan niin, aivan niin! Aziz huudahti rientäen palvelusväen luo

ja kieltäen kaikkia muita, paitsi opasta, tulemasta hänen ja neiti

Questedin kanssa Kawa Doliin. — Onko näin hyvä? hän kysyi.

— On. Huvitelkaa nyt ja kertokaa palattuanne minulle kaikki. Ja sitten

rouva Moore vaipui istumaan telttatuolille.

Jos he menisivät suurelle luolaryhmälle saakka, viipyisivät he

poissa melkein tunnin. Rouva Moore otti esille kirjoitussalkkunsa

ja aloitti: »Rakas Stella, Rakas Ralph!» lopetti siihen ja katseli

kummallista laaksoa, joka oli niellyt kokonaan heidätkin. Norsukin oli

menettänyt merkityksensä. Hänen katseensa siirtyi luolan suuhun. Ei,

häntä ei lainkaan haluttanut uudistaa äsken saamaansa kokemusta. Kuta

enemmän hän sitä ajatteli, sitä inhoittavammalta ja peloittavammalta

se hänestä tuntui. Se vaikutti häneen vielä voimakkaammin nyt

jälkeenpäin. Tungoksen ja hajun hän saattoi unhottaa, mutta kaiku alkoi

epämääräisellä tavalla kalvaa hänen elinvoimiaan. Se oli yllättänyt

hänet sellaisena hetkenä, jolloin hän oli sattunut olemaan väsynyt, ja

sen oli onnistunut mumista kuuluville: »Ihastus, sääli, urhoollisuus

— niin, ne ovat kyllä olemassa, mutta ne ovat yhtäkaikkista, kuten

pikkumaisuuskin. Kaikki on olemassa, mutta mikään ei ole minkään

arvoista». Jos luolassa olisi sanottu jotakin mitätöntä tahi lausuttu

kauniita runoja, olisi kaiku aina ollut sama. Jos siellä olisi puhuttu

enkelten kielellä ja rukoiltu maailman kaikkien onnettomuuksien ja

väärinkäsitysten, menneiden, nykyisten ja tulevien, poistamista ja

kaiken pahan torjumista, joka kohtaa ihmisiä heidän aikeistaan ja

asemastaan huolimatta, vaikka he kuinka laskisivatkin leikkiä ja

teeskentelisivät, olisi vastaus ollut aina vain sama. Paholaiset

kuuluvat pohjolaan ja niistä voi kirjoittaa runoja, mutta kukaan ei

voisi levittää romanttista hohdetta Marabarin ylle, sillä siellä

riistetään ikuiselta ja äärettömältä kaikki suurenmoisuus, siis se

ainoa ominaisuus, joka voi sovittaa inhimillisen ja ikuisen keskenään.

Hän koetti jatkaa kirjettään muistaen samalla olevansa vain vanhahko

nainen, joka on noussut vuoteestaan liian varhain ja matkustanut liian

kauas. Toivottomuus, joka alkoi saada hänet valtoihinsa, oli vain hänen

toivottomuuttaan, hänen omaa persoonallista heikkouttaan, ja vaikka

hän saisi auringonpiston ja tulisi hulluksi, jatkaisi muu maailma

elämäänsä entiseen tapaan. Mutta äkkiä ilmestyi uskonto hänen tajunsa

kynnykselle, tuo pieni puhelias kristinusko-raukka, ja hän tiesi,

että kaikki sen pyhät sanat supistuisivat vain tuoksi epämääräiseksi

kaiuksi. Silloin hän kauhistui entistä enemmän. Maailmankaikkeus,

jota hänen järkensä ei käsittänyt, ei suonut hänen sielulleen rauhaa;

viime kuukausien mieliala sai vihdoinkin kiinteän muodon ja hän

huomasi, ettei hän halunnutkaan kirjoittaa lapsilleen, ettei hän

halunnut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ei Jumalankaan.

Hän istui jäykistyneenä kauhusta, ja kun vanha Muhammed Latif tuli

hänen luokseen, pelkäsi hän tämän huomaavan hänen tilansa. Ensin

hän ajatteli: »Tulen varmaankin kipeäksi», lohduttaakseen itseään,

mutta antautui sitten epämääräisten tunnelmiensa valtaan. Hän menetti

kaiken kiinnostuksensa Aziziinkin, eivätkä nuo ystävälliset, vakavasti

tarkoitetut sanat, jotka hän oli indialaiselle lausunut, tuntuneet enää

hänen itsensä lausumilta, vaan näyttivät riippuvan ilmassa.